Lukiessani viime päivinä ihmisten kommentteja, kirjoituksia sekä myös median aika provosoiviakin julkituloja tästä Tuusulan onnettomuudesta aloin miettimään sellaista asiaa, että nykyään yritetään kyllä vähän pyöristellä ja peitelläkin asioita. Se on käynyt selväksi monessakin suhteessa. Mutta se mikä minua eniten tässä asiassa nyt laittoi miettimään, on niin sanotun somekansan reaktiot tähän tapahtumaan.
Tapaus on surullinen ja olisi voitu toimia aivan toisin. Mitä olen lukenut näin jälkeenpäin siitä, mitä siellä on tapahtunut, niin vieläkään ei välttämättä tiedetä aivan koko tarinaa. Siitä huolimatta tuntuu, että aika moni on jo muodostanut oman tuomionsa ja päättänyt, kuka tässä on hyvä ja kuka paha.
Osa kommenteista on ihan asiallista ja samoilla linjoilla kuin minäkin. Eli en puolustele kyseisen poliisin toimia. Hän veti aika pitkälti överiksi, koska tämän olisi voinut hoitaa todellakin toisella tavalla ja ennen kaikkea rauhallisemmin ja turvallisemmin.
En puutu näihin yksityiskohtiin, koska niitä on sosiaalinen media pullollaan, jos toinen toistaan kummallisempia juttuja. Kummallista on kuitenkin se, että jos on asioista eri mieltä, kuten minä olen osittain, niin se on huono asia ja lokaa tulee silmille.
Tästä nuoresta miehestä en todellakaan ajattele, että hän teki jonkun suuren rikoksen lähtiessään poliisia karkuun, mutta hän reagoi myös väärin. Hän on tässä uhri, eikä minulla ole mitään tarvetta lähteä sitä asiaa vähättelemään.
Mutta se, kun ihminen menee tunteella niin kovin helposti lähdetään solvaamisen, tuomitsemisen ja nimittelyn linjalle. Se on ihan inhimillistä että ihminen suuttuu ja järkyttyy, mutta se tapa, miten moni tuo tätä esiin, niin siitä on välillä inhimillisyys kaukana. Koska se, että tässä tehtiin törkeä virhe on itsestään selvää. Mutta se, mistä se lähti, mitkä ovat taustat ja mitä oikeasti tapahtui alusta loppuun, ei ole kaikille selvää. Minä en ainakaan tiedä. Ja siksi minun on vaikea ymmärtää sitä, että osa ihmisistä käyttäytyy jo nyt kuin heillä olisi hallussaan koko totuus.
En pidä siitä, että tätä poliisia syytetään murhaajaksi, idiootiksi tai hirviöksi. Jopa hänen ulkonäköään arvostellaan. Mitä kaikkea nyt tuolla somessa on, niin asiallisia kommentteja on loppujen lopuksi aika vähän. Enkä minä sano tätä siksi, että haluaisin puolustella poliisia tai yrittäisin jotenkin lakaista hänen tekemänsä mahdolliset virheet maton alle. Päinvastoin. Jos poliisi on tehnyt väärin, niin siitä pitää puhua. Jos hän on käyttänyt voimaa väärin, niin asia pitää tutkia. Jos on tapahtunut jotain sellaista, josta kuuluu seurata vastuuta, niin siitä kuuluu myös seurata vastuuta. Mutta minusta siihen ei tarvita sitä, että ihmisestä tehdään samalla hirviö ja hänen ulkonäköäänkin ryhdytään arvioimaan.
Itse yritän katsoa asiaa, tai ainakin yritän katsoa, kaikkien osapuolien kannalta. Myös niiden, jotka käyttävät voimaa väärin monessakin eri tilanteessa, kuten ollaan kuultu. En minä ole koskaan ajatellut, että poliisi olisi automaattisesti oikeassa vain siksi, että hänellä on virkamerkki. Enkä minä satasella luota poliisiin. Mutta en myöskään ajattele, että jokainen poliisi olisi lähtökohtaisesti väärässä. Ihminen sielläkin on töissä ja ihminen tekee virheitä. Jotkut virheet ovat vakavia ja jotkut vielä vakavampia. Niistä pitää voida puhua ilman, että samalla unohdetaan kokonaan se, että kyseessä on ihminen.
Mutta solvaaminen, nimittely ja tuomitseminen ei tätä maata paranna. Eikä siitä tule totta siksi, että sitä kirjoittaa tuhat ihmistä. Tämä on ehkä juuri se asia, joka minua tässä somessa eniten häiritsee. Kun tarpeeksi moni sanoo saman asian, siitä tulee helposti sellainen tunne, että näin asian täytyy olla. Että koska kaikki muutkin sanovat näin, niin minäkin voin sanoa näin. Sitten joku vielä jakaa asian eteenpäin, toinen kommentoi samaa ja kolmas kertoo sen jo varmana tietona seuraavalle. Lopulta kukaan ei enää tiedä, mikä oli alun perin todettua tietoa ja mikä on matkan varrella syntynyt tulkinta.
