Katselen toisinaan Chase Hughesin YouTube-kanavaa. Hughes on Yhdysvaltain armeijan entinen laivastoupseeri ja kirjailija, joka on erikoistunut kuulusteluun, kehonkieleen, käyttäytymiseen, profilointiin sekä henkilötiedusteluun (HUMINT, Human Intelligence Gathering). Hughes on Ellipsis-käsikirjan sekä Behaviour Operations Manual -kirjojen tekijä. Molempia pidetään huippuluokan oppaina. Hughes perusti — jäätyään armeijasta eläkkeelle vuonna 2019 — verkkoalustan, YouTubesta löytyvän NCI:n (Narcissistic, Coercive, Influence), joka opastaa suostuttelutekniikoiden, käytösanalyysin ja myyntipuheen tunnistamisessa sekä käyttämisessä.
Miksi Hughesin luennot kiinnostavat minua? Minulla on aina ollut taustalla tapahtuvan ja erilaisten verkostojen hahmottamisen lahja — tai kenties kirous. Kuviotunnistaminen on monasti avuksi esimerkiksi kirjoittamisen kanssa mutta samalla se saa suhtautumaan epäluuloisesti tarjottuun informaatioon kunnes koko pakka on purettu, eritelty ja tarkistettu.
Hughesin luennot auttavat prosessissa; paatuneinkin kokeneesti valehteleva poliitikko paljastaa jotain tarkasteltuna Hughesin opetusten avulla.
Viimeisin katselemani luento on ”We are Livestock. It was all a Lie.” (https://www.youtube.com/watch?v=e6g40CYvcb0). Luento käsittelee todellisuuden ja mielipiteen muodostamisen suhdetta, ja sitä kuinka ihminen ohjataan haluttuun mielipidekäytävään mm. massamedian avulla. Katselin Hughesin ”Olemme karjaa. Se kaikki oli valetta” -luennon mietiskeltyäni viimeisintä meneillään olevaa sotaa, Iranin sotaa, sekä miten sodan monet osapuolet ovat pyrkineet narratiivin kehystämiseen: uutisointi levittää usvaa joka suunnasta ja joka suuntaan. Todellisuus peittyy.
Mitä Hughes sanoo? Hän aloittaa toteamalla ”Se, mitä ihmiset pitävät todellisuutena on kaikki väärennettyä. Todellisuutta korvataan kerros kerrokselta.” Kerroksia on Hughesin mukaan kuusi.
Yhteensä kuusi kerrosta
Aiemmin todellisuus perustui henkilökohtaisesti koettuun, ”Sinä elit sen läpi”, Hughes alustaa jatkaen todellisuuden tulevan nykyisin massamedian, sosiaalisen median ja valtioiden ”strategisen viestinnän” välittämänä. Ideat esikehystetään, otsikot korvaavat ymmärryksen, brändi korvaa identiteetin, poliittinen leima korvaa ihmisen. Et elä todellisuudessa, elät symbolikerroksen sisällä, Hughes lausuu. Symboleita ovat muoti, ideologiat, sosiaaliset vaikuttajat ja muut julkkikset, sosiaaliset naamiot ja vastaava.
”Jos symbolit pääsevät hallitsevaan asemaan, todellisuudesta tulee valinnaista; totuuden ei tarvitse enää olla täsmällistä. Riittää, kun se on toistettavaa, emotionaalisesti latautunutta, tunnistettavaa ja sosiaalisesti täytäntöön pantua, valvottua (”enforced”). Se on simulaatio.”
Brändit keksivät tämän ensin. Emme osta tuotteita, ostamme tarinan itsestämme, hahmottelee Hughes jatkaen meidän ”polttomerkitsevän” itsemme tuotteella, tunnistamisen helpottamiseksi (”Minä olen sellainen ihminen joka käyttää tätä tuotetta/kannattaa tätä ideologiaa koska…”). Mainostajat ja poliittiset narratiivit polttomerkitsevät meidät. Järjestelmä tietää miten reagoit, mitä puolustat, mitä ostat ja ketä tulet vihaamaan, sanoo Hughes.
