Artikkeli perustuu AAMUHETKI-ohjelmassa (26.3.) käytyyn toimitustiimin vetämään keskusteluun, jossa vieraina olivat psykoterapeutti ja psykologi Risto Lappeteläinen sekä nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Perttu Eskelinen.
ADHD:ta tarkastellaan usein yksilön ominaisuutena tai haasteena. Samalla se on osa laajempaa
kokonaisuutta – osana neuromoninaisuuden jatkumoa, joka koskettaa meitä kaikkia, sekä hermostoon liittyvää lääketieteellistä ilmiötä. Olemme jokainen jossakin kohdassa tuota jatkumoa – kukin oman yksilöllisen hermostonsa kanssa.
Aamuhetkessä (26.3.) nousi vahvasti esiin, että ihmistä ei voi ymmärtää ilman hänen sisäistä maailmaansa. Tunne-elämä, kokemukset ja vuorovaikutus muovaavat sitä, miten ihminen toimii – myös silloin, kun näkyväksi tulevat levottomuus, keskittymisen haasteet tai vaikeus säädellä omaa toimintaa.
Keskustelua syvensi traumainformoitu lähestymistapa: käyttäytymisen taustalla on aina jotakin, mikä auttaa hahmottamaan ihmisen toimintaa kokonaisuutena. Samalla muistutettiin siitä, että ihmisessä on luontaisesti läsnä myös innostus, luovuus ja ilo – sekä kyky kohdata vaikeita tunteita. Yhteys itseen ja toisiin on keskeinen hyvinvoinnin perusta.
Lapsi ei kasva yksin – ympäristö kasvaa hänen kanssaan
Vanhemmuuden merkitys nousi keskustelussa keskiöön ennen kaikkea lapsen sisäisen turvan rakentajana.
Lasta ei voi tarkastella irrallisena yksilönä, vaan osana hänen kasvuympäristöään. Systeeminen näkökulma muistuttaa, että lapsen hyvinvointiin vaikuttavat kaikki ne ihmiset ja suhteet, jotka hänen elämässään ovat läsnä.
Keskeinen kysymys on: mikä on aikuisen rooli?
Se näkyy erityisen kirkkaasti silloin, kun lapsi oireilee. Levottomuus, keskittymiskyvyttömyys, aktiivisuuden säätelyn haasteet tai impulsiivisuus eivät synny tyhjiössä. Ne ovat usein viestejä – jotakin, joka tarvitsee tulla nähdyksi ja ymmärretyksi.
Keskustelussa nousi tärkeä huomio: ADHD ohjaa helposti katseen lapseen ja hänen käyttäytymiseensä ongelmana. Samalla voi jäädä varjoon se, mitä ympärillä tapahtuu.
Lapsella on oikeus aikuiseen, joka on turvallinen, kannattelee ja tukee. Aikuiseen, joka ei katso vain oiretta, vaan näkee lapsen sen takana.
Missä kulkee ymmärtämisen ja hoitamisen raja
Keskustelussa kosketettiin myös herkkää mutta tärkeää teemaa: mitä tapahtuu, kun tunteiden luonnollinen kirjo kaventuu.
Puhuttiin tilanteista, joissa lääkehoito voi muodostua eräänlaiseksi kemialliseksi pakkopaidaksi – jolloin kokemuksellisuus latistuu ja yhteys omaan tunne-elämään voi laimentua.
Samalla tunnistettiin, että ADHD:n ymmärtämisessä tarvitaan tasapainoa. On tärkeää huomioida sekä biologinen että inhimillinen näkökulma – ilman että kumpikaan sulkee toista pois.
Se, mihin keskityt, vahvistuu
Keskustelun oivallukset kiteytyivät yksinkertaisiin, mutta syviin lauseisiin:
- “Vuorovaikutuksen haasteita on mahdollista korjata vuorovaikutuksella.”
- “Jos lapsi ei tiedä, kenelle hän kuuluu, hän ei tiedä, kuka hän on.”
- “Lapsen tarvitsee oppia jollekin.”
Näissä kaikissa on sama ydin: ihminen rakentuu suhteissa.
Lopuksi muistutettiin asiasta, joka koskee meitä kaikkia – niin lapsia kuin aikuisia: ihminen löytää sitä, mitä etsii. Sille, mille annamme sanat, annamme myös merkityksen. Aivot toimivat näin: se, mihin keskityt, vahvistuu.
Toimittaja
Marika Järvenlahti
Huone kuunneltavissa alta
