Eduskunnan lakivaliokunta kannattaa EU:n niin sanotun SLAPP-direktiivin toimeenpanoa, jonka tarkoituksena on estää häirintätarkoituksessa nostettujen oikeusjuttujen käyttö painostuskeinona. Käytännössä sääntelyllä pyritään suojelemaan erityisesti toimittajia, tutkijoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia tilanteissa, joissa he joutuvat oikeudenkäyntien kohteeksi työnsä tai toimintansa vuoksi.
Ajatus on yksinkertainen: oikeusjärjestelmää ei tulisi käyttää keinona vaientaa kriittistä keskustelua. Tällaisissa tapauksissa itse oikeusprosessi – sen kesto, kustannukset ja kuormittavuus – voi muodostua rangaistukseksi, vaikka kanne lopulta hylättäisiin. Lakivaliokunnan mukaan tähän ilmiöön on tarpeen puuttua, ja EU-tason sääntely tarjoaa siihen välineitä.
Samalla direktiivin toimeenpano nostaa esiin kysymyksen, joka ei ole pelkästään tekninen vaan myös periaatteellinen: kuka määrittelee, millainen toiminta on suojeltavaa? Kun puhutaan journalismista, tutkimuksesta tai aktivismista, rajat eivät ole aina selviä. Kaikki julkiseen keskusteluun osallistuminen ei ole samalla tavalla tunnistettavissa tai yhdenmukaisesti määriteltävissä.
Direktiivi perustuu ajatukseen julkisen osallistumisen suojaamisesta. Tämän suojan piiriin kuuluvaksi toiminnaksi katsotaan esimerkiksi tiedonvälitys, tutkimus sekä yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tuomioistuimille annetaan mahdollisuus arvioida jo varhaisessa vaiheessa, onko kanne selvästi perusteeton ja liittyykö se pyrkimykseen häiritä tai hiljentää vastaajaa.
Juuri tässä kohtaa määrittelyn vaikeus korostuu. Milloin kyse on journalismista ja milloin mielipiteellisestä vaikuttamisesta? Missä kulkee tutkimuksen ja aktivismin raja? Entä voiko kuka tahansa vedota suojeluun, jos toimii julkisen keskustelun kentällä? Näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, ja siksi tulkintavalta jää pitkälti tuomioistuimille.
Suomen näkökulmasta tilanne on vielä omanlaisensa. Häirintätarkoituksessa nostettujen kanteiden ei ole katsottu olevan laajasti tunnistettu ongelma. Suomalainen oikeusjärjestelmä sisältää jo mekanismeja, jotka hillitsevät perusteettomien kanteiden nostamista, kuten oikeudenkäyntikulujen kohdentuminen usein hävinneelle osapuolelle. Tästä huolimatta lakivaliokunta pitää tärkeänä, että lainsäädäntö vastaa myös mahdollisiin tuleviin ilmiöihin ja on linjassa EU:n kehityksen kanssa.
Sääntely asettuu kahden keskeisen oikeuden väliin. Toisaalta tavoitteena on turvata sananvapaus ja mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun ilman pelkoa kohtuuttomista oikeusprosesseista. Toisaalta on varmistettava, että oikeus hakea muutosta tuomioistuimelta säilyy aidosti kaikkien ulottuvilla. Jos kanteita voidaan hylätä varhaisessa vaiheessa, ratkaisevaa on, millä perusteilla tämä tehdään ja kuinka tarkasti tilanteet arvioidaan.
Lopulta keskeinen rooli siirtyy tuomioistuimille, jotka joutuvat tapauskohtaisesti arvioimaan sekä kanteen perusteltavuutta että sen mahdollista häirintätarkoitusta. Samalla ne joutuvat ottamaan kantaa siihen, kuuluuko kyseinen toiminta suojeltavan julkisen osallistumisen piiriin.
Lakivaliokunnan tukema sääntely pyrkii vahvistamaan suojaa tilanteissa, joissa oikeusprosessia käytetään väärin. Sen käytännön vaikutukset riippuvat kuitenkin pitkälti siitä, miten keskeiset käsitteet – kuten “suojeltava toiminta” ja “häirintätarkoitus” – tulevat tulkituiksi. Tämä jättää avoimeksi kysymyksen, joka tulee todennäköisesti määrittymään vasta oikeuskäytännön kautta: kuka lopulta päättää, mitä suojellaan – ja ketä.