Ensimmäinen kerros — medioitu todellisuus
Tämä on ensimmäinen kerros, medioitu todellisuus, ja siksi kaikki tuntuu olevan jotenkin vinossa, vajavaista ja epätodellista, teatteria. Ylinäyteltyä, käsikirjoitettua, ennalta arvattavaa. — Koska se on, Hughes toteaa.
Imperiumit älysivät tämän jo vuosituhansia sitten. Jos kontrolloi symboleja, joutuu kontrolloimaan vain ihmisten reaktioita symboleihin. Ihmisten täytyy adaptoitua, samaistua symboleihin. Nykyajan ihmisiä muovaa metriikka; mittausarvot ja algoritmi; näkyvyys- ja hyväksytty-symbolit (kuten Jaa- ja Tykkää-näppäimet Facebookissa ja muilla alustoilla). Tälle, ja sille mitä nämä asiat edustavat, on olemassa salainen nimi, ehdollistamissignaalit, sanoo Hughes. Mikä tahansa mistä palkitaan, tulee toistettua. Mikä ei kiinnitä huomiota tai saa hyväksyntää, katoaa.
Joten ihmiset sopeutuvat: he yksinkertaistavat itseään, he liioittelevat itseään. Kun he latistavat koko persoonallisuutensa joksikin jaettavaksi, he menevät helpommin äärimmäisyyksiin, heistä tulee ennustettavampia, suorittavampia. Ihmiset eivät enää kysy itseltään ”Tunnenko todella näin?” vaan ”Miten muut suhtautuvat tähän?”, ja ajan mittaan jotain murtuu. Jos ulkoinen suoritus ei ole yhteensopiva sisäisen kokemuksen kanssa, siihen on vain yksi universaali reaktio; tunnemme itsemme ontoksi koverretuiksi. Tämä on väärentämättömyyden, aitouden kuolema, Hughes sanoo.
Toinen kerros — ihmisten ehdollistaminen
Kun ehdollistaminen on saatu asetettua paikalleen, ehdollistamisen treenaus korvaa oppimisen. Tätä toteutetaan algoritmisella vahvistamisella, toistamalla narratiiveja, kiihdyttämällä tunnepohjaista reagointia, sosiaalisella rankaisemisella, näkyvyyspalkitsemisella. Informaation täytyy muuttaa muotoaan koska informaatio lisää ymmärrystä; järjestelmä korvaa oikean informaation sisällöllä, Hughes hahmottelee.
Kolmas kerros — informaation romahduttaminen
Mikä on informaation ja sisällön ero Hughes kysyy, ja vastaa: ”Informaatio vastaa kysymyksiin, sisältö stimuloi reaktioita.” Suurin osa siitä, mikä täyttää sosiaalisen median syötteesi ei ole tarkoitettu tärkeäksi; sen on tarkoitus kiinnittää huomiosi, laukaista tunnetila, ylläpitää osallistumistasi ja estää hiljaisuutta pääsemästä elämääsi. Koska hiljaisuus, hiljentyminen on se, missä ajattelu tapahtuu, sanoo Hughes.
”Tämän vuoksi kaikki tuntuu kiireelliseltä. Tunnet osallistuvasi, olevasi tietoinen, kypsempi mutta mikään ei koskaan ratkea koska ratkaisu katkaisee osallistumisen syklin.”, Hughes sanoo. Hughesin sanomaa voi yrittää hahmottaa miettimällä politiikan syklejä. Peruskaavassa nostetaan esille jokin — yleensä itse aiheutettu — ongelma jolle sitten etsitään ratkaisua seuraavat viisi vaalikautta aiheuttaen samalla tehdyillä ratkaisuilla lisää ratkaistavia ongelmia. Kaikki todella ikävä lykätään seuraavalle hallitukselle ja huudetaan opposition aitiosta, ”Miksi mitään ei ole saatu aikaan?!”. Vaalien jälkeen käydään me-ei-leikitä-teiän-kaa -kierros (”hallitusneuvottelut”), jonka jälkeen kootaan koalitio ja kaikki jatkuu entisellään. Äänestäjä turhautuu koska mikään ei muutu, älyämättä että juuri se on ollut päämäärä, muuttumattomuus.
