Kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 alkoi, moraalinen asetelma vaikutti alkuun selvältä. Oli laiton brutaali hyökkääjä ja oli viaton uhri ja puolustaja. Oli vääryys ja oli oikeus- yksinkertainen moraalisesti selvä tarina: ”laiton brutaali hyökkäyssota”, länsi-propagandistinen toistolause, joka on toistettu medioissa useita kertoja päivässä neljän vuoden ajan. Toistolla tehdään totuutta ja ”faktaa” mielissä.
Vaikka sittemmin ilmenikin alaviitteitä siitä, että Ukrainan EU- ja NATO-tavoittelut ehkä oli se, joka sai Venäjän provosoitumaan, luomaan turvapuskuria NATOn ja Venäjän välille – hyökkäämällä. Ukraina on julkisesti pyrkinyt Nato-jäsenyyteen vuodesta 2008 ja Naton laajenemisen alkoi puristaa Venäjää -vastoin jo sovittua ”ei tuumaakaan itään”. Myös viitteitä on USA:n sekaantumisesta jo vuodesta 2014. Sekin logiikka leimattiin väistämättä Kremlin-propagandaksi. Ja viitteistä huolimatta rakentui suuri eeppinen Hyvän ja Pahan taistelu Putinia vastaan: rajat kiinni, öljyhanat kiinni, kiireesti NATOon.
Neljä vuotta myöhemmin Ukrainan kertomus ei ole enää vain ulkopoliittinen. Sodasta on tullut osa eurooppalaista poliittista identiteettiä, moraaliasteikkoa – ja kalliilla tavalla osa suomalaista sisäpolitiikkaa.
Stubb kiteytti tämän tunnetason samaistamisen: ”tämä on meidän sotamme”. Se hämmensi ja häiritsi monia suomalaisia: Ukraina ei ole lähinaapuri, Ukraina ei kuulu EU:hun, ei ole sukulaiskansakaan. Miksi ihmeessä Ukrainan rajamaiden sota olisi suomalaisten sota? Lause ei ole pelkkä retorinen poliittinen korostus, se on sitouttamista. Se siirtää mentaalisesti sodan kaukaa lähelle, valtiosta yksilöön, ulkopolitiikasta identiteettiin, oikeuttaa leikkaukset taistelussa Pahaa vastaan.
Kun sota koetaan ”meidän” sotana, sen tukeminen ei ole enää vain harkittua politiikkaa, vaan myös lojaaliuden mittari. Tällöin kriittinen keskustelu asiassa vaikeutuu, kansainvälisestä selkkauksesta onkin tullut arvokeskustelu, jossa vain yksi mielipide sallitaan. Epäily alkaa kuulostaa etäisyydeltä, ja etäisyys puolestaan helposti moraaliselta puutteelta. Kun asiat siirtyy loogiselta tasolta tunne- ja moraaliselle tasolle – siellä ei enää voida käydä rationaalista keskustelua.
Samaan aikaan sodan symbolinen läsnäolo on voimistunut. Helsingin päärautatieasema ja valtion rakennukset ovat toimineet näyttämönä, jossa Ukrainan sodan vuosipäivää on liputettu. Eleet ovat ymmärrettäviä ja inhimillisiä, mutta ne kertovat myös siitä, miten kaukainen sota on tuotu keskelle kansallista tilaa ja kokemusta– osaksi jotain sodan ympärille kutoutunutta yhteiskokemusta, josta saisi olla sosiaalisesti hyväksyttävästi vain yhtä annettua mieltä- Sanna Marinin sanoin ”vankkumaton tuki niin kauan kun tarvitsee”.
Samanlaista emotionaalista kehystystä ja sotakiintymystä on nähty muuallakin Euroopan johtajilla. Kaja Kallas on verrannut sodan alkuvaihetta rakkaussuhteen dynamiikkaan, kun varoitusmerkit sivuutetaan ja sitoutuminen syvenee nopeasti. Mistä tämä vahva, ehdoton tunneperäisyys sotaan?
Kaja Kallaksen omituinen rakkausmetafora kertoo kiinnittymisestä. Se kertoo siitä, miten rationaalinen arviointi väistyy tunnesiteen tieltä. Psykologisesti uhka- ”paha P”- ja samaistuminen ”meidän sota” kietoutuvat toisiinsa. Kun konflikti kehystyy hyvän ja pahan kamppailuksi, yksilöt ja yhteisöt alkavat sijoittaa itsensä tarinaan ja jakaa kanssakansalaisia ”hyviin ja pahoihin”. He eivät enää tarkkaile sotaa ulkopuolelta, vaan kokevat olevansa sen osapuolia – ainakin moraalisesti. Tästä seuraa yhteiskunnallisen keskustelun itsesensuuri ja kriittisten näkemysten leimaaminen yksioikoisesti putinismiksi.
