Fikr-instituutti on julkaissut analyysi-artikkelinsa Turkin ja Kreikan — molemmat NATO-maita — välillä kytevästä konfliktin siemenestä. Israel on mukana puhaltamassa palkeilla. Jos pitkään jatkunut riita pääsee puhkeamaan, kumman maan puolen muut NATO-maat ottavat?
Fikr-instituutti kertoo itsestään seuraavasti: ”Fikr-instituutti perustettiin tarjoamaan strategista analyysia maailman asioista sellaisesta näkökulmasta, jota länsimaiset instituutiot eivät voi tarjota: sellaisten ihmisten, jotka ovat eläneet analysoimiensa konfliktien sisällä, jotka ymmärtävät alueen kielet, kulttuurit ja poliittisen dynamiikan sisältäpäin.
Sana Fikr tarkoittaa ajatusta, pohdintaa ja harkittua ymmärrystä. Se on meidän mandaattimme: ajatella huolellisesti ennen kuin puhumme, analysoida ennen kuin teemme johtopäätöksiä, ja puhua selkeästi, kun niin teemme.
Meitä eivät rahoita hallitukset, yritykset tai lobbausryhmät. Analyysimme palvelee yhtä etua: tarkkaa ymmärrystä.”
Fikr-instituutti tarjoaa islamilaisen maailman analyytikkojen näkökulmaa Euroopan ja maailman tapahtumiin, eri instituutioiden toimiin sekä konfliktien juurisyihin.
Analyysi-artikkeli, jota nyt tarkastellaan, on nimeltään Are We Heading for Another War? The Fault Line NATO Keeps Inside Its Own Ranks.
Fikrin artikkeli analysoi Kreikan ja Turkin välisiä jännitteitä vuonna 2026, tarkastellen eskalaatiota ajavia tekijöitä, kuten kolmenvälistä — Kreikka, Kypros ja Israel ovat solmineet sopimuksen sotilaallisesta yhteistyöstä — sotilasyhteistyötä ja merialuevaatimuksia. Artikkeli argumentoi, että vaikka jakolinja on todellinen ja molemminpuolisesti kodifioitu, malttia ylläpitävät voimat pitävät tilanteen toistaiseksi jäätyneenä. Artikkeli sivuaa myös puolustusliiton sisäisiä intressejä ja Israelin roolia itäisellä Välimerellä.
En kääntänyt artikkelia Ad verbatim, sanasta sanaan, mutta pyrin säilyttämään asiasisällön tarkkaan. Alempana Fikrin analyysi-artikkeli.
NATO:n sisällä kulkee railo
Liittokunnan, joka perustettiin sotien estämiseksi ei kuuluisi sisältää sotia itsessään. Se on koko perusoletus. Jäsenet sitoutuvat siihen, että hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan, mikä merkitsee jotain vain, jos jäsenet eivät valmistaudu hyökkäämään toistensa kimppuun. Itäinen Välimeri vuonna 2026 asettaa tämän perusoletuksen oudohkoon valoon, koska saman liittokunnan kaksi jäsentä lietsovat kiistaa, jonka kumpikin on, omalla tavallaan, jo ilmoittanut mahdolliseksi sodan syyksi.
Ovatko Kreikka ja Turkki matkalla kohti uutta sotaa?
Voidaksemme vastata rehellisesti, meidän on tehtävä neljä asiaa. On ymmärrettävä, mikä voisi todellisuudessa aiheuttaa tällaisen sodan. On tunnistettava, kuka ajaa eskalaatiota. On selvitettävä, kumpaa liittokunta tukisi, jos se pakotetaan valitsemaan. Ja on punnittava sen ulkopuolisen vallan, Israelin, erityistä roolia, joka on asettautunut mukaan riitaan. Vasta sitten sotaa koskevaan kysymykseen voidaan vastata.
Syy on poikkeuksellisen täsmällinen.
Aluekiistoja
Kiista koskee linjoja merellä. Kreikka, joka on kansainvälisen merioikeusyleissopimuksen osapuoli, katsoo, että sen monet saaret, mukaan lukien ne, jotka sijaitsevat lähellä Turkin rannikkoa, muodostavat omat täydet merivyöhykkeensä: aluemerensä, mannerjalustansa ja yksinomaisen talousvyöhykkeensä. Turkki, joka ei ole koskaan ratifioinut kyseistä yleissopimusta, katsoo, että saaret eivät voi muodostaa tällaisia vyöhykkeitä ja että merioikeusyleissopimuksen täyden vaikutuksen hyväksyminen Turkin rannikon lähellä sijaitseville Kreikan saarille sulkisi Turkin pois aivan sen kotiovella olevalta mereltä ja muuttaisi Egeanmeren, turkkilaisen ilmaisun mukaan, Kreikan järveksi. Tämä ei ole uusi erimielisyys. Uutta on se, että se on kovettumassa molemmin puolin kiistasta laiksi.