Some ei ole oikeussali eikä kommenttikenttä ole tuomioistuin. Silti aika moni näyttää siellä käyttäytyvän aivan kuin olisi saanut sekä syyttäjän että tuomarin tehtävät samalla kertaa. Minusta se on aika kummallinen ilmiö. En väitä, etteikö asioista saisi olla vihaisia tai etteikö poliisin toimia saisi arvostella. Totta kai saa. Mutta siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa kutsua toista murhaajaksi yhden tapahtuman, videon tai oman tulkintansa perusteella, niin pitäisi ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään, tietääkö oikeasti mistä puhuu. Kun vielä mennään henkilökohtaisuuksiin ja ulkonäön arvosteluun, niin silloin ollaan mielestäni jo aika kaukana siitä oikeudenmukaisuudesta, jota väitetään puolustettavan.
Mediaan liittyy tässä myös oma kysymyksensä. Aluksi poliisi tiedotti tapahtumasta tavalla, joka myöhemmin tarkentui ja muuttui, kun asiasta saatiin enemmän tietoa. Se on tietenkin asia, jota pitää voida arvostella.
Viranomaisen tiedottamisen pitää olla mahdollisimman tarkkaa eikä väärää tietoa pidä antaa. Toisaalta sosiaalisen median merkitys oli tässä myös tärkeä, koska videoiden ja ihmisten esiin tuomien tietojen kautta pystyttiin kyseenalaistamaan ensimmäisiä tietoja ja saamaan asiaan uusia näkökulmia. Tässä kohtaa some toimi juuri niin kuin sen parhaimmillaan pitäisi toimia. Mutta sen jälkeen keskustelu muuttui mielestäni joksikin aivan muuksi. Enää ei haluttu vain tietää, mitä tapahtui, vaan haluttiin löytää syyllinen ja tuomita hänet.
Siinä kohtaa olen vähän kerettiläinen tässä asiassa. Minä en halua lähteä mukaan siihen, että koska valtavirta tai suurin osa somesta on jotakin mieltä, niin minun pitäisi automaattisesti olla samaa mieltä. En myöskään halua lähteä sille linjalle, että jos sanon olevani pojan puolella, minun pitäisi samalla hyväksyä kaikki poliisia vastaan esitetyt väitteet. Olen tämän nuoren miehen puolella siinä mielessä, että toivon hänen saavan rauhan, toipuvan fyysisesti ja henkisesti ja pääsevän tästä tapahtumasta eteenpäin. Mutta hänen puolellaan oleminen ei tarkoita sitä, että minun pitäisi tehdä poliisista hirviö. Nämä asiat voivat olla yhtä aikaa totta. Poliisi on voinut toimia väärin ja silti hän voi olla ihminen. Nuori mies voi olla tässä uhri ja silti hänkin on voinut tehdä tilanteessa väärän ratkaisun.
Minua ihmetyttää myös se, miten helposti ihmiset asettuvat tuomariksi tuomarin paikalle. Yksi tapahtuma, yksi lause, yksi video tai yksi valokuva ja sen perusteella tehdään johtopäätös koko ihmisestä. Tätä tapahtuu jatkuvasti muuallakin kuin tässä Tuusulan tapauksessa. Joku sanoo väärän asian, tekee väärän liikkeen tai joutuu väärään paikkaan väärään aikaan, ja yhtäkkiä koko hänen ihmisyytensä voidaan kyseenalaistaa. Kun tähän lähdetään massan mukana syntyy helposti sellainen tunne, että koska tarpeeksi moni ihminen ajattelee samalla tavalla, niin sen täytyy olla oikea tapa ajatella. Minusta tämä on vaarallinen ajatus.
En minä tässä väitä tietäväni asioita paremmin kuin muut. Päinvastoin. Minä tiedän, etten tiedä kaikkea. En tiedä kaikkia taustoja, en tiedä mitä kaikkea tilanteessa tapahtui ennen videolla näkyvää osuutta enkä tiedä, mitä kaikkea tapahtui sen jälkeen. En tiedä myöskään varmasti sitä, milloin ambulanssi tilattiin ja mitä siinä vaiheessa tapahtui. Jos pitää paikkansa, että ambulanssia ei tilattu heti silloin kun olisi pitänyt, niin se on tietysti erittäin vakava asia. Mutta koska minä en tiedä, en lähde sitä tässä tuomitsemaan. Minusta tämä on aika yksinkertainen periaate: jos en tiedä – sanon etten tiedä.
