14 joulukuuta 1825 Pietarin Senaattorintorilla tapahtui jotain, joka on jäänyt Venäjän vallankumouksellisen perinteen merkittävimmäksi alkupisteeksi. Tällöin noin 3 000 sotilasta, johdettuna venäläisistä upseereista koostuneesta ryhmästä, kokoontui vaatimaan muutosta ja kapinaa. Romanttisiksi idealisteiksi leimatut ihmiset ajautuivat rohkean vision ajamina haaveilemaan maan tulevaisuudesta, keisarikunnan demokratian ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden uudistamisesta.
Dekabristien kapina ei ollut äkillinen sattuma, vaan seuraus vuosien poliittisesta ajattelutyöstä joka vaikutti myös Suomee, olihan Suomi autonominen osa Venäjää. Nuoret upseerit – usein aatelisia, jotka olivat palvelleet Napoleonia vastaan – olivat saaneet vaikutteita länsieurooppalaisista valistusideologioista ja nähneet esimerkiksi Ranskan vallankumouksen herättämiä uudistuksia. Tämä kasvava halu muutokseen kanavoitui salaisiin seuroihin, kuten “Union of Salvation” ja “Union of Prosperity”, joiden jäseninä oli merkittäviä hahmoja.
Kun Suomen suuriruhtinas, Puolan kuningas ja Venäjän tsaari Aleksanteri I kuoli yllättäen marraskuussa 1825, syntyi sotilaallinen ja poliittinen tyhjiö – mahdollisuus, jota dekabristit päättivät hyödyntää. Senaattorintorille tuotu manifesto julisti keisarin vallan lakkautetuksi. He vaativat perustuslakia, maaorjuuden lakkauttamista ja kansalaisoikeuksia.
Kylmänä talviaamuna miehet seisoivat kentällä tuntikausia, mutta muutosta ei tullut. Alle kaksi viikkoa sitten valtaan noussut tsaari Nikolai I reagoi julmasti: hän määräsi tykit paikalle ja avasi tulen kapinallisia kohtaan. Useimmat kapinallisista pidätettiin ja heidät vietiin Pietarin Pavloskin linnaan.
Samaan aikaan, vain parin viikon päästä, toinen kapina roihahti Venäjän toisen armeijan upseerien keskuudessa Ukrainassa – tuolloin myös osa Venäjän keisarikuntaa. Tämäkin kapina tukahdutettiin verisesti.
Kuuden kuukauden tutkinnan jälkeen 121 kapinallista – jotka myöhemmin tunnettiin nimellä “dekabristit” – tuomittiin pakkotyöhön ja karkotettiin Siperiaan. Viisi johtajaa teloitettiin.
Vaikka vallankumous epäonnistui, sen perintö jäi elämään. Dekabristit eivät olleet massojen kapinaa vaan aateliston ja upseerien aatteellinen liike, mutta juuri siksi heidän periaatteensa – konstituutio, vapaudet, yksilön vapauttaminen – saivat myöhemmin ikonisen aseman Venäjän poliittisessa historiassa.
Dekabristien kapinaa pidetään usein Venäjän ensimmäisenä vallankumouksena, koska se edusti uutta poliittista suuntausta: se ei ollut pelkästään sotilaallinen kapina, vaan yritti muuttaa koko valtiollisen järjestelmän – monarkian, yhteiskunnan hierarkiat ja maaorjuuden.
Heidän epäonnistumisestaan huolimatta dekabristien aatteet inspiroivat myöhempiä sukupolvia – heidän perintönsä vaikutti Venäjän älymystöön, liberaalisiin liikkeisiin ja myöhemmin myös vallankumouksellisiin virtauksiin, jopa kipinä Suomen demokratian syntymiseen.
Dekabristien tarina on historiallisesti merkittävä monella tasolla: se on esimerkki siitä, kuinka uusi vallankumouksellinen liike voi haastaa autoritaarisen järjestelmän idealistisin vaatimuksin. Vaikka he eivät pysäyttäneet tsaaria, heidän tekonsa sinetöivät ikonisen ja romantisoidun perinteen, jota myöhemmät kapinalliset ja reformistit siteeraavat.
Samalla dekabristien kohtalo – teloitukset, pakkotyö ja karkotukset Siperiaan – muistuttaa siitä, miten kovan hinnan vallankumoukselliset usein maksavat.
Toimittaja
Keijo Ovaska