Kaksi säädöstä on nyt vastakkain.
Turkin puolella Ankara edistää merivyöhykelakia, joka kodifioisi sen kiistanalaiset vaatimukset Egeanmerellä ja itäisellä Välimerellä sitovaksi kansalliseksi lainsäädännöksi, sitoen ne Turkin Sininen kotimaa -doktriiniin ja muodostaen tähän asti tilapäisistä operatiivisista signaaleista pysyvää valtionpolitiikkaa. Kreikka on tuominnut lakiesityksen yksipuolisena, juridisesti mitättömänä ja kansainvälisen oikeuden vastaisena. Kreikan puolella seisoo pitkään esillä pidetty oikeus laajentaa aluemerensä kuudesta meripeninkulmasta kahteentoista; oikeus, jota Kreikka käyttää muualla ja varaa itselleen oikeuden käyttää sitä Egeanmerellä.
Vuonna 1995 Turkin parlamentti julisti virallisesti, että mikä tahansa Kreikan laajennus kahteentoista meripeninkulmaan Egeanmerellä olisi casus belli, sodan syy, ja tätä julistusta ei ole koskaan peruttu; se vahvistettiin viralliseksi Turkin politiikaksi vielä niinkin hiljattain kuin tänä vuonna.
Joten mahdollisen sodan syy on jo näkösällä. Toisella osapuolella on laki tukemassa vaatimustaan. Toisella osapuolella on sodan laukaisin kytkettynä annettuun vastaukseen; molempien maiden parlamentit ovat raivanneet valmiiksi polun vaaratilanteesta konfliktiin.
Kuka on riidan lietsoja?
Kuka ajaa eskalaatiota? Rehellinen vastaus on, että molempien maiden hallitukset ajavat sitä, kumpikin palvellen omia etujaan, ja kolmas toimija tunkee sisään ulkopuolelta.
Turkki ajaa eskalaatiota siirtämällä vaatimuksensa laiksi, muuttaen pitkäaikaisen kantansa muodolliseksi kehykseksi valitsemanaan ajankohtana ja sitoen sen energiamaantieteeseen, sillä kiistanalaisten vesien uskotaan pitävän sisällään maakaasua.
Kreikka ajaa eskalaatiota syventämällä sotilasblokkia, joka pyrkii saartamaan Turkin strategisesti; tässä kohtaa ulkopuolinen toimija, Israel, tulee mukaan. Joulukuussa 2025 Kreikka, Kypros ja Israel allekirjoittivat kolmenvälisen sotilaallisen yhteistyösuunnitelman, yhteisharjoitukset, koulutuksen, strategisen sotilaallisen vuoropuhelun ja raportoinnin mahdollisista kriisinhallintajoukoista; kehyksen, jota useat analyytikot kuvailivat selvästi Turkkia vastaan suunnatuksi.
Sitä edeltäneessä huippukokouksessa Israelin pääministeri, seisoessaan Kreikan ja Kyproksen johtajien rinnalla, varoitti, että niiden, jotka haaveilevat imperiumiensa ja alueen hallintaansa palauttamisesta, tulisi unohtaa se. Huomautus oli suunnattu Ankaraan. Joten eskalaatiota ajetaan kahdesta suunnasta yhtä aikaa, Turkin juridisesta vakuutuksesta ja Kreikan johtamasta sotilaallisesta linjauksesta, Israelin ollessa kolmantena painona vaa’an Kreikan puoleisella kupilla.
Se vaikein kysymys
Tämä kaikki tuo meidät vaikeimpaan kysymykseen, jota liittouma vähiten haluaa kohdata: jos päädyttäisiin vastakkainasetteluun, ketä liittouma tukisi.
Epämiellyttävä vastaus on, että liittouma on rakenteellisesti kykenemätön valitsemaan, ja tuo kykenemättömyys on itsessään vaara. Sekä Kreikka että Turkki ovat täysjäseniä. NATO-liittoumalla ei ole mekanismia, jolla tuomita sotaa kahden oman jäsenensä välillä, ja sen keskeinen perusta — hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan — muuttuu merkityksettömäksi, kun hyökkääjä ja hyökkäyksen kohde ovat molemmat saman teltan sisällä.
Käytännössä NATO-liittouma tekisi sen, mitä se on aina tehnyt tämän samaisen kiistan kanssa, eli katselisi muualle ja rukoilisi sytytyslangan sammuvan itsestään, koska puolen valitseminen tarkoittaisi sen myöntämistä, ettei liittouma pysty hillitsemään omia jäseniään.
