Seurakunnat marssivat tänä kesänä Priden sateenkaaren alla – nuoret keskiössä, mutta kriittiset kysymykset jäävät huomiotta. Kirkot Espoossa, Helsingissä ja Vantaalla osallistuvat tänä vuonna yhdessä Helsinki Pride -tapahtumaan. Espoon seurakuntayhtymän tiedotteen mukaan seurakunnat toimivat ensimmäistä kertaa tapahtuman support-kumppaneina.
Vuoden 2026 Helsinki Priden teemana on ”Vapaus kasvaa”, ja Helsinki Pride -yhteisön mukaan teemassa nostetaan sateenkaarinuorten äänet ja oikeudet tapahtuman keskiöön.
Seurakunnat vetoavat nuorten oikeuteen kasvaa omana itsenään
Seurakunnat perustelevat osallistumistaan sateenkaarinuorten tukemisella, turvallisten tilojen rakentamisella ja sillä, että jokaisen tulisi saada kasvaa omaksi itsekseen.
”Saavatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat nuoret kasvaa sellaisina kuin ovat, vai odotetaanko heidän muuttuvan joksikin muuksi?”, Espoon seurakuntien sateenkaaritoiminnan koordinaattori Matti Peiponen toteaa
Vantaankosken seurakunnan nuorisotyönohjaaja Antti Kotinurmi puolestaan toteaa:
”On surullista, jos uskontoa käytetään toisten kontrollointiin. Siinä ei ole mitään kristillistä.”
Kirkon viesti on asetettu hyväksynnän ja yhdenvertaisuuden kehykseen. Tämä herättää kuitenkin perustavanlaatuisen kysymyksen, jota kirkon johdon olisi syytä käsitellä avoimesti:
Miksi seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuoli-identiteetin pitää näkyä kirkon toiminnassa näin korostetusti?
Pride-kumppanuus on kirkolta ideologinen kannanotto
Kristillisen kirkon ydintehtävänä on perinteisesti pidetty evankeliumin julistamista, sielunhoitoa, jumalanpalveluselämää ja lähimmäisenrakkautta.
Näistä lähtökohdista moni kirkon jäsen voi kysyä, onko seurakuntien tehtävä sitoutua näkyvästi yhteiskunnalliseen identiteettiliikkeeseen, jonka symboliikka ja poliittiset tavoitteet jakavat mielipiteitä myös kristittyjen keskuudessa.
Kun kirkko asettuu Pride-liikkeen support-kumppaniksi, se ei ole neutraali turvallisen tilan tarjoaja – se ottaa aktiivisesti kantaa liikkeen koko ideologiaan.
Nuoret Pride-teeman keskiössä – tukemista vai ideologista ohjausta?
Erityisen herkkä kysymys on nuorten nostaminen Pride-teeman keskiöön. Helsinki Pride -yhteisö kertoo, että vuoden 2026 teemassa vaaditaan loppua sateenkaarinuorten syrjinnälle ja juhlistetaan heitä juuri sellaisina kuin he ovat.
Ajatus on sinänsä ymmärrettävä, mutta se avaa myös välttämättömän keskustelun siitä, missä kulkee tukemisen, ohjaamisen ja ideologisen vaikuttamisen raja.
Nuorisotyössä aikuisilla on erityinen vastuu siitä, ettei keskeneräisessä kasvuvaiheessa olevia lapsia ja nuoria sidota liian varhain aikuisten poliittisiin ja kulttuurisiin kiistoihin. Kun seurakuntien ohjelmassa on nuorille suunnattu Pride-workshop, jossa voi valmistaa kylttejä ja koristella vaatteita Pride-kulkuetta varten, on väistämätöntä kysyä: Missä määrin tämä on hengellistä kasvatusta? Missä määrin yhteiskunnallisen liikkeen tukemista?
Rikollisuuskeskustelu: mitä tiedetään, mitä ei?
Prideen liittyvä rikollisuuskeskustelu on maailmalla usein kaksijakoista. Luotettavasti dokumentoidut tapaukset koskevat monesti Pride-tapahtumiin kohdistuneita rikoksia ja uhkia:
- Oslo 2022: Pride-juhlinnan yhteydessä tehty ampuminen johti terrorismituomioihin. Iskussa kuoli kaksi ihmistä ja useita haavoittui. (Reuters)
- Idaho, Yhdysvallat: 31 Patriot Front -ryhmään yhdistettyä henkilöä pidätettiin Pride-tapahtuman läheltä. Heillä oli mukanaan mellakkavarusteita. (ABC News)
Suomessa Pride-tapahtumiin on kohdistunut uhkauksia, häirintää, ilkivaltaa ja väkivaltaa. Seta kertoi maaliskuussa 2026, että sen tietoon oli tullut neljän vuoden aikana 34 Pride-tapahtumiin liittyvää rikosilmoitusta, mutta vain yksi tapaus oli edennyt oikeuteen ja siitä oli annettu tuomio. MTV Uutiset uutisoi samasta asiasta.