Ehkä se on nykyään jopa vähän outo mielipide. Pitäisi ottaa kantaa kaikkeen ja mahdollisimman nopeasti. Pitäisi valita puoli ja mielellään vielä sellainen puoli, jolla on mahdollisimman paljon kannattajia. Mutta minä en halua tehdä niin. Voin olla sitä mieltä, että poliisi toimi väärin ja samalla olla sitä mieltä, ettei hän ole hirviö. Voin ajatella, että nuori mies joutui hirvittävään tilanteeseen ja samalla ajatella, ettei kaikki hänenkään toimintansa välttämättä ollut oikein. Voin vaatia asian tutkimista ilman, että olen kummankaan osapuolen asianajaja.
Siksi minua vähän risoo se, että tästäkin tekstistä tulee varmasti kommentteja, joissa minulle kerrotaan, etten ymmärrä mitään tai etten ole pojan puolella. Näin on käynyt ennenkin, kun olen ollut asioista eri mieltä kuin suuri osa muista. Mutta en minä kirjoita tätä siksi, että haluaisin kaikkien olevan kanssani samaa mieltä. Päinvastoin. Jos keskustelussa ei saa olla eri mieltä ilman että päälle kaadetaan sontaa, niin mitä keskustelua se silloin oikeastaan on? Jos kaikki sanovat saman asian vain siksi, että kaikki muutkin sanovat saman asian, niin siinä ei mielestäni enää ole kyse keskustelusta vaan massan mukana kulkemisesta.
Poliisin työ kun nykypäivänä on kovin erilaista kuin ennen. Se ei ole enää leppoisa Reinikainen ja kyläpoliisit-maailma, jossa kaikki tunnetaan ja tilanteet ovat ennakoitavissa. Poliisi joutuu tekemään päätöksiä nopeasti, joskus erittäin vaikeissa tilanteissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että poliisille pitäisi antaa vapaat kädet tai ettei hänen toimiaan saisi arvostella. Päinvastoin. Juuri siksi poliisin toimintaa pitää valvoa ja tutkia. Mutta tutkiminen on eri asia kuin somessa annettu tuomio.
Minä toivon, että tämä Tuusulan tapaus tutkitaan kunnolla ja että kaikki osapuolet saavat mahdollisuuden tulla kuulluiksi. Jos poliisin toiminnassa on ollut vakavia virheitä ne pitää tuoda esiin ja niistä pitää seurata se, minkä kuuluu seurata. Jos taas osa somessa esitetyistä väitteistä osoittautuu vääriksi tai liioitelluiksi, niin sekin pitää pystyä myöntämään. Totuus ei muutu sen mukaan kumpi osapuoli sattuu olemaan somessa suositumpi.
Ehkä tästä tapauksesta voisi ottaa opiksi myös jotain meistä itsestämme. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, eikä väärin tehtyä tarvitse puolustella. Poliisia ei tarvitse kumarrella, eikä viranomaisen sanaa tarvitse ottaa automaattisesti totuutena. Mutta toisaalta toista ihmistä ei myöskään tarvitse tehdä hirviöksi siksi, että olemme nähneet hänestä yhden videon tai kuulleet yhden version tapahtumista. Meillä pitäisi olla vielä kyky pysähtyä ja sanoa, että odotetaan nyt vähän ja katsotaan mitä oikeasti tapahtui.
Minä olen tämän nuoren miehen puolella. Toivon hänelle kaikkea hyvää ja toivon, että hän toipuu tästä. En kuitenkaan halua lähteä mukaan siihen, että samalla minun pitäisi vihata tätä poliisia tai kutsua häntä millään sellaisella nimellä, jonka perusteita en itse tiedä. En puolustele häntä, mutta en myöskään tuomitse häntä ennen kuin tiedän tarpeeksi.
Ehkä tässä onkin lopulta kyse paljon suuremmasta asiasta kuin yhdestä Tuusulan tapauksesta. Kyse on siitä, miten me nykyään suhtaudumme ihmisiin, viranomaisiin, mediaan ja ennen kaikkea toisiimme. Olemmeko todella sitä mieltä, että se joka huutaa kovimmin ja saa eniten kannattajia on automaattisesti oikeassa? Minä en ole.
Totuus ei aina ole ensimmäinen asia, jonka kuulemme. Eikä somekommenttien määrä tee kenestäkään tuomaria.
Joskus kaikkein rehellisin vastaus on myös se, joka saa eniten ihmisiä suuttumaan:
”Minä en tiedä”
Ehkä meidän pitäisi opetella sanomaan se vähän useammin.
Marjaana Virtanen
