Todellisuuden on annettava määritellä tarve
”Minkä tahansa vakavan puolustusstrategian lähtökohta ei liity budjettiin, eikä olemassa olevan kaluston luetteloon. Lähtökohta on todellisen uhan täsmällinen määrittely. Ei kuvitteellisen uhan, jonka institutionaalinen inertia on rakentanut tai jonka ulkoa käsin tuodut intressit ovat tehtailleet, vaan sen, joka tosiasiallisesti vaarantaa maan suvereniteetin, alueellisen koskemattomuuden, kriittisen infrastruktuurin ja vakauden,” tutkijat kertovat ajattelunsa lähtökohdista.
Institutionaalisella inertialla tarkoitetaan vakiintuneita organisaatioita, jotka vastustavat muutoksia; jäykkyys johtuu usein paitsi organisaation rutiineista, myös omien etujen ajamisesta. Lyhyesti: Hierarkian ensimmäinen sääntö on: ”Hierarkia on säilytettävä” koska oma etu ja työpaikka riippuu säilymisestä. Ulkoa käsin tuodut ideat voi käsittää lobbaajien ja kaupustelijoiden vaikutuksena, ideologioiden jähmettäminä ajatuskuvioina sekä eri tahojen esittäminä vaatimuksina. Kaikki tällainen vaarantaa ajattelun selkeyden, joka on tarpeen valmistauduttaessa kohtaamaan uhkatilanteita ja kriisejä.
Tutkijat selventävätkin että ”juuri tässä monet nousevat maat kompastuvat ensimmäiseen haasteeseen: asevoimiensa järjestämiseen ennen olennaisiin kysymyksiin vastaamista. Mitä konkreettista uhkaa vastaan on tarpeen puolustautua? Missä skenaariossa tämä uhka voisi toteutua? Millä aikavälillä? Mitkä riskit ovat jo läsnä ja mitkä kuuluvat vielä mahdollisuuksien maailmaan?”
He varoittavat, että ilman tällaista edeltävää määrittelyä puolustussuunnittelu voi kehittyä kolmeksi toistuvaksi patologiaksi: hajanaisiksi hankinnoiksi, epätasapainoiseksi rakenteeksi ja todellisuudesta irrallaan olevaksi doktriiniksi.
”Strategian sijaan asettuu korporaatioiden mieltymysten, statussymbolien, merkityksettömien perinteiden ja reaktiivisten päätösten summa. Tuloksena on kalliit, mutta eivät välttämättä tehokkaat asevoimat; suuret mutta suorituskyvyttömät; varustetut, mutta operatiivista johdonmukaisuutta vailla olevat. Puolustuksessa alkuvirhe on harvoin pelkästään tekninen. Se on usein käsitteellinen ja älyllinen.”
Huomautus on aiheellinen. Ennakkoasenne analyyseja tehtäessä tuottaa virheellisiä vastauksia. Jos mielessä on vastaus jo analyysia aloitettaessa, ei kannata odottaa realistista arviota lopputuloksena.
Tutkijakaksikko korostaa että kategoria ”nousevat maat” sisältää huomattavaa strategista epäyhtenäisyyttä. Sisämaavaltio kohtaa perustavanlaatuisesti erilaisen uhkaprofiilin kuin rannikon saaristo tai suuri mannermainen valta, jolla on kiistanalaiset rajat.
Siksi, he alleviivaavat, artikkelissa ehdotettu viitekehys ei ole yleispätevä malli vaan joukko analyyttisiä linssejä – joista jokainen on kalibroitava kyseisen maan erityiseen maantieteelliseen ympäristöön, taloudelliseen perustaan ja uhkamaisemaan. ”Mikä on muuttumatonta tässä monimuotoisuudessa, on edeltävä vaatimus älyllisestä rehellisyydestä uhkia, rajoitteita ja strategista tarkoitusta kohtaan.”
Mitkä konkreettiset asiat eivät muutu? Maantieteellinen asema, maaston muodostus — vuoret, kukkulat, suot, vesiväylät, aromaat, rannikko jne. Ne on arvioitava sekä hyökkäys- että puolustusnäkökulman kautta; kuinka käyttää omaksi edukseen. Millaista huoltoreittiä tarvitaan? Mitä vastapuoli todennäköisesti heittää peliin, miten toimii? Millaiset ovat vastustajan edut, millaiset vaikeudet?
