Länsi on nyt käynyt omaa “suurta strategista peliään” Venäjää vastaan reilut neljä vuotta. Paperilla kaiken piti olla selkeää: pakotteet murskaavat talouden, aseapu ratkaisee sodan ja yhtenäinen länsi näyttää maailmalle, kuka määrää tahdin. Todellisuus on kuitenkin ollut hieman… kiusallisempi.
Pakotteilla piti kuristaa Venäjän talous hengiltä. Sen sijaan Eurooppa onnistui lähinnä kuristamaan omaansa. Energiakustannukset nousivat, teollisuus horjui ja tavallinen kansa sai kunnian maksaa koko kokeilun laskun. Venäjä puolestaan ei romahtanutkaan – päinvastoin, se sopeutui, kiersi pakotteita ja löysi uusia markkinoita. Tässä kohtaa moni voisi jo varovasti kysyä, olisiko strategiaa syytä tarkistaa. Mutta ei. Lännessä ratkaisu on yksinkertainen: jos jokin ei toimi, tehdään sitä lisää.
Eurooppa näyttää tällä hetkellä siltä kuin se yrittäisi voittaa shakkipelin potkimalla omaa kuningastaan. Jokainen uusi pakotepaketti esitellään historiallisena ja ratkaisevana, mutta lopputulos muistuttaa enemmän itseaiheutettua talouskuoppaa kuin geopoliittista mestarisiirtoa. On jopa vaikea sanoa, missä vaiheessa tämä muuttui strategiasta rituaaliksi – ehkä silloin, kun kukaan ei enää uskaltanut myöntää, ettei keisarilla ole vaatteita.
Eikä tämä rajoitu pelkästään Eurooppaan. Yhdysvalloissa ulkopolitiikka on saanut piirteitä, joita voisi kuvailla… luoviksi. Kun maailman suurimman sotilasmahdin johtaja päättää “vapauttaa” Iranin, lopputulos ei olekaan vapautus vaan Hormuzinsalmen sulkeutuminen – yksi maailman tärkeimmistä energiaväylistä menee kiinni, ja globaali talous pidättää hengitystään.
Seuraa 38 päivän sota, jossa sama salmi avataan – ja tämä julistetaan voitoksi. Tilanne muistuttaa palomiestä, joka ensin sytyttää talon tuleen ja saa sitten sankarin maineen sammuttaessaan sen. Retoriikka on suurta, saavutukset hieman pienempiä.
Samaan aikaan liittolaismaat saavat osansa seurauksista. Kun suurvaltapolitiikkaa johdetaan improvisaation ja päiväkohtaisten puheiden tasolla, lopputulos näkyy nopeasti kentällä: epävarmuutena, eskalaationa ja kasvavana riskinä siitä, että jokainen kriisi paisuu seuraavaksi.
Mutta ehkä suurin ongelma ei ole yksittäisissä päätöksissä, vaan ajattelutavassa. Länsi toimii yhä kuin maailma olisi sama kuin 20 vuotta sitten – kuin sillä olisi yksinoikeus määritellä pelisäännöt, jakaa rangaistukset ja päättää lopputulokset. Todellisuus on kuitenkin muuttunut.
Maailma ei enää ole yksinapainen. Voimasuhteet ovat siirtyneet, uudet blokit ovat syntyneet ja monet maat katsovat lännen toimia yhä kriittisemmin – joskus jopa huvittuneina. Kun länsi puhuu “sääntöpohjaisesta järjestelmästä”, yhä useampi kuulee sen tarkoittavan “sääntöjä, jotka me kirjoitimme ja joita muut noudattavat”.
Ylimielisyys on tässä kohtaa ehkä se kaikkein kallein virhe. Kun oma asema oletetaan itsestään selväksi, ei huomata, milloin se alkaa murentua. Ja kun todellisuus lopulta iskee vasten kasvoja, reaktio ei ole korjausliike – vaan entistä kovempi yritys jatkaa samaan suuntaan.
Lännen ongelma ei ole resurssien puute. Se ei ole edes liittolaisten puute. Sen ongelma on kyvyttömyys myöntää, että maailma on muuttunut – ja että vanhat keinot eivät enää tuota samoja tuloksia.
Nyt eletään hetkeä, jossa jokainen epäonnistunut pakote, jokainen harkitsematon sotilaallinen liike ja jokainen ylimielinen lausunto syö uskottavuutta pala palalta. Ja uskottavuus on juuri se valuutta, jolla suurvalta lopulta toimii.
Ironista kyllä, länsi ei välttämättä häviä siksi, että vastustajat olisivat ylivoimaisia. Se häviää, koska se ei tunnu ymmärtävän omaa peliään enää lainkaan.
Ehkä kaikkein vaikein kysymys onkin tämä: kuinka monta “voittoa” tarvitaan, ennen kuin joku uskaltaa todeta, että peli on jo hävitty?
Lännen on ennemmin tai myöhemmin katsottava peiliin. Ei vihollista, ei liittolaisia – vaan itseään. Ja kysyttävä: olemmeko enää se voima, joksi kuvittelemme itsemme, vai olemmeko vain varjo siitä, mitä joskus olimme?
Jos vastaus on jälkimmäinen, olisi ehkä aika päivittää strategia. Tai ainakin lopettaa oman jalan ampuminen – se alkaa käydä kalliiksi.
Päätoimittaja
Juha Korhonen