Syntyy pakottava ja hyveellinen ”auttaminen”, suuri eeppinen taistelu Pahuutta vastaan, missä jokainen kokee vihaa, uhoa ja sitten taas empatiaa. Kun Ukraina nähdään viattomana uhrina -ministeritason korruptiotsa huolimatta- syntyy suuri suojelunhalu. Samalla syntyy identifikaatio, samaistuminen: heidän kohtalonsa on jotenkin osa eurooppalaisten kohtaloa, vaikka Ukraina ei edes ole EU:ssa. Toimitaan kuin se jo olisi, ja se on myös EU:n tavoite saattaa Ukrainaa EU.seen. WEF Young Global Leader Sanna Marin on Ukrainan asioissa ollut poikkeavan aktiivinen, pääministerinä osallistui ukrainalaisen sotaherran hautajaisiinkin.
Kun samaistuminen syvenee, kompromissit alkavat tuntua petokselta. Rauhanneuvottelut eivät näyttäydy realistisina vaan epäilyttävinä myönnytyksinä ja heikkoutena. Ajatus myönnytyksistä tuntuu väärältä, koska se rikkoo tarinan selkeän moraalisen rakenteen. Halutaan kukistaa suuri paha. Kaikki vanha yhteistyö, ystävyyskaupungit, kulttuurivaihto ja kaupankäynti pyyhkiytyy pois. Jopa venäläinen suolakurkku oli ”paha”, ja sen tuotenimi muutettiin.
Moraalinen allergia ja hyvesignalointi on jopa naurettavaa. Mutta taistelu Pahaa P.tä vastaan tarjoaa sentään yhden yhteisen selkeän moraalisen asian hyvä-paha akselin maailmassa, jossa moraaliset asteikot ovat epäselviä, kun oikean ja väärän konseptit eivät ole enää selviä. Edes perustason asioista -mies ja nainen – ei olla samaa mieltä. Raamatun siteeraaminen on rikos. Hyvä, pyhä ja luonnollinen on pahaa käänteismaailmassa.
Passiiviset rauhatoimet
Psykologisesti Eurooppa on siirtynyt vaiheeseen, jossa sota ei ole enää vain kriisi, vaan myös merkityksen lähde. Se tarjoaa vihollisen, selkeyttä, jopa yhteisöllisyyttä ja moraalista varmuutta aikana, jota muuten leimaa epävarmuus. Juuri siksi siitä irrottautuminen – edes ajatuksellisesti – on vaikeaa.
Tässä kohdin Euroopan unioni on ajautunut vaikeaan asemaan. Se on ollut tehokas tukija, mutta passiivinen rauhanvälittäjä. Tämä ei johdu pelkästään poliittisista realiteeteista vaan myös ilmapiiristä, jossa rauhan avaaminen voi näyttäytyä myönnytyksenä ”pahalle” tai vääränlaisena moraalisena signaalina. Näkyy vain ehdottomuus, josta käsin rauhansopimuksia ei voi tehdä oletukseen perustuen. Ehdottomuus ei ole aina voimaa.
Sodan tukemisen vastustaminen tai rauhanneuvotteluiden korostaminen saatetaan tulkita moraalisesti epäilyttäväksi. Vastustus ei näyttäydy vaihtoehtona vaan poikkeamana. Tässä ilmenee ilmiö, jossa moraalinen hyve kietoutuu yhteen poliittisen linjan kanssa: oikea kanta ei ole vain strategisesti perusteltu vaan myös eettisesti ylevä. Kaikki haluaa osan sädekehästä, pyhän Ukrainan tukemisesta.
Tämä moraalinen kanta kytkeytyy myös talouteen. Eurooppalainen puolustusteollisuus on kasvanut sodan myötä, ja aseavusta on tullut osa politiikkaa. Asevalmistuksesta on tullut osa taloutta. Syntyy vaikea jännite: sama toiminta, jota perustellaan ylevillä arvoilla, linkittyy väistämättä aseteollisiin ja taloudellisiin hyötyihin. Hyveellisyys voi huomaamatta limittyä rakenteisiin, jotka hyötyvät sodan jatkumisesta.