Moderni sotaympäristö on hybridi
Selkeyden vaatimuksesta on tullut vieläkin kiireellisempi, koska nykyajan strateginen ympäristö on luonteeltaan hybridi, epävakaa ja moniulotteinen, tutkijakaksikko toteaa. Ukrainan sota haastaa käsityksen siitä, että säännöllisten armeijoiden väliset korkean intensiteetin konfliktit olisivat tulleet epätodennäköisiksi, tutkijat huomauttavat. Samaan aikaan teknologinen sodankäynti on laajentunut nopeasti, taloudellinen sodankäynti on vakiinnuttanut itsensä lähes pysyvänä asiantilana ilmeten pakotteina, kiistoina kriittisistä toimitusketjuista, energian hallinnasta, strategisista mineraaleista, datasta ja digitaalisesta infrastruktuurista.
Tutkijat korostavatkin, että raja rauhanajan ja sodanajan välillä on hämärtynyt.
Moderni konflikti ei enää ala vain silloin, kun armeijat ylittävät rajoja; se alkaa, kun verkostoja heikennetään, järjestelmiä sabotoidaan, tehtyjä panostuksia estetään ja riippuvuuksia otetaan haltuun, hyödynnetään.
”Nousevien maiden puolustusstrategian täytyy alkaa alkeellisesta periaatteesta: ei pidä yrittää matkia suurvaltojen sotilaallista arkkitehtuuria, vaan rakentaa oma olemassaolon, pelotteen ja sietokyvyn logiikkansa.”
Realismia mukaan puolustussuunnitteluun
Keskituloisten ja nousevien maiden klassinen virhe on ollut sekoittaa kansallinen puolustus tavoittelemalla suurvaltojen pienoismallinnusta vaikka suurvaltojen sotilaallisten välineiden pienennetty versio palvelee harvoin niiden tavoitteita, tutkijat arvostelevat. Nousevat valtiot tarvitsevat puolustusarkkitehtuurin, joka on räätälöity niiden maantieteelliseen ympäristöön, niiden uhkaprofiiliin, niiden teolliseen pohjaan ja niiden verotukselliseen kapasiteettiin. Toisin sanoen: vähemmän matkimista, enemmän sopeutumista ja omaperäisyyttä, he korostavat. Enemmän realismia.
Verotuksellinen kapasiteetti on tärkeä näkökohta. Sotalous käyttää puolustusmenoihin yleensä vähintään 15–30 prosenttia maansa bruttokansantuotteesta (BKT). Luku on se, mikä näkyy virallisessa budjetissa. Salaisen budjetin lisämenoerät kasvattavat lukua. Esimerkiksi Venäjä käyttää tällä hetkellä virallisesti noin 6,2% bkt:sta sotamenoihin, salainen budjetti huomioiden arviolta 8-10%, kun taas Ukraina käyttää 40% bkt:staan sotilasmenoihin. Toisen maailmansodan aikana Saksan, Ison-Britannian ja Neuvostoliiton budjetista 50-70% käytettiin sotimiseen.
Älysuunnittelua
Perinteisesti puolustuksen suunnittelu on keskittynyt, järkiperäisesti, alueelliseen puolustukseen, kriittisen infrastruktuurin suojaamiseen, välittömän ilma- ja meritilan kontrolliin, rajaturvallisuuteen, kyberkykyihin ja yhteiskunnan kestävyyteen.
Tutkijat kirjoittavat, että turhia voimaprojektioita tulee uudelleenarvioida ja välttää, ne saattavat tukea kansallista kertomusta mutta tuskin pystyvät vastaamaan oikeisiin uhkiin. Tulee sen sijaan kysyä, miten tehdä vahvemmalle vastustajalle sen tavoitteiden saavuttaminen mahdollisimman vaikeaksi, niin että hyväksyttävät kulut tulevat liian suuriksi?
Nousevien maiden keskeisen puolustusstrategian tulisikin keskittyä alueelliseen kieltämiseen (Defence by Denial), teknologiseen epäsymmetriaan (erityisesti drooneihin ja merellisiin järjestelmiin), valikoivaan autonomiaan sekä vaikutusperusteiseen budjetointiin, tutkijat opastavat. ”Tavoitteena on tehdä aggressiosta kallista ja epävarmaa hyödyntämällä hajautettuja järjestelmiä, digitaalista integraatiota ja siviiliteknologian hyödyntämistä perinteisen suurvoimaprojektion sijaan.”
