Valtion vaarallisin tauti ei ole pelkästään väärä suunta,
vaan kyvyttömyys tunnistaa, että suunta on jo kadonnut.
Kun oireita pidetään normaalina, sairaus ehtii edetä pitkälle
ennen kuin kukaan edes myöntää sen olemassaolon.
Hullua metsoa pidetään yksinkertaisesti vain hulluna lintuna. Se on helppo selitys, mutta väärä. Vika ei synny metsossa yksin, vaan siinä ympäristössä, jossa se yrittää elää.
Metso ei siis menetä järkeään tyhjiössä. Kun soidinpaikat katoavat, metsät pirstoutuvat ja lajikumppanit vähenevät, myös käyttäytyminen muuttuu. Se, mitä ulkopuolinen ja asiaa ymmärtämätön kutsuu hulluudeksi, on poikkeuksetta seurausta eläimen särkyneestä elinympäristöstä.
Sama ”sairaus” voi ilmetä myös valtiolla
Kun valtion luonnollinen toimintatila hajoaa, myös sen käytös muuttuu. Yhteinen suunta katoaa. Tilalle tulee levottomuus, poukkoilu ja kyvyttömyys erottaa oman kansan ja maan etu vieraan maan, liittouman tai muun tahon edusta. Kansakunta jakautuu puolueisiin, eturyhmiin, järjestöihin ja kansainvälisiin blokkeihin, ja politiikka alkaa muistuttaa enemmän asemien hakemista kuin suunnan pitämistä.
Tätä kehitystä puolustetaan tutulla väitteellä: jos emme ole mukana, päätökset tehdään ilman meitä. Siksi pitää liittyä, sitoutua, osallistua ja ankkuroida itsensä yhä uusiin rakenteisiin ja kasvaviin kuluihin.
Todellisuudessa mukanaolo ei ole tuonut Suomelle lisää vapautta eikä vahvempaa itsenäisyyttä. Se on tuonut lisää sidoksia, lisää velvoitteita ja lisää tilanteita, joissa päätöksiä tehdään kyllä meidän läsnä ollessamme, mutta ei meidän ehdoillamme. Olemme niissä pöydissä joissa päätöksiä tehdään, mutta emme ole pöydän isäntiä tai emäntiä, jotka lyövät lukkoon kulloisenkin menuun ja mitä listalta saa lautaselle napata.
Pieni valtio saa kansainvälisissä rakenteissa puheenvuoron, mutta harvoin sen viimeisen sanan. Lopulta suuremmat määrittävät suunnan, ja pienemmät opettelevat kutsumaan sopeutumista vaikuttamiseksi tai vielä kauniimmin poliittiseksi harkinnaksi. Sitä meillekin on myyty vaikutusvaltana, vaikka käytännössä kyse on usein vain oikeudesta nyökätä oikeassa kohdassa ja todeta yhteisen päätöksen syntyneen.
Rehellisesti Suomea ei voi enää kutsua itsenäiseksi
Kun päätösvaltaa siirretään pala palalta rajojemme ulkopuolelle, valtio ei vahvistu vaan heikkenee. Se menettää vähitellen kykynsä toimia omasta tarkoituksestaan käsin. Se ei enää kysy, mikä palvelisi Suomea, vaan mikä olisi hyväksyttävää niissä järjestelmissä, joihin se on itsensä sitonut.
Samaan aikaan hyvinvointivaltiosta irtoaa pala toisensa jälkeen. Ei vielä yhtenä romahduksena, vaan jatkuvana lohkeiluna, mutta lopulta romahdus on väistämätön tapahtuma. Jokainen palasen menetys perustellaan välttämättömyydellä, vastuulla, realismilla, kansainvälisellä pakolla tai ns. taakanjaolla. Kansalle opetetaan, että luopuminen on kypsyyttä ja alistuminen isompien tahtoon vastuunkantoa.
Ehkä kyse ei kuitenkaan ole vastuullisuudesta tai edes vastuuttomuudesta, vaan eksymisestä. Valtio on voinut eksyä pois omasta tehtävästään. Sen pitäisi olla kansaansa varten, mutta yhä useammin se näyttää olevan omia rakenteitaan varten. Sen pitäisi puolustaa omaa liikkumatilaansa ja kansalaisten oikeuksia, mutta yhä enemmän se hallinnoi em. asioiden kaventumista. Valtion pitäisi kantaa vastuu omista ratkaisuistaan, mutta se peittää ne ulkopuolisilla välttämättömyyksillä.
Muistuttaa hullua metsoa
Suomi ei muistuta käyttäytymisellään metsiemme majesteettia siksi, että maassamme ja sen kansassa olisi jotakin synnynnäisesti järjetöntä, vaan siksi, että valtion ympäristö on muutettu sellaiseksi, että häiriökäyttäytymisestä on tullut normaalia. Suomi kulkee maailman markkinoilla huomionkipeänä kiehnääjänä, joka on siellä ja täällä kosiskelemassa uutta parittelukumppania (ja tekemässä päättömiä sitoumuksia), vaikka jokainen vähänkään asioita ymmärtävä tietää, ettei kyseisestä toiminnasta ole minkäänlaista hyötyä, vaan ainoastaan haittaa.
Valtiotaudin synkin ydin
Valtion vaarallisin tauti ei ole se, että se tekee joskus vääriä päätöksiä. Vaarallisinta on se, että vääriä päätöksiä ei tunnisteta (tai ainakaan tunnusteta), ja jos tautia ja taudinaiheuttajaa ei pystytä määrittämään, vaikka oireet näkyvät jo kaikkialla, niin se on lopun alkua. Jos sairaus kielletään, eikä lääkäreitä uskota, ei tautia voida hoitaa ja hoitamaton tauti aina vain pahenee.
Onneksi tauti on parannettavissa
Resepti, millä tauti lähtee on periaatteessa hyvin yksinkertainen: päätösvaltaa on palautettava takaisin sinne, minne se kuuluu – kansalaisille. Käytännössä tie ei kuitenkaan ole helppo saati vaivaton kulkea, sillä sitoumusten purkaminen merkitsee myös sitä, että meidän on todella päätettävä asioistamme itse ja kannettava niistä täysi vastuu.
Juuri tästä tervehtyminen voi alkaa. Jokainen päätös, joka lisää Suomen omaa ja itsenäistä päätösvaltaa, on askel pois sairaudesta.
Nyt kysymys kuuluukin: kuinka sairaaksi tämän maan pitää mennä, jotta asiaan havahdutaan läpi valtakunnan, ja etenkin poliittisen hierarkian yläportailla? Silloinko, kun on jo liian myöhäistä ja hyvinvointivaltio on kaunis muisto vain, kuten vaikkapa Nokian menestys aikoinaan? Kuinka kauan päättäjien tyhjät sanat ja korulauseet vielä riittävät peittämään sen, että lähes kaikki olennainen on tästä maasta jo viety?
Teksti ja kuvat:
Oskari Kekkonen
