Saako ihmistä enää auttaa ilman että joku arvostelee?

Kun auttajia ja heidän työtään jatkuvasti arvostellaan, syynätään ja syyllistetään käy pian niin, ettei kukaan enää uskalla tai jaksa auttaa. Onko se hyvä asia? Kenenkään kannalta?

Suomessa on ollut vuosikymmenten ajan upeita ihmisiä ja järjestöjä, jotka ovat pyyteettömästi auttaneet vähävaraisia jakamalla ruokaa. Tunnetuimpia näistä ovat Heikki Hursti ja Hurstin Laupeudentyö, jonka Veikko ja Lahja Hursti aloittivat jo 1960-luvulla. Toinen pitkään toiminut on Adlech, eli Adel ja Lech Zielinski, jotka ovat pyörittäneet ruokajakoja Helsingissä vuosia omin varoin ja talkoovoimin.

Lisäksi on lukemattomia muita toimijoita. Seurakuntien diakoniatyö, Pelastusarmeija sekä monet yksityiset ihmiset, jotka keräävät lahjoituksia ja jakavat ruokakasseja.

Nämä auttajat ovat nähneet, miten hätä on kasvanut vuosi vuodelta. Aluksi jonoissa oli eläkeläisiä, työttömiä ja yksinhuoltajia. Sitten mukaan tulivat opiskelijat, pienipalkkaiset työntekijät ja sairauden vuoksi syrjäytyneet. Nyt jonot ovat pidempiä kuin koskaan. Mukana on myös maahanmuuttajia ja tavallisia suomalaisia perheitä, jotka eivät enää pärjää laskujensa kanssa. Joudutaan valitsemaan, maksaako laskut vai syökö – jotta luottotiedot eivät mene tai koti ei lähde alta.

Silti aina löytyy arvostelijoita:
“Kuka tuo on?”
“Miksi tuo ei käy töissä?”
“Onko tuo ulkomaalaistaustainen?”
“Kuuluuko tuo edes tähän jonoon?”

On totta, että joukossa on myös ihmisiä, jotka käyttävät apua väärin. Tällöin joku todellisessa hädässä oleva saattaa jäädä ilman ruokaa. Kaikki jonossa eivät välttämättä apua tarvitse, vaan tulevat “kun ilmaiseksi saa”. Hektisessä tilanteessa on kuitenkin lähes mahdotonta erotella, kuka on oikeasti avun tarpeessa ja kuka ei. Eikä hätä aina näy ulospäin.

Mutta miksi tämän vuoksi syyllistetään kaikkia jonossa olevia?
Miksi vähävaraiset, jotka seisovat häpeissään kylmässä tuntikausia, joutuvat kantamaan myös muiden mahdolliset väärinkäytökset?
Eikö ole inhimillisempää olettaa, että suurin osa on oikeasti hädässä?

Todellisuus on kuitenkin se, että ruokaa ei enää riitä kaikille.

Lahjoitukset vähenevät, kun ihmiset pelkäävät arvostelua. Auttajat väsyvät, kun jokaista jaettua kassia pitää perustella ja puolustella. Osa järjestöistä on jo supistanut toimintaansa, koska jatkuva julkinen syynäys ja somessa tapahtuva leuanheitto uuvuttaa.
Kun Hurstin tai Adlechin kaltaisia konkareita haukutaan “vääränlaisten auttamisesta”
kuka enää uskaltaa jatkaa?

Mikä on ruoka-avun tulevaisuus Suomessa?

Valitettavasti näkymät ovat synkät. Vuonna 2025 ruoka-avun tarve on kasvanut entisestään, mutta jaettavaa ruokaa on yhä vähemmän. Tämä kehitys on jatkunut jo ainakin kuusi vuotta peräkkäin Ruoka-apu.fi-palvelun tilannekatsausten mukaan.

Lahjoitukset kaupoista ja teollisuudesta vähenevät, koska ruokahävikki on pienentynyt tehokkaamman logistiikan ansiosta. Samalla kustannusten nousu, työttömyys ja sosiaaliturvan leikkaukset ajavat yhä useampia suomalaisia avun piiriin.