Hughesin mukaan järjestelmä on suunniteltu synnyttämään ihmisessä osallistumisen tunne.
Neljäs kerros — Pelko ja identiteetin kontrollointi
Ihmisen evoluutio ohjasi ihmiset selviytymään pienissä ryhmissä, jossa ryhmästä ulos sulkeminen merkitsi kuolemaa. Ne kytkennät meissä eivät ole koskaan muuttuneet, Hughes sanoo. Yhteenkuuluvuuden tunne syntyi perheissä ja heimoissa, työn tekemisestä yhdessä. Nykyään yhteenkuuluvuuden tunne tulee seuraajien laskemisesta sosiaalisessa mediassa, ryhmäidentiteetistä ja digitaalisesta hyväksymisestä. Vaatimustenmukaisuus, yhdenmukaisuus pakotetaan sosiaalisella uhalla. ”Sinua varoitetaan vaivihkaa osoittamalla että reagoimattomuus voi olla epäilyksiä herättävää. Kysymysten esittäminen, kehyksen kyseenalaistaminen on vaarallista.” Joten ihmiset reagoivat julkisesti koska pelkäävät joutuvansa eristetyiksi, sosiaalisesti ulossuljetuiksi, kuvailee Hughes.
— Pelko joutua leimatuksi. Pelko tulla nähdyksi yhtenä ”niistä”. Se pelko on kaiken taustalla, eikä sen pelon herättäminen ja ylläpitäminen ole mikään vahinko. Sosiaalinen media ei keksinhyt pelkoa mutta sosiaalinen media kyllä moninkertaisti pelon suuruusluokan. Miksi? Koska pelko vaa’ittaa osallistumista paremmin kuin mikään muu tunne. Pelko nopeuttaa reagointia, häivyttää sävyt, lisää jakamista (sosiaalisessa mediassa) sekä lukitsee muistisi yhteen kohtaan. Järjestelmä oppii, mikä kiihdyttää sydämenlyöntejäsi, mikä saa sinut kommentoimaan, mikä saa sinut väittelemään, mikä saa sinut suuttumaan, ja sen jälkeen se syöttää sinulle lisää sitä materiaalia, Hughes korostaa. Joka postaus on riski, josta voi seurata rangaistus, ja niin me kamppailemme vihan, pelon ja paniikin kanssa, joista tulee mainostamisen työkaluja. Mitä kauemmin ihminen pysyy emotionaalisesti aktivoituna, sitä arvokkaampi hänestä tulee rahassa mitattuna, Hughes sanoo viitaten siihen että kaikkea verkossa tapahtuvaa seurataan, data tallennetaan ja sitä hyödynnetään ihmisten manipuloinnissa. (ks. esim. https://positv.fi/uutisartikkelit/isojen-kalojen-verkosto-pikkukalojen-sadin/ )
Pelkoa on ylläpidettävä, Hughes sanoo: ”Vakaa identeetti on vaarallinen koska se kykenee vastustamaan manipulointia.” Järjestelmä on kuitenkin hyvin ovela, ja pitää sinua jatkuvassa moraalisen hätätilan tunteessa. Joka viikko tarjoillaan uusi kriisi, uusi tyrmistyksen ja raivon kohde, uusi sinua varten valmiiksi paketoitu konna, uusi laki, uusi rajaviiva joka sinun edellytetään tunnistavan. Kaikki tämä luo mielikuvan selkeydestä vaikka sitä ei ole. Tunnepuolella tapahtuu räjähdys, jonka seuraava räjähdys hautaa alleen. Se on tahallista identiteetin pirstomista.