Tutkijakaksikon voi sanoa itseasiassa kuvaavan Iranin asymmetrista vastausta Yhdysvaltain ja Israelin aggressioon, Iran on tosielämän esimerkki kaikkia elementtejä hyödyntävästä strategiasta ja taktiikasta.
Siirtymällä kalliista perinteisistä alustoista joustavaan, teknologiavetoiseen puolustukseen strateginen painopiste siirtyy logistiseen hajauttamiseen ja kyberkykyihin, tutkijakaksikko painottaa: liikkuvuus, kerrostettu ilmapuolustus, suhteellisen edullinen iskukyky, infrastruktuurin suojaaminen ja kyky selviytyä hyökkäyksen alla.
Käyttäkää tekoälyä!
Esimerkkeinä strategista painoarvoa saaneista tekijöistä tutkijat antavat pilvilaskennan (Cloud computing), ohjelmistot, digitaalisen logistiikan, autonomiset alustat, viestintäverkot, kyberturvallisuuden ja startup-yritykset. Suhteellisen edulliset droonit hoitavat tiedustelua, tarkkailua, tulenjohtoa, hyökkäyksiä, psykologista näännyttämistä ja puolustuksellista kyllästämistä melkoisella menestyksellä.
Teknologinen asymmetria ei ole vain täydentävä vaihtoehto vaan keskeinen operationaalisen voiman moninkertaistaja.
Tämä tarkoittaa tutkijoiden mukaan sitä, että taktiset, operationaaliset ja strategiset droonit tulee priorisoida samalla kun kehitetään kyberpuolustusta, droonien torjuntaa, keskeytysturvallisen kommunikaation rakentamista sekä integroidaan tiedustelu, valvonta ja kohdevalvonta (Intelligence, Surveillance, and Reconnaissance, ISR), tulivoima ja liikkuvuus.
Neuvo tekoälyn käytöstä on ilmeinen, ja sitä tullaan noudattamaan innokkaasti käyttäen perusteluna ”meidän täytyy koska kaikki muutkin tekevät niin” — ja tietenkin työpaikkojen luomista — vaikka tekoälyn sanotaan syövän monen alan työpaikat.
Asiassa on kuitenkin yhtä ilmeisiä ongelmia. Ollakseen todella toimiva tekoäly tarvitsee dataa ja aina vain lisää dataa. Mihin vedetään silloin yksityisyydensuojan raja? Uhrataanko yksityisyys kansallisen turvallisuuden nimissä? Mihin kaikkeen muuhun hallitus tuntee houkutusta käyttää dataa? Väestön kontrollointiin, tulee heti mieleen. Kerran tekoälylle menetetty data on pysyvästi menetetty data.
Entäpä jos ihmiskunta menettää itseoppivan tekoälyn hallinnan? Entäpä jos tekoäly päättää kaiken oppimansa perusteella ihmiskunnan olevan haitallinen, ja tulee siihen tulokseen, että maailmanrauhan saavuttamiseksi on parasta poistaa tuo uhkatekijä?
Vastuunkantajien toiminnan todistettava vastuuttomuus on suuri riski elämän jatkumiselle.
Vaihtoehtoja on
Tutkijakaksikko listaa mielestään tärkeitä kohtia uskottavan, varallisuuteen sopivan ja tosiasiat huomioivan puolustuksen suunnittelemiseksi ja rakentamiseksi.
Ensimmäinen: investoinnit pinnanpäällisiin ja pinnanalaisiin miehittämättömiin järjestelmiin. Keskustelu keskittyy usein ilmassa toimiviin drooneihin mutta miehittämättömät merelliset resurssit suojelevat satamia, monitoroivat reittejä, vahvistavat rannikkovalvontaa ja laajentavat merellistä ”kieltäytymisen aluetta” kustannustehokkaasti.
Toinen: kaupallisten muodostelmien ja yksityisen, siviili-infrastruktuurin käyttäminen tarkkailuun, kommunikointiin ja geopaikantamiseen. Pääsy avaruudellisiin toimintamahdollisuuksiin ei enää yksinomaan riipu täydellisesti suvereeneista ohjelmista. Nouseva maa voi rakentaa merkittävän osan tilannetietoisuudestaan yhdistämällä kaupallisia sopimuksia, teknologisia kumppanuuksia ja kansallisen datan integraatiota (lue: älypuhelimesi, älytalosi, tietokoneesi, sosiaalisen median tilisi, liikennevalvonta, valvontakamerat, sähkön etälukumittarit, terveys- ja varallisuustietosi, älyautosi ja vastaava).