Ukrainan konfliktiin ei edelleenkään näy aktiivisia eurooppalaisia rauhanneuvottelun tai diplomatian vahvoja eleitä. Usein väitetään, että Putinin kanssa ei voi neuvotella -vaikka Kremlin neuvotteluhalua on monesti ulkomaan medioissakin raportoitu. Presidentin perusoletus on, että Venäjä haluaa sotaa, Ukraina ei halua. Ei kukaan halua sotaa.
Sota vaikuttaa loputtomalta, ja jatkuva aseellinen tuki vain jatkaa sitä. Kuolleiden määrä Ukrainassa ylittää jo kaiken ymmärryksen ja inhimillisen sietokyvyn. Myös venäläiset sotilaat ovat isiä, veljiä ja poikia- ei videopelin tappopisteitä.
Orban vastustaa asetukea, koska se jatkaa sotaa ja kuolemaa
Orban vastustaa ukrainalaisten tappamista eurooppalaisella aseavulla.. Kansallisvaltion talouden suojaaminen ja Ukrainan lainoista kieltäytyminen ei kestä mitään rationaalista perustelua, se on annettu moraalinen imperatiivi, jota jokaisen on noudatettava. Zelenskyin huhutiin jopa uhkasi Orbania henkilökohtaisesti, jos tämä ei suostu jatkamaan sodan rahoittamista.
Orban haluaa lopettaa sodan ja ukrainalaisten kuolemisen ja omalle kansalle rahaa ja energiaa- ihan sama vaikka Venäjältä. Sellainen on vahva ja hyvä kansan johtaja, joka puolustaa omiaan vahvasti. Joka samalla puolustaa myös ukrainalaisten henkeä, haluaa lopettaa aseavun, jotta ihmishenkiä säästyisi. Se on inhimillisyyttä.
Sodan inhimillinen todellisuus jää tämän kaiken keskellä etäiseksi. Ukrainalaiset eivät ole vain symboli tai moraalinen viitekehys, vaan ihmisiä, jotka elävät sodan kauhuja. Ukrainalaisten kannoissa on noussut esiin myös sotaan väsymys ja halu rauhaan – jopa vaikeiden kompromissien kautta. Suomessa asuva ukrainalainen mies sanoi, että ”ihan sama, kunhan se sota loppuisi, annetaan vaikka pala maata pois”. Mutta ei Eurooppa eikä Ukrainan poliittinen johto ole hyväksynyt mitään alueluovutuksia. Ja Venäjä ei suostu Natoon rajallaan.
Euroopassa keskustelu rakentuu usein ehdottoman suvereniteetin puolustamisen varaan. Euroopan unioni korostaa kansainvälisen oikeuden periaatteita, mutta samalla se voi ohittaa sodan kärsijöiden ristiriitaiset toiveet. Syntyy paradoksi: puhutaan Ukrainan puolesta, mutta ei aina kuunnella Ukrainan kansalaisten ääntä. Kansalaisten ääni ei medioissa kuulu, kuuluu vain Zelenskyin ja EU:n ”vankkumaton” ääni.
Kysymys siitä, millä ehdoilla ulkomaan aseellinen tuki on eettisesti kestävää jatkuessaan viidettä vuotta -loputtomiin kunnes Ukraina täyin tuhoutunut? Sodissa voittajaa on vaikea määritellä.
Ukrainalaisten kansalaisten auttamiseksi ja kuolemien lopettamiseksi olisi pian löydyttävä Euroopasta avainhenkilö rauhanneuvottelijaksi vaativaan tehtävään.
Mentaalinen kaksoisliike Ukrainan hyväksi
Suomessa keskustelu on alkanut kytkeytyä outoon kaksoisliikkeeseen. Hyvinvointivaltiota leikataan, sopeutetaan ja pienituloisten arki kiristyy alle selviämisen rajan, mutta Ukrainaa rahoitetaan. Suomi ei tunnu enää turvalliselta kansankodilta, kun köyhimmiltä leikataan ”eurooppalaisten arvojen puolesta”. Toimeentulotukikin pitäisi lakkauttaa työelämäprofessorin mukaan. Mistä syntyy tämä välinpitämättömyys ja pakottava tarve leikata omilta kansalaisilta toisten maiden sotiin? Julkista taloutta ”sopeutetaan” ja heikoimmassa asemassa olevien toimeentulo heikkenee alle selviämisen rajan.
Epämukava kysymys on se, missä ulkomaiden sotiin osoitettu taloudellinen empatia ylittää sietorajansa? Kun ulospäin suuntautuva solidaarisuus kasvaa niin vahvaksi, että sisäänpäin kohdistuva empatia heikkenee ja oman maan kansalaiset alkavat kärsiä lääkkeiden ja ruuan puutteesta tukien leikkausten takia.