Turkilla on liittouman toiseksi suurin armeija, ja se hallitsee Mustanmeren ja Välimeren välistä salmea, mikä tekee siitä liian tärkeän jotta sille voisi antaa kurinpalautusta. Kreikalla on laki ja eurooppalaisten jäsenten myötätunto, ja nyt myös sotilaallinen kumppanuus Israelin kanssa. Liittouma tarvitsee molempia, Turkkia ja Kreikkaa, eikä sillä ole varaa menettää kumpaakaan. Todellisuudessa NATO tukee siten Status quota, asiain nykyistä tilaa, ja Status quo on juuri se, mitä uusi turkkilainen laki ja uusi kreikkalainen blokki ovat purkamassa.
Israelin rooli
Ja nyt Israelin pariin, koska sen rooli on koko kuvion paljastavin tekijä. Israel ei ole liittouman jäsen. Silti se on tosiasiallisesti rekrytoinut kaksi liittouman jäsentä blokkiin, joka on suunnattu kolmatta vastaan. Tuo yksittäinen tosiasia kertoo, minkä ympärille itäinen Välimeri on todellisuudessa organisoitu, eikä se ole liittouman jäsenyys. Se on etu- ja energiamaantiede.
Mainos
Israel tuo Kreikalle ja Kyprokselle kehittynyttä sotateknologiaa, ilma- ja merivoimaa sekä yhteisen vastustajan Turkin, jonka hallitus on ollut palestiinalaisten puolustaja ja yksi Israelin toimien jyrkimmistä arvostelijoista, mitä tulee Gazaan. Kreikalle ja Kyprokselle Israel on voimakas kumppani heidän pelkäämäänsä naapuria vastaan. Israelille Kreikka ja Kypros ovat strategista syvyyttä, ystävällinen merenkulkukäytävä kohti Eurooppaa ja tapa painostaa Turkkia sen läntiseltä sivustalta. Suhde on näille kolmelle puhdasta etua.
Mutta suhde leikkaa suoraan sen liittouman läpi, jonka länsimainen järjestys väittää sitovan nämä valtiot yhteisiin arvoihin. Ei-jäsen on kurottanut liittoumaan ja taivuttanut kaksi sen jäsentä kolmatta jäsentä vastaan. Israel on voinut tehdä niin, koska oma etu, ei NATO-jäsenyys, on todellinen organisoiva voima alueella.
Onko suunta kohti uutta sotaa?
Nyt kun kaikki neljä osatekijää ovat näkyvissä, palataan kysymykseen: Olemmeko matkalla kohti uutta sotaa?
Rehellisellä vastauksella on kaksi puoliskoa, ja molemmista on puhuttava. Jakolinja on todellinen, se on kodifioitu molemmin puolin. Uusi laki ja uudet liittoumasuhteet laajentavat jakolinjaa aktiivisesti. Huomion kääntyminen sotaan Irania vastaan on jättänyt kyseiset NATO-jäsenet ajamaan omia etujaan vapaammin kuin vuosiin. Nuo ovat ne voimat, jotka työntävät kohti konfliktia, eivätkä ne ole pieniä. Niitä vastassa ovat voimakkaat pidättymisen voimat.
Kumpikaan hallitus ei todellisuudessa halua sotaa, joka olisi molemmille katastrofaalinen. Taloudelliset kustannukset olisivat tuhoisat, sotilaallinen lopputulos epävarma, ja NATO-liittouma, kaikesta halvaantumisestaan huolimatta, käyttää hiljaista painostusta pelkästään olemalla olemassa. Sota kahden sen jäsenen välillä olisi katastrofi, josta molempia syytettäisiin.
Todennäköisin polku ei siis ole sota, vaan vaarallisen pelin jatkaminen, eskalaatio lainsäädännöllä, saartaminen liittoumalla, välikohtaus merellä, kummankin puolen testatessa toistaan mutta kummankin jättäessä viimeisen askeleen ottamatta.
Vastaus tulee varoituksen kera
Jakolinja, joka on kodifioitu molemmin puolin, ei tarvitse ketään haluamaan sotaa tuottaakseen sodan. Se tarvitsee vain välikohtauksen väärällä hetkellä, törmäyksen merellä, porauslautan kiistanalaisilla vesillä, kansallismielisen aallon toisessa tai toisessa pääkaupungissa, samalla kun liittouma katsoo muualle ja ulkopuoliset vallat asettavat vetojaan.