Mainos
Kolmas: kestämättömiksi nousevien kulujen pakottaminen vastustajalle. Teknologia voidaan suunnitella pakottamaan vastustaja käyttämään suhteettomasti enemmän puolustusjärjestelmän neutralisoimiseen. Tämä logiikka on erityisen hyödyllinen valtioille, joiden budjetissa ei ole juuri liikkumavaraa.
Neljäs: älykkään puolustusarkkitehtuurin rakentaminen, joka ei perustu perinteiseen ihmisten ja erilaisten alustojen haalimiseen vaan sensoreihin, kommunikaatiokeinoihin, prosessointikapasiteettiin, logistisiin päällekkäisyyksiin, tehokkaaseen huoltoon, ammustuotantoon, edullisiin drooneihin ja nopeaan korvauskykyyn.
Totaalinen autonomia on kuvitelmaa
Kolmas vaihtoehto on tutkijakaksikon mukaan valikoiva autonomia, ei kuvitteellinen autarkia — autarkia tarkoittaa täydellistä taloudellista omavaraisuutta ja itseriittoisuutta — tai täydellinen riippuvuus muista; se on haavoittuvuutta. Näiden kahden ääripään, autarkian ja riippuvuuden, väliin mahtuu kypsä strateginen vaihtoehto, joka perustuu valikoivaan autonomiaan (autonomia: itsemääräämisoikeus, itsehallinto, kyky ja oikeus päättää omista asioistaan). Mikään valtio, ei edes suurvalta, hallitse täysin puolustuksensa komponentteja.
Kehittyvien valtioiden kannalta tämä merkitsee sen identifioimista, mikä on kansallistettava, minkä voi jakaa ja mitä voidaan saada ulkopuolelta ilman suuren riskin rakentamista sekä sen identifioimista, mitä ei voi koskaan luovuttaa kolmansiin käsiin, tutkijat määrittelevät.
Ensijaisia ovat ammukset ja niiden tuotanto, ohjelmistot ja digitaalinen arkkitehtuuri, sen ylläpito ja modernisaatio, turvalliset kommunikointimenetelmät, järjestelmäintegraatio, kriisikorjauskyvyt, kriittisten osien ja polttoaineen tuotanto, kryptografia ja datasuvereenius.
Tätä keskustelua on laajennettava, tutkijakaksikko vaatii. Selektiivistä autonomiaa ei pitäisi rajoittaa vain klassiseen sotateollisuuteen. Siihen pitää sisällyttää kaksoiskäyttöön soveltuva teollisuuden reservi, toisin sanoen miten osa siviiliyhteiskuntaa muutetaan kriisitilanteissa tukemaan puolustusta. Tulee kartoittaa nykyistä suuremmalla täsmällisyydellä, mitkä siviiliyritykset voidaan mobilisoida mukaan varasuunnitelmiin, mitkä tuotantoketjut ovat kriittisiä, mitkä tuotantopanokset ovat korvaamattomia ja mitkä ulkoiset riippuvaisuudet voisivat halvauttaa puolustuksen ennen kuin ensimmäistäkään laukausta on ammuttu.
Tärkeää on myös luoda strategisia varastoja ja teknologisia reservejä, ei ainoastaan polttoaineiden osalta vaan myös mikrosirujen, kuituoptiikan, komponenttien, varaosien ja vaihtoehtoisten kommunikaatiojärjestelmien osalta. Monessa tapauksessa maan haavoittuvuus ei ole aseiden puutteessa vaan kyvyttömyydessä ylläpitää operaatioita, he painottavat.
Ennustettavuus ja tehokkuus etusijalle
Puolustuskeskustelun suurimpia väärinymmärryksiä on kuvitelma siitä, että kaikki ratkeaa puolustusbudjetin kasvattamisella, tutkijakaksikko huomauttaa.
”Monissa tapauksissa keskeinen ongelma ei ole riittämättömät resurssit vaan kehno kokoonpano, institutionaalinen jäykkyys ja matala ennustettavuus. Puolustus ei toimi hyvin budjettileikkausten syklissä. Strategiset projektit vaativat monen vuoden horisonttia, vakaata järjestystä, jatkuvaa harjoitusta, aikataulutettua [ihmis- ja muiden resurssien] korvaamista sekä ajan yli säilyvää innovaatiokapasiteettia.”