— Kun ihmisillä ei ole aikaa muodostaa arvojaan hitaasti, he hyväksyvät valmiiksi esipakatun moraalisen kehikon. Esipakattu moraalinen kehikko on valmiina tarjottuja positioita; arvoja ja mielipiteitä. Esipakattu moraalinen kehikko on hyväksytty kieli ja ilmaisut, hyväksyttyjä tunteita, hyväksytty viholliskuva. Moraali lakkaa olemasta jotain, jonka olemme itse itsellemme kehittäneet, siitä tulee jotain mitä me pidämme näytillä. Hyvesignalointi korvaa moraalisen järkeilyn. Hyveestä tulee rintakoriste, eettisyydestä esittävää, esiteltävää. Uskosta tulee ulkoinen koriste, puku. Kun moraali on tähän tapaan ulkoistettu, on henkilö helposti kontrolloitavissa.
Tällainen henkilö on helposti kontrolloitavissa koska hänen identiteettinsä on simulaatiota, valetta, joka voidaan päivittää etänä, Hughes toteaa jatkaen tämän näkyvän siinä, kuinka nopeasti ihmiset vaihtavat aiempaa asemaansa, aiempaa mielipidettään. Kenties tämä hahmottuu ajattelemalla omia havaintojaan sosiaalisesta mediasta: montako henkilöä tunnet/tiedät jotka ovat lisänneet profiiliinsa ”otin koronarokotteen”-lätkän, Ukrainan lipun, Palestiinan lipun tai mikä kulloinkin sattuu olemaan muotia somekuplassa? Moniko työkaverisi tuntuu omaksuvan mielipiteensä suoraan massamedian otsikoista? Juoko siippasi trendikahvilassa aina vaahdotettua soijalattea vaikka se hänestä oikeasti on pahanmakuista ja turhan kallista? Oletko itse tällainen henkilö?
Tällaiset henkilöt, Hughes kertoo, eivät muuta mielipidettään koska ovat saaneet uutta tietoa. He muuttavat mieltään koska kehystystä muutettiin. Ihmiset tuntevat helpottuneisuutta kun moraali ojennetaan heille valmiiksi pakattuna koska se poistaa heiltä vastuun. Heidän ei enää tarvitse ajatella itse, riittää kun he pysyvät ruodussa. Rivissä seisominen tuntuu turvalliselle silloin kun joka puolelta tulvitetaan pelkoa. Jos identiteetti ja moraali ovat ohjelmoitavissa, ihmisten jakaminen eri ryhmiin muuttuu superhelpoksi, Hughes sanoo.
Viides kerros — narratiivi-sodankäynti
Narratiivi-sodankäynti on työkalu. Nykypäivän uutiset eivät ole täällä raportoidakseen todellisuudesta. Niiden ainoa tarkoitus on rakentaa totaalisesti ja täydellisesti narrattivi-kehikoita, toteaa Hughes. ”Narratiivi kehystää kuka on vihollinen, kuka oikeamielinen ja mitä kysymyksiä saa esittää. Faktat ovat täysin vaihtoehtoisia. Mekanismi on tämä: Jotain tapahtuu. Välittömästi ilmestyy narratiivi, tarina, täysin muotoutuneena. Sinulle kerrotaan, mitä sinun tulee tuntea, ketä syyttää, mitä kaikki tarkoittaa ja millä puolella olet. Kaikki tämä tapahtuu ennenkuin sinulla on ollut aikaa ajatella.” ”Tosiasiat eivät radikalisoi ihmisiä. Narratiivit radikalisoivat, koska tarinat tulevat mukanaan sankarit ja viholliset, moraalinen varmuus, hätätilan tunne ja lupa, täydellinen vapaus vihata kanssaihmisiä.”
”Yhtä yksityiskohtaa korostetaan, toinen haudataan. Viitekehys häivytetään kunnes monitahoisuus katoaa täysin. Sävyt ovat aina ensimmäinen uhri koska sävyt viivästyttävät reaktioaikaa, ja reaktio on tavoiteltu lopputuote. Näin tarkoitushakuinen demonisointi toimii.”
Tätä voi lähestyä vaikkapa Päivi Räsäsen tapauksen kautta. Lyhyt kappale pitemmästä puheesta nostettiin esiin kertomatta kappaleen viitekehystä. Sen jälkeen viitekehyksestään irrotettu kappale kehystettiin uudelleen ja alettiin spekuloida, herjata Päivi Räsästä henkilönä ja siirtää keskustelua mm. kristinopin huonommuuteen verrattuna muihin uskontoihin. Päivi Räsänen tuomittiin korkeimmassa oikeudessa kiihottamisesta; tuomio kumosi käräjä- ja hovioikeuden aiemmat vapauttavat tuomiot. Päivi Räsäsestä tehtiin varoittava esimerkki niille, jotka uskovat että sukupuolia on kaksi sekä niille, jotka pitävät raamattua oppaanaan.
Demonisointi: moni varmaan muistaa vuosien mittaan lukeneensa lööpeistä ja otsikoista että Gaddafi on Hitler, Saddam Hussein on Hitler, Putin on Hitler ja Donald Trump on Hitler. Hitleristä on nykyisin kaiken pahuuden symboli, ja siksi hänen nimensä pyritään liimaamaan joka viholliskuvaan; Hitler-symboli on vahva ja aiheuttaa lähes jokaisessa automatisoituneen hylkimisreaktion.
Rokottamattomia ei koronan aikaan leimattu ihmiskunnan vihollisiksi koska he olivat terveysriski. Heidät leimattiin koska he ottivat asioista selvää ja ajattelivat itse. Ja se on järjestelmäuhka.
Demonisointi toimii niin, ettei henkilö keskustele, ei edes riitele vastapuolen kanssa vaan riisuu heiltä heidän ihmisyytensä, Hughes selventää. ”He eivät ole ihmisiä. Tässä kohtaa illusorinen ’vasen vastaan oikea’ -jako tulee erittäin hyödylliseksi. Yleisö voidaan jakaa. Saadaan kaksi yksinkertaistettua heimoa, kaksi eri tunnemarkkina-aluetta, kaksi ennakoitavaa reaktiojoukkoa. Koska sillä aikaa kun ihmiset tappelevat keskenään, mitään ylävirrassa olevaa ei tutkita. Tämän takia kaikki poliitikot juhlivat voittoja. Vaikka mikään ei olisi muuttunut, he juhlivat voittoja kaiken aikaa. Kaikki otsikot, kaikki somessa viraalina kiertävät klipit antavat meille lumelääkkeenä tunteen, että asioita tapahtuu.”
— Ja kun ihmiset ovat tunteenomaisesti sitoutuneet näihin narratiiveihin, he puolustavat näitä narratiiveja. Puolustavat silloinkin kun nuo narratiivit vahingoittavat heitä. Koska tarinan hylkääminen merkitsee identiteetin hylkäämistä, Hughes painottaa.
” Kun narratiivit tekevät työn, poliitikkojen ei tarvitse enää hallinnoida”, Hughes lausuu.
”Ainoa asia, joka poliitikkojen täytyy hoitaa on esiintyminen.”
Kuudes kerros — Vallan teatteri
”Moderni politiikka ei ole ongelmien ratkaisun järjestelmä. Ja uskon, että olet samaa mieltä. Se on näyttämö; rooleja ja pukuja, ja hyvin ennalta arvattavia konfliktikaaria. Näkyvyyttä, asetttelua ja liittoumia, signalointia, performatiivista raivoa, symbolisia eleitä” kuten kädenpuristuksia, voitonmerkkejä ja fanien koskettelua. ”Tämän vuoksi kuulemiset joita näemme televisiosta kaiken aikaa, tuntuvat dramaattisilta […] Tämän takia puheet tuntuvat tunteellisilta — eivätkä muuta mitään. Tämän takia uutisissa on loputon skandaalikierto ilman seurauksia. Vakavasti, milloin kaikki Jeffrey Epsteinin tapaukseen liittyvät rikolliset joutuvat vankilaan? Jos politiikka olisi tuloskeskeistä, yleisöä ei tarvittaisi. Tämän takia sama käytös toistuu, tämän takia korruptiosta on tullut taustahälyä politiikassa. Tämän takia ihmiset sanovat ettei mikään enää yllätä heitä. Se turtumus, ihmiset kuvittelevat sen olevan apatiaa mutta se ei ole. Se on ehdollistamista”, Hughes elävöittää.