Jopa Hurstin joulujuhlissa vuonna 2025 jouduttiin käännyttämään ihmisiä ovelta, vaikka ruokaa riitti lopulta yli 2000 hengelle. Tila ja resurssit eivät vain veny loputtomiin.

Jos arvostelu ja lahjoitusten väheneminen jatkuvat, monet pienemmät ruokajaot voivat loppua kokonaan. Silloin tuhannet lapset, vanhukset ja perheet jäävät ilman sitä tukea, joka nyt vielä pitää heidät pinnalla.

Mainos

---

Entä muulloin kuin jouluna?

Häpeä ei tunne kalenterin punaisia päiviä. Ruoka-apua tarvitaan ympäri vuoden, viikosta toiseen. Hurstin Laupeudentyö jakaa ruokakasseja Helsingissä säännöllisesti keskiviikkoisin ja perjantaisin – näin on tehty vuosikausia, eikä toiminta lopu joulun jälkeen.

Seurakuntien diakoniatyö ja monet muut toimijat jakavat apua viikoittain tai jopa useammin. Samat perheet, eläkeläiset ja työttömät seisovat jonossa tammikuussa, helmikuussa ja keskellä kesää, kun laskut kasaantuvat ja jääkaappi on tyhjä.

Joulu tuo hetkeksi valoa. Mediahuomiota ja ylimääräisiä lahjoituksia. Mutta arki on ankea ne muut 364 päivää vuodessa.

Jos auttajat lannistuvat arvostelusta juuri silloin, kun kukaan ei katso, katoaa viimeinen turvaverkko kokonaan.

Mieti hetki:
Jos kukaan ei enää järjestä ruokajakoja,
jos kukaan ei enää kerää lahjoituksia,
jos kukaan ei enää uskalla auttaa –
kuka silloin huolehtii niistä tuhansista suomalaisista lapsista, vanhuksista ja perheistä, joilla ei muuten ole ruokaa pöydässä?

Onko se maailma, jota haluamme?

Ehkä syynäämistä ja syyllistämistä voisi vähentää – ei vain jouluna, vaan ympäri vuoden.
Ehkä voisi keskittyä siihen, että Suomessa on yhä ihmisiä, jotka välittävät. Kiittää heitä siitä, että jonot ovat olemassa – sillä ilman näitä pyyteettömiä auttajia moni eläisi nälkäistä arkea, leivättömän pöydän ääressä. Enkä tarkoita vankilaa.

Erityisesti lapset ja vanhukset kärsivät siitä, ettei yhteiskunta enää huolehdi heikoimmistaan. Vanhukset ovat rakentaneet tämän maan ja lapset ovat tulevaisuus. Heidän ei pitäisi seistä kylmässä ja pimeässä jonottamassa ruokaa siksi, etteivät rahat riitä.

Samaan aikaan toisaalla virkamiehille maksetaan lisää palkkaa ja korvauksia, vaikka heillä on jo valmiiksi riittävästi. Jotkut voisivat auttaa, mutta tahtoa ei ole. Ollaan sokeita ja kuuroja tavallisen ihmisen hädälle. Jonkun viranhaltijan kuukausipalkka on summa, jolla vähävaraisen pitäisi pärjätä kuukausia ja sitten ihmetellään, miksi ruoka-apua tarvitaan.

Myös päättäjien huomio kohdistuu väärin. Rahaa lähetetään ulkomaille aseisiin ja samalla leikataan omalta kansalta. Jopa toimeentulotukeen halutaan kajota, mikä vain lisää ihmisten ahdinkoa.

Rauhaa, rakkautta ja empatiaa kaikille. Emme saa täältä lähtiessämme mitään mukaan. Viimeisessä puvussa ei ole taskuja.

Mutta yksi asia on silti hyvä aina muistaa itsekunkin.
Jos olet jonossa vain siksi, että “ilmaiseksi saa” pysähdy hetkeksi miettimään. Vietkö silloin leivän jonkun toisen pöydästä – sellaisen, joka tarvitsee sen vielä enemmän?

Marjaana Virtanen