Puolustusbudjetti on rakennettava vaikutusodotusten pohjalta, ei byrokraattisen perinteen tai maan sisäisten poliittisten voimien tasapainottamiseksi. Tämä on paljon tärkeämpää kuin miltä näyttää, tutkijat painottavat.
On siirryttävä poispäin panospohjaisesta budjettilogiikasta kohti kykypohjaista budjettia; erityisen tärkeää on luoda suojattu strateginen rahasto kriittisiä projekteja varten, joka on erillinen rutiinikuluista, argumentoi tutkijakaksikko.
Puolustautuminen uudenlaisessa ympäristössä
Puolustusta ei voida enää käsitellä vain parakkien, arsenaalien ja suurten valmistajien asiana. Puolustus on riippuvainen yliopistoista, tutkimuskeskuksista, ohjelmistoyrityksistä, televiestintäoperaattoreista, energiantuottajista, logistiikkaintegraattoreista ja digitaalisesta infrastruktuurista. Maat, jotka eivät onnistu organisoimaan tätä ekosysteemiä, tulevat omistamaan muodollisesti olemassa olevat, mutta teknologisesti vanhentuneet asevoimat, tutkijat painottavat.
Ensimmäiseksi: on luotava kaksoispuolustuksen innovaatiokeskuksia, jotka tuovat yhteen sotilashenkilöstöä, tutkijoita, insinöörejä ja yrittäjiä konkreettisten ongelmien ympärille, ilman hierarkioita siviilien ja sotilaiden välillä.
Toiseksi: on kehitettävä kansallinen teknologisen kyvykkyyden reservi, ohjelmilla, jotka mahdollistavat uusien teknologioiden asiantuntijoiden nopean mobilisoinnin, ja jotka voivat vastata tehokkaasti maan konkreettisiin haasteisiin uudessa geopoliittisessa ympäristössä.
Kolmanneksi: on laajennettava sellaisten simulaatioiden, sotapelien, integroitujen harjoitusten ja oppilaboratorioiden käyttöä, jotka todella testaavat kyvykkyyksiä, oppeja ja operatiivisia logiikoita, eivätkä vain toista varmistamattomia olettamuksia. Monet nousevat maat kärsivät vähemmän kaluston puutteesta kuin todellisiin operatiivisiin sertifiointeihin perustuvasta kriittisen oppimisen, ei vain puhtaasti muodollisista, puutteista.
Neljänneksi: on käsiteltävä dataa digitaalisen ympäristön strategisina puolustusomaisuuserinä, yhtä kriittisinä kuin laitteistot ja arsenaalit nykyaikaisessa sodankäynnissä.
Viidenneksi: Kansallinen kokonaissietokyky. Ehkä eniten laiminlyöty ulottuvuus nousevien maiden puolustussuunnittelussa ei ole kyvykkyysvaje perinteisessä mielessä – se on maan itsensä haavoittuvuus jatkuvassa toiminnassa jatkuvan stressin alla. Nykyaikainen sodankäynti ei aina tavoittele sotilaallista voittoa klassisessa mielessä. Se pyrkii heikentämään vastustajan tahtoa ja kykyä vastustaa infrastruktuurihyökkäysten, energiakatkojen, digitaalisen sabotaasin, massiivisen disinformaation ja institutionaalisen koheesion rapauttamisen kautta. Maalla voi olla uskottavat asevoimat ja silti sen yhteiskunnallinen toimivuus voi romahtaa paineen alla.
Siksi nousevien maiden tulisi tarkastella kokonaiskansallisen sietokyvyn käsitettä paljon tarkemmin. Tähän sisältyy:
- kriittisen infrastruktuurin varmistaminen
- hallinnon jatkuvuuden protokollat testattuina realistisissa skenaarioissa
- energia- ja digitaalisten verkkojen suojaus sekä fyysisiä että kyberhyökkäyksiä vastaan
- kestävien operaatioiden kannalta riittävät logistiset reservit
- teollisuuden mobilisointikyky, joka on kartoitettu etukäteen eikä improvisoitu kriisin alla
- koulutusta vastauksena hybridihyökkäyksiin
- siviilipuolustusrakenne, joka on nivelletty kansallisen turvallisuuden kanssa sekä
- suojaus laajamittaisia, poliittisen tahdon lamauttamaan pyrkiviä disinformaatiokampanjoita vastaan.
Moderni puolustus koostuu muustakin kuin vain vihollisen etenemisen estämisestä. Se koostuu myös maan — ilman muodollista invaasiota tapahtuvan — romahtamisen estämisestä.
