Lääkärin vastaanottohuone Sirkkalan kasarmilla Turussa vuonna 1933. Kuva ei liity tapaukseen. Kuvituskuva: H. Attila / Turun kaupunginmuseo / Finna.
Suomen terveydenhuollon historiasta paljastuu huomattavasti laajempi valtiollisen kontrollin järjestelmä kuin pelkkä sairauksien hoitaminen. Oulun yliopiston tuoreen väitöstutkimuksen mukaan piirilääkärit toimivat lähes kahden vuosisadan ajan valtion tiedonkerääjinä. Tietoja hyödynnettiin myös oikeuslaitoksen ja sotilasviranomaisten tarpeisiin.
Oulun yliopistossa tehty väitöstutkimus tuo esiin, kuinka Suomen terveydenhuolto kytkeytyi jo varhain valtionhallinnon tiedonkeruuseen ja väestön ohjaamiseen.
Markku Nissisen väitöstutkimus Valtiovallan palveluksessa. Piirilääkärit hyödyllisen tiedon tuottajina Kajaanin kihlakunnassa 1823–1947 tarkastelee piirilääkärijärjestelmän toimintaa ja sen merkitystä valtionhallinnolle.
Oulun yliopiston julkaiseman tutkimustiedotteen mukaan piirilääkärijärjestelmä oli huomattavasti enemmän kuin sairauksien hoitoon tarkoitettu organisaatio.
Lääkärit tuottivat valtiolle tietoa väestöstä, sen terveydentilasta ja elinolosuhteista. Tietoa voitiin käyttää hallinnollisten päätösten ja väestöön kohdistuvien toimenpiteiden perustana.
Piirilääkäreiden tehtävät ulottuivat potilaiden hoitamista huomattavasti laajemmalle. Heidän vastuullaan oli kerätä ja toimittaa valtionhallinnolle erilaisia selvityksiä, joiden avulla viranomaiset saivat tietoa paikallisista olosuhteista ja väestön terveydestä.
Raportointiin kuuluivat muun muassa kulkutautikertomukset, rokotuskertomukset ja apteekkien tarkastuskertomukset. Näiden tietojen avulla valtionhallinto pystyi seuraamaan sairauksien leviämistä, rokotustoiminnan toteutumista sekä terveydenhuollon ja lääkehuollon olosuhteita.
Piirilääkärit toimivat siten paikallisen väestön ja keskushallinnon välisenä tiedonvälittäjänä.
Tietoja hyödynnettiin myös oikeuslaitoksessa ja sotilasviranomaisten tarpeisiin
Tutkimuksen erityisen kiinnostava havainto on, ettei lääkäreiden keräämä tieto palvellut yksinomaan terveydenhuoltoa.
Piirilääkärien tuottamaa tietoa hyödynnettiin myös oikeuslaitoksen ja sotilasviranomaisten tarpeisiin. Terveydenhuollon kautta kerätty tieto oli näin osa laajempaa valtionhallinnon toimintaa.
Lääkäreiden asema oli poikkeuksellinen: heillä oli ammattinsa perusteella pääsy väestön terveydentilaa ja elinolosuhteita koskevaan tietoon, jota voitiin käyttää myös muissa hallinnollisissa tarkoituksissa.
Terveydenhuollosta tuli väestön hallinnan väline
Nissisen tutkimuksessa piirilääkärijärjestelmää tarkastellaan myös biopolitiikan näkökulmasta.
Biopolitiikalla tarkoitetaan vallankäytön muotoa, jossa väestön terveyttä, elämää ja elinolosuhteita pyritään ohjaamaan esimerkiksi tilastoinnin, terveydenhuollon ja hallinnollisten toimenpiteiden avulla.
Tutkimuksen mukaan piirilääkärien tiedontuotannosta muodostui 1800-luvulla keskeinen biopoliittinen väline. Valtionhallinto sai lääkäreiden välityksellä järjestelmällistä tietoa väestöstä. Samalla terveydenhuollon tehtävät liittyivät osaksi valtion pyrkimystä seurata ja ohjata yhteiskuntaa.
Kyse ei siis ollut ainoastaan yksittäisten potilaiden hoitamisesta, vaan myös väestöä koskevan tiedon järjestelmällisestä kokoamisesta.
Järjestelmä toimi lähes 200 vuotta
Suomalainen piirilääkärijärjestelmä sai alkunsa vuonna 1749 ja jatkoi toimintaansa vuoteen 1947.
Nissisen tutkimus tarkastelee järjestelmän historiallista kehitystä erityisesti Kajaanin kihlakunnan kautta vuosina 1823–1947.
Tutkimus perustuu historiallisiin arkistoaineistoihin, joiden avulla selvitetään piirilääkärien tehtäviä, raportointia ja suhdetta valtionhallintoon.
Väitöstutkimus tuo esiin, kuinka lääketieteellinen asiantuntemus ja valtionhallinnon tiedontarpeet liittyivät toisiinsa jo kauan ennen nykyisiä sähköisiä potilastietojärjestelmiä.
Samalla se tarjoaa historiallisen näkökulman kysymykseen siitä, miten terveydenhuollon keräämää tietoa on käytetty väestön hallinnassa.
Tutkimuksen havainnot koskevat historiallista piirilääkärijärjestelmää vuosina 1749–1947. Ne eivät sellaisenaan kuvaa nykyisen suomalaisen terveydenhuollon toimintaa.
Toimituksen huomautus: Tämä artikkeli perustuu Oulun yliopiston 19. lokakuuta 2026 julkaisemaan tutkimustiedotteeseen, jossa esitellään Markku Nissisen väitöstutkimuksen keskeisiä havaintoja. Posi TV ei ole päässyt tutustumaan alkuperäiseen väitöskirjaan, joten tutkimuksen tuloksia käsitellään yliopiston tiedotteessa esitettyjen tietojen pohjalta.
