Viime päivien keskustelu järjestöjen leikkauksista ja tuetuista lomista herätti paljon ajatuksia. Miksi köyhän lomaviikko herättää enemmän raivoa kuin miljoonien yritystuet?
Kun puhutaan vähävaraisista ihmisistä, ajatellaan liian usein, että heidän tilanteensa johtuu omista valinnoista. Kuvitellaan ihminen, joka tuhlaa rahansa, juo viinaa, polttaa tupakkaa tai ei yritä tarpeeksi. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.
Vähävaraisuus ei aina ole ihmisen oma valinta. Taustalla voi olla työttömyyttä, pienipalkkaisuutta, sairautta, pätkätöitä tai sitä, ettei työpaikkoja yksinkertaisesti ole. Tässä yhä kalliimmassa yhteiskunnassa moni joutuu jatkuvasti miettimään, riittävätkö rahat edes välttämättömiin asioihin.
Luin järkyttäviä kommentteja siitä, miten jotkut suhtautuvat vähävaraiseen ihmiseen, joka haaveilee lomasta. Kyse oli tuetuista lomista.
Varakkaalle perheelle huvipuisto, matka tai pieni irtiotto voi olla tavallinen asia. Vähävaraiselle se voi olla jotain, mistä ei uskalleta edes haaveilla. Itse muistan, miten tuettu loma antoi pitkäksi aikaa voimaa. Se ei ollut pelkkää olemista, vaan yhteisiä kokemuksia, tekemistä ja hetki pois arjen huolista.
Silti moni ajattelee, ettei vähävarainen tarvitse lomaa. Olen tästä eri mieltä. Kun perhe elää kädestä suuhun, jokainen euro menee ruokaan, laskuihin ja pakollisiin menoihin jos riittääkään. Samaan aikaan toisilla on mahdollisuus levätä, matkustaa ja palautua.
Tuetuista lomista puhuttaessa moni sanoo, ettei niitä pitäisi maksaa verovaroista. Samalla kuitenkin hyväksytään monia muita yhteiskunnan tukia ja menoja ilman samanlaista raivoa. Kuitenkin myös se vähävarainen maksaa veroja yhteiskunnalle. Eikö hänkin ansaitse saada vähän takaisinpäin.
Minusta verovaroja pitäisi käyttää myös ihmisten hyvinvointiin ja elämänlaadun parantamiseen. Kaikki vähävaraiset eivät ole oman tilanteensa aiheuttajia. Monelle elämä on jatkuvaa selviytymistä. Silloin viikon mittainen loma voi merkitä lapsiperheelle iloa, vanhukselle uusia ihmiskontakteja ja yksinäiselle ihmiselle tunnetta siitä, ettei hän ole unohtunut.
Siksi tuntuu väärältä ajatus: ”Jos minä en tarvitse jotain, ei tarvitse kukaan muukaan.”
Tässä syyllistetään ihmisiä siitä, etteivät he ole varakkaita. Ikään kuin köyhyys olisi aina oma vika. Ikään kuin lapsi voisi vain hyväksyä sen, ettei koskaan pääse samoihin kokemuksiin kuin muut.
Joskus tuntuu myös siltä, että vähävaraiset ihmiset itsekin saattavat syyllistää toisiaan näissä asioissa. Eräs vieras ihminen sanoi minulle: ”Elän minimituilla, mutta en halua tällaisia. Ihmettelen, kun joku edes kehtaa niitä hakea” ja näin sanoo moni kun asiasta tulee puhe. Mutta se, ettei hän itse koe tarvitsevansa tällaista tukea, ei tarkoita sitä, etteikö joku toinen voisi sitä tarvita. Ihmisten tilanteet ja tarpeet ovat erilaisia.
Ajatelkaa vanhempaa, jonka lapsi tulee itkien koulusta kotiin kysyen:
Miksi minä en koskaan pääse Linnanmäelle? Miksi minä en saa sitä jäätelöä puistosta? Miksi minä en koskaan pääse matkalle?
Vanhemmalle se on raskas hetki. Hän haluaisi antaa lapselleen kaiken hyvän, mutta rahaa ei yksinkertaisesti ole.
Tuetut lomat eivät ole ylellisiä luksusmatkoja. Niiden tarkoitus on antaa ihmisille lepoa, vertaistukea ja mahdollisuus tavata muita samassa tilanteessa olevia. Joskus myös hyvä ruoka ja pieni hemmottelu ovat asioita, joita vähävarainen ei muuten saa kokea.
Sellainen viikko ei ratkaise elämän ongelmia, mutta se voi antaa voimaa jatkaa. Voimaa siihen arkeen, jossa mietitään, miten rahat riittävät, miten lapset ruokitaan, miten lääkkeet maksetaan ja miten seuraavasta kuukaudesta selvitään.
Nämä ovat asioita, joita hyvin toimeentulevan ei välttämättä tarvitse koskaan ajatella.
Siksi tuntuu väärältä, että juuri pienituloisilta halutaan viedä mahdollisuus edes pieneen hengähdykseen. Ymmärrän, että jostain on leikattava, mutta vähävaraisten syyllistäminen ei rakenna parempaa yhteiskuntaa.
Sanotaan liian helposti: oma vikasi, kun sinulla ei ole rahaa. Oma vikasi, kun sinulla ei ole töitä. Mitäs olet lapsia tehnyt. Olet liian vanha tarvitsemaan mitään virkistystä.
Mutta kaikki eivät ole saaneet samanlaisia lähtökohtia elämäänsä. Eikä ihmisen arvo riipu siitä, paljonko hänellä on rahaa.
Kun yhteiskunta alkaa hylkiä pienituloisia, myös ihmiset alkavat hylkiä heitä. Heistä tulee muiden silmissä vain ongelma, joka pitäisi siirtää pois näkyvistä. Lakaista ongelmat maton alle. Samalla kun johtoporras nostaa omia ansioitaan vähän väliä, niin köyhiltä leikataan.
Elämä on kuitenkin epävarmaa. Kukaan ei koskaan tiedä, milloin oma tilanne voi muuttua ja milloin itse tarvitsee apua. Silloin voi joutua ”maistamaan omaa lääkettään” Tilanne voi helposti eskaloitua väkivaltana, kun joku on tarpeeksi epätoivoinen eikä ole ole enää mitään menetettävää. Ihminen turtuu ja millään ei ole enää väliä. Otetaan oikeus omiin käsiin.
Muistetaan kuitenkin tämä. Ollaan ihmisiä toisillemme. Hyvä tulee hyvän luo, vaikka rahaa ei olisi.
Marjaana Virtanen