4 miljardia Ukrainaan ja 4 miljardia leikattu suomalaisilta
Suomi on tukenut Ukrainaa (helmikuusta 2022) noin 4,1 miljardilla eurolla maaliskuuhun 2026 mennessä. Hallituksen alkuperäinen tavoite oli tehdä neljän miljardin euron suorat leikkaukset. Suomen Ukraina avusta humanitaarisen avun osuus on 82 miljoonaa euroa- vain noin 2–3 %. Suomen verovaroilla ja lainallakin annetusta tuesta 98% menee aseisiin. Ukrainan-tuki maksetaan valtion budjetista, eli verorahoista ja osa velkarahoituksella.
Sosiaaliturvaan ja sote-palveluihin kohdistuvat suurimmat ”säästöt”, suoraan köyhimpien toimeentulosta ja sosiaalipalveluista ja terveydenhoidosta. Kun kotimaassa leikataan toimeentulosta, sosiaalituista, osa kansalaisista jää moraalisen huomion ja empatian hylkiöiksi.
Ja toiseen, vieraaseen maahan kohdistuu samaan aikaan valtava välittäminen. Maa, joka ei ole lähellä eikä ole EU:ssa, jossa on ilmennyt ministeritason korruptioita, missä nuoria kaapataan autoihin ja viedään rintamalle. Mutta silti se näyttää olevan se kaikkien ”pyhin” maa, Ukraina, Suomen hallitukselle. Ei Suomi- oma maa- ole, eikä suomalaiset.
Yleiseettinen kysymys on, onko oikeudenmukaista, että tuki maksatetaan niillä, joilla on jo valmiiksi vähiten, eikä riittävästi. Moraalisesti kestävä tukeminen edellyttäisi, että yhteiskunnalliset talkoot ja kansainvälinen solidaarisuus jakautuisivat kantokyvyn mukaan.
”Vankkumaton tuki”
Mikäli Ukrainan sotaa halutaan tukea, pitäisi siitä poliittiset verorahojen jakelupäätökset olla myös samalla henkilökohtaisia uhrauksia. Jokainen vankkumattoman Ukraina-tuen poliitikko voi osallistua verorahoilla maksetusta huippupalkastaan sodan tukemiseen -20%leikkauksella jolla heikoimpien tukea on leikattu. On helppoa huudella vankkumatonta tukea, kun se ei itselle mitään maksa. Mutta Suomen köyhimmille, yksinhuoltajille, opiskelijoille, vähävaraisille se maksaa paljon. He eivät selviä laskuistaan. Moni ahdistuu ja velkaantuu. Vankkumaton tuki ulkomaan sotaan alkaa monelle suomalaiselle kuulostaa irvokkaalta.
Yhteiskunnan eettisyys mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimpiaan. Kun valtio leikkaa köyhimmiltä, se rikkoo jo osin huolenpitovelvollisuutta. Samaan aikaan Ukrainan aseistamista perustellaan toisella eettisellä periaatteella: oikeudella puolustautua hyökkäystä vastaan. Tässä syntyy moraalinen umpikuja, jossa Ukrainan auttaminen yhtäällä vaatii uhrauksia toisaalla -Suomen vähäosaisimmilta.
Monille suomalaisille on kipuraja tullut vastaan Ukrainan aseellisessa tukemisessa. ”Eurooppalaisten arvojen” puolustaminen on maksanut pian kokonaisen ukrainalaisen sukupolven hengen. Se on myös pudottanut leikkausten kautta suomalaisia perheitä kamppailemaan toimeentulosta alle köyhyysrajan. Empatiaa riittää ihmisillä humanitääriseen apuun ihmiseltä ihmiselle, mutta aseteollisuuden kasvattamiseen ja tappamiseen ei.
Nyt Ukrainan sota onkin lähellä, jo uhkaavasti fyysisilläkin kipurajoilla- Ukraina on pommittanut Venäjän Suomenlahden satamia viikon ajan. Päättäjät ovat silti kovin hiljaa Ukrainan iskuista rajojen tuntumassa, jotka jo vaarantavat välillisesti Suomeakin. Savukaasut leviävät Suomeen ja droonien harhailua Suomen alueelle hävittäjät pyrkivät estämään. Mika Aaltola hurraa Ukrainan sotamenestystä Suomenlahden iskuissa. Mutta ei kommentoida harhadroonien riskistä, Suomenlahden mahdollisesta laajan ekokatastrofin riskistä ja sodan eskalaatioriskistä.