— Oikea ja väärä on korvattu ryhmäuskollisuudella. Joten ihmiset eivät kysy ”Onko tämä oikein vai väärin?”, he kysyvät ”Onko tämä meidän puolemme?” Tässä kohtaa vasen vastaan oikea -jako tulee taas hyödylliseksi. Kaksi puolta/joukkuetta, kaksi hyvin helposti ennakoitavaa tunnepohjaista vastausta; loputon konflikti ilman päätöslauselmaa. Sillä aikaa kun ihmiset riitelevät symboleista epätasapainon todelliset lähteet jäävät täysin koskemattomiksi, Hughes sanoo.
”Politiikka on huomion harhauttamisen koneisto. Se on jatkuva virta draamaa, joka imaisee huomion ja eikä vapauta mitään arvokasta”, Hughes sanoo lisäten: ”Antakaa minun muotoilla tämä superselvästi […] Suurin osa poliittista sisältöä [mediassa ja sosiaalisessa mediassa] on olemassa vain, jotta pysyisit emotionaalisesti kiireisenä, eikä tosiasiallista tietoa saaneena. Päämäärä ei ole edisty.s Tiedätkö mikä päämäärä on? Se on sitouttaminen.”
”Kun politiikka on teatteria tapahtumista itsestään tulee narratiivin pönkkiä. Useimmat ihmiset ajattelevat manipuloinnin tarkoittavan valehtelemista. Ei se tarkoita. Tehokkain manipulointi jättää faktat koskematta ja kontrolloi sen sijaan sitä, miten nuo faktat koetaan. Jotain tapahtuu ja ennen kuin kukaan ehtii totuttautua uuteen ympäristöön, mikä pomppaa esiin? Viitekehys, se ilmestyy välittömästi. He kertovat sinulle mitä tapahtunut tarkoittaa, miksi se on tärkeää, kuka vihollinen on, mitä tunteita sinun tulee tuntea ja mihin johtopäätöksiin sinun tulee päätyä.” Tämä kaikki tapahtuu jo ennen kuin olet ehtinyt kosketella, käsitellä asiaa, Hughes painottaa. Tapahtumia ohjaillaan näin, ehdottomasti; se ei sataprosenttisesti ole todellisuuden tasolla, hän sanoo. ”Se on tulkintasolla. Se on tyhmennettyä koska sinua pidetään ääliönä. Koska monimutkaisuus ei mobilisoi ketään. Yksinkertaisuus mobilisoi.”
— Kun kehystys on keskitetty, ihmiset puolustavat tulkintaa aivan kuin he olisivat itse olleet todistamassa tapahtumaa — koska tunnetasolla he olivat siellä, Hughes selittää. Tämä luo vaarallisen harhakuvan, Hughes sanoo. ”Ihmiset kokevat olevansa osallistujia vaikka he tosiasiassa ovat katsojia. He tuntevat olevansa informoituja vaikka heille on vain osoitettu suunta. He tuntevat olevansa varmoja kun heitä on ohjattu, opastettu. Kuka hyvänsä kontrolloi tarinoita kontrolloi vastauksia, reaktioita.” Kun tapahtuma on kehystetty, kun politiikka on teatteria ja oma identiteetti epävakaa, tarinasta tulee viimeinen ase, sanoo Hughes.
Myyttirakenne määrää reaktioitamme
— Ihmiset eivät ymmärrä maailmaa pelkästään faktojen pohjalta, he ymmärtävät myyttirakenteen kautta. Tuo kytkentä on muinainen, se edeltää kieltä, ja se on uskomattoman helppo kaapata, kuvailee Hughes. Hughesin mukaan sankaritarinoita hyödynnetään tässä; joka ainoa vielä nykyäänkin ihmisille syötettävä sankaritarina noudattaa täsmälleen samaa käsikirjoitusta.