Laajemmin seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen ilmaisuun liittyvät viharikosepäilyt ovat Suomessa kasvaneet. Poliisin mukaan vuonna 2024 kirjattiin 1 808 epäiltyä viharikosta, mikä oli selvityshistorian suurin määrä. Sisäministeriön mukaan seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun liittyviä viharikosilmoituksia oli 241, kun edellisvuonna vastaava luku oli 215.
Pedofiliakytkökset: historiallinen tausta, jota ei voi ohittaa
Toisaalta Prideen ja seksuaalivähemmistöihin on liitetty julkisessa keskustelussa myös vakavia väitteitä lasten turvallisuudesta ja pedofiliasta. Tätä aihetta on käsiteltävä täsmällisesti, sillä koko ihmisryhmää tai tapahtumakokonaisuutta leimaavat yleistykset eivät ole journalistisesti kestäviä.
Historiallisesti taustalla on kuitenkin todellinen kiista:
- ILGA:n omaa ECOSOC-statusta koskevassa historiakatsauksessa käsitellään 1990-luvun kiistaa, jossa järjestön YK-asema joutui vastatuuleen pedofiliaan liitettyjen jäsenjärjestöjen vuoksi.
- OutHistoryn aikajanan mukaan NAMBLA:n ja ILGA:n suhde nousi julkiseen keskusteluun vuonna 1993.
- ILGA-statusta koskevan taustoituksen mukaan NAMBLA, Vereniging MARTIJN ja Project Truth erotettiin ILGA:sta vuonna 1994, koska niitä pidettiin pedofiliaa tukevina tai edistävinä ryhminä.
Tämä historiallinen tapaus ei todista, että nykyinen Pride-liike ajaisi pedofiliaa. Se kuitenkin tärkeää huomioida yhä kriittisessä keskustelussa – etenkin silloin, kun Pride-toimintaa suunnataan lapsille ja nuorille.
Kirkko ei kuitenkaan ota kantaa Pride-liikkeen laajempaan kontekstiin. Maailmalla Pride on yhdistetty toistuvasti myös muihin huolestuttaviin ilmiöihin – kuten alaikäisten seksualisointiin drag-esityksissä ja liikkeen sisällä vaikuttaviin aktivisteihin, joiden näkemykset alaikäisten seksuaalisuudesta poikkeavat valtavirran moraalikäsityksistä.
Kun kirkko asettuu Pride-liikkeen support-kumppaniksi, se antaa implisiittisen hyväksyntänsä koko liikkeelle — ei vain niille osille, jotka puhuvat yhdenvertaisuudesta. Tätä erottelua kirkko ei tee ei tehdä.
Juuri siksi kirkolta voisi odottaa erityistä harkintaa. Jos seurakunnat osallistuvat Prideen nimenomaan nuorten nimissä, niiden pitäisi pystyä vastaamaan avoimesti myös niihin huoliin, joita vanhemmilla ja seurakuntalaisilla on lasten, seksuaalisuuden, identiteettipolitiikan ja hengellisen kasvatuksen suhteesta.
Onko kirkon suunta vaakalaudalla?
Kysymys ei ole siitä, saavatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset tulla kirkkoon. Kirkon ovien tulisi olla avoinna kaikille.
Kysymys on siitä, voiko kirkko omaksua Pride-liikkeen symbolit, tapahtumat ja kampanjaviestit osaksi omaa julkista identiteettiään.
Jos kirkko haluaa olla kaikkien koti, sen pitäisi kyetä perustelemaan, miksi se nostaa juuri seksuaalisen ja sukupuolisen identiteetin näin näkyväksi osaksi toimintaansa – ja samalla vaikenee liikkeen ongelmallisista historiallisista kytköksistä.
Lopulta kyse on kirkon suunnasta. Onko se kaikkia ihmisiä kohtaava hengellinen yhteisö vai yhteiskunnallisten identiteettiliikkeiden näkyvä tukija?