Vuoden 1995 sodan liipaisin on yhä olemassa lakina. Uusi turkkilainen lakiesitys on muuttumassa esityksestä laiksi. Kreikkalais-israelilainen blokki on toteutumassa. Mikään näistä ei itsessään aloita sotaa. Mutta yhdessä ne lyhentävät etäisyyttä onnettomuuden ja katastrofin välillä, ja ne tekevät sen NATO-liittouman sisällä. NATOn huomio on liian keskittynyt Iranin sotaan, jotta se huomaisi sauman repeävän auki toisaalla.
Tämä on se todellinen johtopäätös. NATO-liittoumaa myydään sen jäsenille ja maailmalle jaettujen arvojen yhteisönä, periaatteiden sitomana demokratioiden veljeytenä. Itäinen Välimeri paljastaa liittouman joksikin rehellisemmäksi mutta vähemmän lohdulliseksi, jaetun edun järjestelyksi yhteistä vihollista vastaan. Liittouma pitää vain niin kauan kuin edut kohtaavat ja yhteinen vihollinen vaatii huomiota.
Kun kahden jäsenen edut eroavat toisistaan, niin arvopuhe ohenee olemattomiin. Jäljelle jää kaksi valtiota, joiden välillä on kiista, joka saattaa laukaista sodan sekä ei-jäsen, Israel, joka kaataa polttoainetta.
— Emme ehkä ole matkalla kohti uutta sotaa. Mutta meille osoitetaan, epätavallisen selvästi, että NATO-liittoumaa, jonka piti estää sotia, ei koskaan rakennettu käsittelemään sotaa, joka alkaa sisältäpäin.
Toimittajan kommentti:
Fikrin analyysi-artikkeli korostaa reaalipolitiikkaa Kreikan ja Turkin suhteissa, mutta sivuuttaa Yhdysvaltojen roolin konfliktien estäjänä sekä Turkin taloudellisen haavoittuvuuden. Israelin motiivit taas liittyvät enemmän Turkin vaikutusvallan tasapainottamiseen ja energiapolitiikkaan kuin suoraan konfliktin lietsomiseen.
Yhdysvaltojen rooli Lähi-idässä on pitkään ollut erittäin kiistanalainen, ja maan ahkera sotilaallinen osallistuminen alueen konflikteihin herättää oikeutetusti kysymyksiä siitä, pyrkiikö se estämään sotia vai pikemminkin syventämään niitä. Konfliktit, kuten viimeaikaisten jännitteiden kärjistyminen Iranin kanssa sekä historialliset lyhyet ja intensiiviset konfliktit, osoittavat, että Yhdysvallat toimii usein aktiivisena osapuolena eikä pelkkänä ulkopuolisena rauhanturvaajana ja -takaajana.
Yhdysvaltojen ja Israelin tiivis sotilaallinen ja tiedustelullinen yhteistyö esimerkiksi nyt viimeisimmäksi Irania vastaan osoittaa, että Yhdysvallat on valmis sitomaan omat voimavaransa alueelliseen voimankäyttöön — mikä pikemminkin luo vastakkainasettelua kuin purkaa sitä.
Vaikka Yhdysvallat toimiikin Lähi-idässä usein osapuolena, NATOn sisäisessä konfliktissa sen rooli ja motiivit muuttuvat täysin toisiksi. Jos kaksi NATOn jäsenmaata ajautuu sotaan keskenään, koko puolustusliiton uskottavuus romuttuu, se halvaantuu. Tämä olisi myös strateginen jättivoitto Venäjälle ja Kiinalle, eikä se ole Yhdysvaltain edun mukaista.
Yhdysvallat tarvitsee Turkin hallitsemaan Bosporinsalmea ja Kreikkaa turvaamaan NATOn itäreunan logistiikkaa. Yhdysvalloilla on myös kriittistä sotilaallista infrastruktuuria sekä Turkissa (Incirlikin lentotukikohta) että Kreikassa (Soudanlahden laivastotukikohta). Sota Kreikan ja Turkin välillä sulkisi nämä alueet ja lamauttaisi Yhdysvaltain kyvyn toimia Mustallamerellä ja Välimerellä.
Tilanne NATOn sisällä on Washingtonille painajainen: se ei voi valita puolta ilman, että se tuhoaa oman tärkeimmän liittokuntansa.
Jos Yhdysvallat pysyy NATOssa…
Artikkelikuva via Pixnio
Tämä artikkeli on tilaajille
Tilaamalla tuet kotimaista riippumatonta journalismia ja saat rajattoman pääsyn sisältöihin.
- Kaikki uutiset, analyysit ja dokumentit
- Elokuvat, sarjat ja videot
- Tue riippumatonta mediaa
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään