Saksan liittokansleri Friedrich Merz on uhannut estää EU:n seuraavan monivuotisen budjetin (2028–2034) hyväksymisen, elleivät kaikki EU-jäsenmaat osallistu Ukrainan rahoitusvajeen kattamiseen. Merz esitti vaatimuksensa Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalle António Costalle ja komission puheenjohtajalle Ursula von der Leyenille lähettämässään kirjeessä marraskuun alussa 2026.
Merz vaatii, että kaikki 27 EU-maata sitoutuvat ilman poikkeuksia kattamaan Ukrainan rahoitusvajeen, josta EU:n osuus olisi noin 45 miljardia euroa.
Tulevan vuosien 2028–2034 budjetin on turvattava Ukrainalle vakaa monivuotinen rahoitusnäkymä sekä katettava aiemman 90 miljardin euron tukilainan korkovastuut, on suunnitelma. Ukrainan arvioidaan tarvitsevan ensi vuonna noin 70 miljardia euroa lisärahoitusta aiemmin sovitun 90 miljardin euron lainapaketin päälle. Euroopan komissio valmistelee keinoja, joilla EU kattaisi summasta kaksi kolmasosaa eli noin 45 miljardia euroa. Yhtenä keinona on väläytetty uutta yhteisvelkaa.
Saksa ajaa myös sitä, että tulevat Ukraina-rahoituspäätökset voitaisiin tehdä määräenemmistöllä yksimielisyyden sijaan; etteivät yksittäiset maat voisi enää kaataa tukipaketteja veto-oikeudellaan. Merz vaatii, että EU-budjetissa asetetaan etusijalle puolustus ja kilpailukyky ja leikataan muista menoista.
EU:n perussopimukset kuitenkin määrittävät, missä asioissa päätökset voidaan tehdä määräenemmistöllä ja missä edellytetään yksimielisyyttä. Saksa ei siten voi yksipuolisesti muuttaa päätöksentekosääntöjä, PosiTV muistutti.
Saksa on EU-budjetin suurin nettomaksaja ja yksi Ukrainan merkittävimmistä tukijoista. Merzin mukaan tuki on jakautunut epätasaisesti muutamien maiden harteille, ja jatkossa kaikkien 27 jäsenmaan on osallistuttava kustannuksiin ilman poikkeuksia.
Suomi tukee Merzin linjaa. Pääministeri Petteri Orpo on ilmaissut vahvan tukensa uhkaukselle, ja myös Ruotsi, Tanska ja Alankomaat kannattavat budjetin ja Ukraina-rahoituksen sitomista yhteen.
Neljä EU-maata – Unkari, Slovakia, Tšekki ja Bulgaria – on ilmoittanut, etteivät ne aio osallistua uuteen lisärahoitukseen. Slovakian pääministeri Robert Fico on syyttänyt Merziä kiristyksestä ja uhannut vastavetona estää itse EU-budjetin. Unkarin pääministeri Péter Magyar puolestaan vastustaa maatalous- ja koheesiorahojen leikkauksia sekä asioiden koplaamista yhteen. Tšekin pääministeri Andrej Babiš torjuu hänkin budjetin ja Ukraina-tuen kytkemisen toisiinsa. Bulgarian pääministeri Rumen Radev on todennut, ettei maa osallistu lisärahoitukseen oman alijäämämenettelynsä vuoksi, mutta se ei myöskään aio estää muiden maiden yhteisiä tukipäätöksiä.
Molemmat päätökset – sekä EU:n pitkän aikavälin budjetti että uudet yhteiset lainajärjestelyt Ukrainalle – vaativat taakseen kaikkien jäsenmaiden yksimielisyyden.
EU-maiden tavoitteena on löytää sopu Ukrainan ensi vuoden rahoituksesta kuluvan vuoden loppuun mennessä. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja António Costa pyrkii saamaan myös monivuotisen budjetin neuvottelut päätökseen ennen vuoden 2027 vaaleja Ranskassa, Puolassa ja Italiassa.
EU-johtajat keskustelevat kiistasta ja Ukrainan lisärahoituksesta Dublinissa tänään alkavassa epävirallisessa Eurooppa-neuvoston kokouksessa 12.–13. marraskuuta 2026.
Aiheeseen liittyy:
Euroopan ministerineuvosto lähettää sotilasneuvonantajia Ukrainaan
Teorioita siitä Miksi?
Saksan talous on ollut stagnaatiossa ja taantumassa vuorotellen edelliset seitsemän vuotta. ”Vihreän siirtymän” myötä Saksa tuhosi ydinvoimalansa. Energiahankintojen vaihtuminen Venäjän halvasta energiasta Yhdysvaltain ja muiden toimittajien kalliimpaan energiaan teki teollisuudelle vaikeaksi, jopa mahdottomaksi, toimia kannattavasti Saksassa. Saksalla ei ole rahaa. On ymmärrettävää että militarisoitumiseen nyt panostava Saksa haluaa muiden kustantavan Saksan ja sen johtaman EU:n haluamaa Ukrainan sotaa. Raha ei tule suoraan jäsenmaiden kansallisista budjeteista, EU-maat lainaavat sen korollisena markkinoilta. Takuuna on yhteinen EU-budjetti.
Saksan liittokansleri Merzin aiempi työnantaja, maailman suurin varainhoitoyhtiö BlackRock on yksi maailman suurimmista puolustussektorin institutionaalisista sijoittajista. Euroopan unionin käynnistäessä omia varusteluohjelmiaan — kuten ReArm Europe — BlackRock on noussut keskeiseksi rahoittajaksi, osakkaaksi ja hyötyjäksi myös eurooppalaisissa puolustusyhtiöissä. BlackRockilla on investointeja myös Ukrainassa ja Euroopassa.
Eräs teoria on, että BlackRock painostaa Merzia ajamaan läpi Ukrainan sodan rahoittamisen keinolla millä hyvänsä tai se vetää sijoituksensa Euroopasta. Merzilla on kiire, sillä Saksan yleisradioyhtiö ARD:n (DeutschlandTREND) ja tutkimuslaitos Forsan marraskuun 2026 alussa julkaistujen mittausten mukaan vain 11–12 prosenttia saksalaisista on tyytyväisiä Merzin työhön liittokanslerina. Kyseessä on alhaisin mitattu luku koko Saksan liittotasavallan mittaushistoriassa. Epäsuosio (56% puolueesta) on saanut Merzin puolueen CDU:n harkitsemaan Merzin panemista vaihtoaitioon toivossa että se palauttaisi osan puolueen kannatusta.
Merz jätti tehtävänsä BlackRockilla palatakseen politiikkaan ja kieltää toimineensa yhtiön lobbarina, vaikka esimerkiksi järjestö LobbyControl on kritisoinut hänen rooliaan ovien avaajana poliittisille päättäjille. Ei ole todisteita siitä, että BlackRock painostaisi Merzia mutta se voi tarkoittaa myös, että todisteita ei ole vielä löydetty ja esitelty, ei sitä että painostusta ei olisi.
Merzin uhkailulinja EU-budjettineuvotteluissa voidaan nähdä yksinkertaisesti myös Saksan oman heikon taloustilanteen ja sisäpoliittisen paineen kautta: hallituksen on vaikea perustella saksalaisille veronmaksajille miljardiluokan uusia tukia Ukrainalle, jos muut EU-maat eivät osallistu niihin tasapuolisesti ja kun Saksassa ilmeneville moninaisille ongelmille ei aiota tehdä mitään.
Tähän kytkeytyen Ukrainan sota tuo toisenkinlaisen riskin Eurooppaan. Euroopan unionin digitalisaatio-, datatila- ja datakeskushankkeet ovat suoraan ja strategisesti kytköksissä EU:n militarisoitumiseen sekä NATOn sotilasdoktriineihin. Tämä integraatio perustuu niin sanottuun kaksoiskäyttöteknologian (dual-use) periaatteeseen, jossa siviili-infrastruktuuria – kuten 5G-verkkoja, pilvikapasiteettia, datakeskuksia, tekoälyä ja sähkön etälukumittareita – kehitetään siten, että ne palvelevat suoraan myös sotilaallista suorituskykyä ja kriisivalmiutta.
Ukrainan ja Moldovan sähköverkot kytkettiin hätämenettelyllä osaksi Manner-Euroopan synkronista sähköverkkoa (ENTSO-E) maaliskuussa 2022. Sähköteknisesti Ukrainaan kohdistuvat ohjusiskut eivät suoraan kaada Länsi- tai Pohjois-Euroopan sähköverkkoja. Rajasiirtoyhteydet mm. Puolan, Slovakian, Unkarin ja Romanian kautta on varustettu automaattisilla suojareleillä. Jos Ukrainan verkossa tapahtuu suuri häiriö tai taajuuden romahdus, yhteydet katkeavat sekunneissa, jolloin häiriö ei leviä muualle Eurooppaan.
Riski liittyy pääasiassa hintoihin. Kun Venäjä tuhoaa Ukrainan voimalaitoksia, Ukraina joutuu ostamaan tuontisähköä EU-alueelta, mikä lisää sähkön kysyntää ja voi nostaa hintoja etenkin Itä- ja Keski-Euroopassa. Ukrainan sota maksaa eurooppalaisille tätäkin kautta. Saksan ajettua omat ydinvoimalansa alas se on ollut ajoittain merkittävä sähköntuoja Ranskasta, erityisesti silloin, kun Saksassa ei tuule tai paista riittävästi ”vihreän siirtymän” laitteisiin.
Yhdysvallat, kuuluu eräs näkemys, haluaa pitää Euroopan riittävän vahvana mutta ei liian vahvana. EU ei saa nousta kilpailijaksi taloudellisessa, poliittisessa tai sotilaallisessa mahdissa. Tällekin näkemykselle löytyy sekä puoltavia että kieltäviä todisteita; sama fakta sopii moneen teoriaan.
Samaan kategoriaan kuuluu näkemys, että EU on sitonut liikaa poliittista pääomaa ja velkarahaa sotaan. Tämän näkemyksen mukaan EU-johtajat pelkäävät kasvojensa menettämistä eivätkä suostu tunnustamaan rintamatilanteen realiteetteja, vaan pitkittävät sotaa välittömän tulitauon ja rauhanneuvottelujen kustannuksella. Komissio sekä suurimpien jäsenmaiden hallitukset perustelevat tuen jatkamista päinvastaisella logiikalla: niiden mukaan Venäjän voitto tai Ukrainan pakottaminen epäedulliseen rauhaan ei toisi pysyvää rauhaa, vaan rohkaisisi Venäjää uusiin hyökkäyksiin ja tekisi Euroopan turvallisuustilanteesta entistä kalliimman ja vaarallisemman. Siksi ne katsovat, että Ukrainaa on tuettava sotilaallisesti ja taloudellisesti, jotta se voi neuvotella rauhasta mahdollisimman vahvasta asemasta.
Venäjän virallinen linja on ollut, ettei se halua länsimaisia sotilasliittoja rajoilleen, ja se vaatii Ukrainalta sotilaallista liittoutumattomuutta sekä rajoituksia Ukrainan asevoimille. Kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan edustajat, tunnetuimpana ehkä yhdysvaltalainen politiikantutkija John Mearsheimer, ajattelevat että kyse on nimenomaan suurvaltojen etupiireistä ja puskurivyöhykkeestä, ei Venäjän tarpeesta hankkia lisää maapinta-alaa. Venäjällä on jo maailman suurin maapinta-ala.
SCO-mailla, joihin Venäjäkin kuuluu, on intressejä Ukrainassa taloudenkin tasolla. Kiina oli ennen sotaa Ukrainan suurin yksittäinen kauppakumppani, ja sillä oli merkittäviä sijoituksia Ukrainan maatalouteen ja infrastruktuuriin osana Vyö ja tie -hanketta. Monilla SCO-mailla — kuten Kiinalla, Intialla ja Iranilla — on myös suuria kauppapoliittisia kiistoja ja pakotteita koskevia jännitteitä EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa. Ukrainan sodan pitkittäminen saattaa johtaa laajentuneeseen, monen rintaman sotaan.
Suomessa, Baltiassa ja Puolassa epäilemättä pelätään että Venäjä pyrkii palauttamaan poliittisen ja sotilaallisen määräysvallan entisellä etupiirillään Itä- ja Pohjois-Euroopassa ja että jos Venäjä kokee lännen olevan heikko, hajanainen ja kyvytön puolustamaan itseään, se voi testata NATOn yhtenäisyyttä pienemmillä alueellisilla operaatioilla tai hybridivaikuttamisella, mikä voisi hajottaa koko Euroopan turvallisuusjärjestyksen ja alistaa pienemmät reunavaltiot Moskovan tahtoon. Pelko on aito, se ei silti tee skenaariosta realistista ja todennäköistä.
Toisaalta Venäjällä pelottelu toimii piiskana, jolla eurooppalaisia ajetaan komission karsinaan sekä perustellaan rahan käyttöä kaikkeen muuhun kuin oman väestön elinolosuhteiden parantamiseen.
Niin NATOssa kuin EU:ssa jäsenmaiden intressit ja uhkakuvat eroavat silti toisistaan merkittävästi: itäisen sivustan maat keskittyvät Venäjään, eteläisen Euroopan maat ovat huolissaan Välimeren alueen ja Afrikan vakaudesta. Yhdysvaltain sisäpoliittiset muutokset ovat herättäneet Euroopassa ja NATOssa epäilyksiä siitä, kuinka luotettavat Yhdysvaltain turvatakuut todellisuudessa ovat. Yksi-koko-kaikille -politiikka ei toimi.
”Jälkisankarillisen ajan” länsimaisissa yhteiskunnissa nuoremmat sukupolvet kokevat, että taloudellinen tulevaisuus, asuntomarkkinat ja elintasokehitys ovat heikentyneet, eikä valtio tarjoa sellaista turvaa tai tulevaisuudennäkymää, jonka puolesta kannattaisi uhrata henkensä.
Toisen maailmansodan jälkeiset suuret ikäluokat elivät vuosikymmeniä, jolloin jokainen sukupolvi vaurastui edellistä enemmän ja tulevaisuus näytti rakentuvan paremmaksi. Sen sijaan vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen aikuistuneet sukupolvet, erityisesti nykyiset alle 20- ja 30-vuotiaat, ovat kokeneet poliittisten päätösten seurauksena lähes katkeamattoman ketjun kriisejä: finanssi-, valtionvelka- ja eurokriisin, korkean työttömyyden, nk. pandemian, inflaation, energiakriisin ja sotien paluun Eurooppaan. Vain joitain esimerkkejä mainitakseni.
Kysymys ”miksi nuorten pitäisi kuolla vanhojen päättäjien puolesta” on suora seuraus ja globaali ilmiö, joka näkyy värväysvaikeuksina lähes kaikissa länsimaissa. Sodalle ei ole kannatusta, eikä militarisoitumiselle.
— Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että järkevä poliittinen johto lakkaisi jahnaamasta kuka on oikeassa ja kuka väärässä, ja keskittyisi siihen että myönnetään sekä Venäjän, Ukrainan että EU:n turvallisuushuolet aiheellisiksi ja tasa-arvoisiksi, legitiimeiksi huoliksi ja aletaan ratkoa siltä pohjalta, miten voidaan elää sovussa keskenämme. Kestävä rauha ei voi syntyä, jos yhden osapuolen turvallisuus rakennetaan toisen turvattomuuden kustannuksella.
Kestävä rauha Euroopassa edellyttää kuitenkin lopulta laajempaa sopimusta Euroopan turvallisuusjärjestyksestä, jossa määritellään selkeät pelisäännöt puskurivyöhykkeistä, asevalvonnasta, vähemmistöjen oikeuksista ja taloussuhteiden palauttamisesta – niin, että jokainen osapuoli voi kokea perusintressiensä tulleen huomioiduksi.
Nykyisenlainen politikointi ei ole hyödyllisten ihmisten tekemää hyödyllistä työtä.