Nousevat maat, jotka investoivat vakavasti tähän ulottuvuuteen, saavuttavat huomattavaa strategista arvoa: niistä tulee aidosti vaikeasti pakotettavia. Vastustajan, joka kohtaa yhteiskunnan, joka kykenee absorboimaan häiriöitä, ylläpitämään institutionaalista jatkuvuutta ja säilyttämään julkisen yhteenkuuluvuuden paineen alla, on punnittava paitsi sotilaallisia kustannuksia, myös poliittisia.
Tämä on erilainen ja usein kestävämpi pelotteen muoto – sellainen, joka ei ole riippuvainen vastustajan tulivoimaan vastaamisesta, vaan heidän suunnittelemansa romahduksen neutraloinnista.
Keskeinen vältettävä virhe: strateginen arvovalta ilman operatiivista hyötyä
Nouseville maille rationaalinen strategia ei ole hakea ”yhtäsuuruisuutta” suurvaltojen kanssa, vaan rakentaa uskottava yhdistelmä: uhkien selkeys + puolustus kieltämällä/kieltäytymisellä puolustautuminen (Defence by Denial) + teknologinen epäsymmetria + valikoiva autonomia + kansallinen sietokyky + innovaatioekosysteemi.
Tämä on ehkä realistisin kaava pelotteelle 2000-luvulla, koska loppujen lopuksi ratkaiseva kysymys ei ole se, voiko nouseva maa tulla sotilaallisesti vertailukelpoiseksi suurvallan kanssa. Historia viittaa siihen, että tämä vertailu on harvoin oikea tavoite. Oikea kysymys tulisi muotoilla toisin. Esimerkiksi, voiko maasta tulla vaikea pelotella, kallis ja hidas hyökätä, monimutkainen lamaannuttaa tai riittävän sietokykyinen säilyttämään suvereniteettinsa?
Tämä ei ehkä takaa täydellistä puolustusta, mutta se takaa hyvin harkitun puolustuksen. — Mikä on jo huomattava strateginen etu ja paljon realistisempi lähestymistapa kuin suurvaltojen jäljittely.
Toimittajan kommentti:
Miksi kirjoitin auki tämän artikkelin?
Minulla oli monta syytä, kolme niistä pääasiallista.
1) Suomi on tehnyt sotilaallisia ostoksia. Monia hankintoja olen pitänyt typerinä, esimerkiksi F35-hävittäjiä, jotka vanhenivat jo ennen Suomeen tuloaan. Ne ovat kalliita hankkia, kalliita ylläpitää ja niitä ei ole milloinkaan varaa hankkia niin montaa, että niistä olisi puolustuksellista hyötyä. Puhumattakaan siitä, että aika on ajanut niiden ohi, minkä Iranin, Yhdysvaltain ja Israelin välinen sota on oikein alleviivaten osoittanut. Mutta oletan, että kaupat Suomen puolesta tehnyt kenraali on saanut/tulee saamaan kivan konsultinviran amerikkalaisessa sotilasteollisuudessa.
2) Suomen NATO-jäsenyyden kulut ovat osasyynä Suomen keikahtamiseen EU:n tarkkailuluokalle; velkaantumisaste kohosi yli kriittiseksi sovitun rajan, ja aiheutti leikkauspaineita mm. sosiaalisiin tukimuotoihin. NATO-jäsenyys ei tosin ole ainoa syy.
Suomen rakenteellinen velkaantuminen alkoi kiihtyä vuoden 2008 ”Pelastakaa pankit!” -kriisin jälkeen ja yhä uusien, poliittisten päätösten seurauksena ilmaantuneiden muiden sektorien kriisien ”hoitamisen” seurauksina. Valtion menot ovat pysyvästi tuloja suuremmat, emmekä EU-jäsenenä voi itse päättää rahankäytöstämme.
Ongelmavyyhden syiden piilottamisen sotaan täytyy vaikuttaa yhä houkuttelevammalle monestakin vastuunkantajasta.
3) Suomen on ajateltava puolustusstrategiansa uusiksi. Hyviä oppeja saattaisi saada omasta historiastammekin, asekätkijöiltä. Hajautetut varastot lääkkeitä, aseita, ammuksia, ruokaa ja vaatteita sissisodan varalle ja koko kansan kouluttaminen sodan ajan erilaisiin tehtäviin olisi hyvä alku riittävän pelotteen rakentamiselle.
Artikkelikuva via Pxhere & Pxhere. Kuvankäsittely RS.
