Itämeren turvallisuuskeskustelu paljastaa ristiriidan poliittisen retoriikan ja tiedustelutiedon välillä. Kansanedustaja Pauli Aalto-Setälä kuvaa Itämerta alueena, jossa uhka on jatkuva ja jossa “häirikkö” Venäjä on keskeinen toimija.
Näkemys esitettiin Itämeren parlamentaarikkokonferenssin kyberturvallisuustyöryhmän kokouksessa 23.3. Szczecinissä. Operaatio Itämeri –raportin viesti on selvä: Itämeren häirikkö Venäjä voidaan saada kuriin, kunhan demokraattiset maat tekevät peräänantamattomasti yhteistyötä.
Samaan aikaan Suojelupoliisi esittää erilaisen arvion Itämeren tapahtumista, joka perustuu tutkintaan. Supon mukaan Itämeren kaapelivaurioissa ei ole havaittu Venäjän valtiollista, tahallista toimintaa. Päällikkö Juha Martelius on korostanut, että tämä näkemys ei ole poikkeus, vaan laajasti jaettu myös eurooppalaisessa tiedusteluyhteisössä.
Käsitykset eroavat
Kun poliittinen puhe rakentaa kuvaa aktiivisesta häirinnästä ja systemaattisesta vaikuttamisesta, Supon tiedustelutieto korostaa, että kaikki epäilyttävä ei ole tahallista.
Kaapelivaurioita on tapahtunut tasaisesti jo vuosikymmenten ajan, eikä viimeaikainen määrä ole poikkeuksellinen. Lisäksi osa vaurioista liittyy huonokuntoisiin ja puutteellisesti miehitettyihin aluksiin, joita usein liitetään niin sanottuun varjolaivastoon – ilmiöön, jossa riskit syntyvät enemmän huolimattomuudesta kuin suunnitelmallisesta valtiollisesta sabotaasista.
Tämä ei tarkoita, etteikö Venäjä harjoittaisi erityyppistä vaikuttamista. Kyberhyökkäykset ja informaatiovaikuttaminen ovat todellisia ilmiöitä. Mutta kaikki ei ole samaa ilmiötä, eikä kaikkea voi niputtaa yhdeksi uhkakuvaksi ilman, että analyysi alkaa liukua kohti liioittelua ja todellisuudesta irtaantunutta narratiivia.
Useiden virallisten arvioiden mukaan Venäjän informaatiovaikuttaminen Suomessa on verrattain vähäistä, eikä Suomi edes ole Venäjän informaatio‑ tai disinformaation ensisijainen kohde.
Kielellä rakennetaan uhkakuvia
Poliittinen retoriikka toimii eri logiikalla kuin tiedustelutyö. Se yksinkertaistaa, kärjistää ja mobilisoi ja usein moralisoi. Kun puhutaan “Itämeren häiriköstä”, luodaan moraalinen kehys, jossa toimijat jaetaan selkeästi hyviin ja pahoihin. Tällainen kehys on tehokas, mutta se voi myös ohittaa tiedustelutiedon faktat.
Tiedustelun kieli on varovaista, todennäköisyyksiin nojaavaa. Se ei tarjoa poliittisesti käyttökelpoisia selviä iskulauseita, vaan muistuttaa rajoista: siitä, mitä tiedetään ja mitä ei.
Juuri tässä syntyy jännite. Kun poliittinen järjestelmä rakentaa uhkakuvia mobilisoidakseen toimintaa, mutta tiedustelutieto ei tue narratiivia, vaarana on julkisen keskustelun vinoutuminen. Kansalaisille voi muodostua väritetty kuva todellisuudesta, joka ei vastaa enää asiantuntija-arvioita tai viranomaisarvioita.
Vaikka Suomi pienenä maana ei edes ole Venäjän informaatiovaikuttamisen tärkeä kohde, kuitenkin narratiivi Venäjän vahvasta vaikuttamisesta ja trolleista saa kansalaiset riitelemään keskenään kannoista.
Suomalaiset haukkuvat somessa poliittisista narratiiveista poikkeavia – jopa Suomen edun mukaisia kanssakansalaisten näkemyksiä putinismiksi. Tämä on yhteisöä haavoittavaa, typerryttävää ja vääristynyttä keskustelua, jossa venäjäfobiset uskomukset ja raivokkaat tulkinnat jyräävät kaiken alleen, myös ihmissuhteita. Poliittisten narratiivien vyöryminen eteenpäin irti faktoista murentaa yhteisöä.
Poliittiset tarpeet vai todellinen tilannekuva
Supon mukaan julkisessa keskustelussa onkin syntynyt osin harhaanjohtava kuva Venäjän toiminnasta. Tämä on poikkeuksellisen suora huomio tiedusteluviranomaiselta, jonka tehtävä ei ole osallistua poliittiseen väittelyyn vaan tuottaa faktoihin perustuvaa tilannekuvaa.
Kun turvallisuuspolitiikkaa tehdään, liioiteltu uhkakuva voi johtaa ylimitoitettuihin reaktioihin. Toisaalta aliarviointi voi olla vaarallista. Tasapaino näiden välillä on vaikea – ja juuri siksi tiedustelutiedon ja poliittisen retoriikan välinen ero pitäisi tunnistaa, ei peittää. Samanlaista narratiivien eroavaisuutta oli koronan hoidossa. Terveystahojen näkemykset eivät aina saavuttaneet poliitikkoja.
Jos kansalaiset alkavat kokea, että uhkakuvia rakennetaan enemmän poliittisiin tarpeisiin kuin faktoihin nojaten, luottamus poliitikkoihin heikkenee. Ja turvallisuuspolitiikassa erityisesti luottamus on keskeinen voimavara.
Kaksi kieltä – politiikan kieli ja Suojelupoliisin tiedustelun kieli – puhuvat nyt eri tavalla samasta todellisuudesta.
Kuva (Eduskunta) Kansanedustaja Pauli Aalto-Setälä Itämeren parlamentaarikkokonferenssin kyberturvallisuustyöryhmän kokouksessa Puolassa 23.3.
Toimittaja
H. Virtanen