Ensimmäinen oma mielleyhtymäni Hughesin luennon tässä kohdassa oli Ukrainan verokeidasteleva presidentti Vladimir Zelenski, josta media rakensi suurella kohulla jonkinlaista Robin Hoodin, Braveheartin ja rocktähden risteytystä. Kun tietoja katoavista rahoista ja luksuselämästä alkoi tihkua, Suomen media pysytteli kuurona ja sokeana viikkokausia. Kiovan kokkelipääksikin kutsutun Zelenskin valonarasta toiminnasta ei voinut uutisoida, mieshän on länsimaiden esitaistelija ja sankari, hyvä luoja sentään!
”Sankarista tulee sinun joukkueesi. Vihollisesta vastapuoli, ja uhrista tulee oikeutus.” Kun roolit on jaettu ja osakiinnitykset tehty, logiikkaa ei enää vaadita koska arkkityypit ohittavat järkeilyn, Hughes selittää. Hänen mukaansa kun tarinat ottavat vallan, moraalista tulee symbolista. Se muuttuu symboleiksi, iskulauseiksi, lipuiksi, hashtageiksi ja sosiaalisen median profiilikuviin liitettäviksi aatetunnuksiksi. Hyve ei ole se mitä teet, se on jotain minkä otat käyttöön, Hughes laventaa. Moraali on alkanut muistuttaa tarroja, hän sanoo; tarrat ovat näkyviä.
Valuuttakurssit
Mikä on se valuutta, jota me tässä simulaatiossa olevat käytämme, Hughes kysyy ja vastaa: ”Näkyvyys. Kun moraalista tulee symbolista, se lakkaa olemasta moraalia. Siitä tulee vain esitys.” Kaiken tämän takia ”ihmiset puolustavat tarinaa silloinkin kun tarina on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Tarinoiden ei tarvitse olla totta. Niiden tarvitsee vain saada sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi.” On vain neljä asiaa, Hughes selittää, jotka ihmisille tarvitsee antaa: rooli, tarkoitus, vihollinen ja vapautus epävarmuudesta.
”Kun näet tämän kerroksen, kaikki napsahtaa kohdalleen. Media, politiikka, pelko, jakautuminen, identiteetti-ase… ne eivät ole erillisiä manipuloinnin kerroksia. Tarina on vanhin kontrollijärjestelmä joka meillä on. Symbolinen kerros korvaamassa todellisuutta. Simuloidut ihmiset mukautumassa tarinoihin ja kannusteisiin. Mikään tästä ei edellytä salaliittoa, vain kannusteita.”, Hughes alkaa yhteenvedon.
Suuntaa
”Simulaation näkeminen ei tee sinusta parempaa”, ylivoimaisempaa. ”Se ei tee sinusta valaistunutta. Se ei tee sinusta immuunia kaikelle. Mutta se antaa sinulle suuntaa. Lakkaat reagoimasta vihjeisiin. Et enää usko symboleja aineeksi. Eikä sinun tarvitse vakuuttaa kaikkia. Sinun ei tarvitse paljastaa mitään, ei taistella näyttämöä vastaan. Ei raivota koneistoa vastaan.”
— Kun kerran näet koneiston, manipulointi lakkaa tehoamasta entiseen tapaan. Näytelmä muuttuu ilmeiseksi ja jotain outoa tapahtuu; maailma ei tunnu väärennetylle enää, tuntuu siltä kuin se olisi peitetty kerroksella jotain. Ja todellisuus oli siellä, kaiken melun, kaikkien valesymbolien alla, aina.
Hughes myöntää prosessin saattavan tuntua epävakauttavalle, ja prosessin saattaa joutua käymään uudelleen läpi. Hughes ehdottaa muistiinpanojen tekoa, ja kertoo käyttäneensä kuukauden tämän luennon kirjoittamiseen. Hughes sanoo toivovansa auttaneensa ihmisiä näkemään näyttämön, ja että ehkä se on tarpeeksi. ”Kenties tämän videon avulla saamme herätettyä kylliksi ihmisiä näkemään todellisuuden, ja voimme kääntyä takaisin sitä kohti, edes vähän.”
”Ei se siitä totta tee että lehdessä niin luki.”
Pidän Chase Hughesin tavasta esittää tietojaan ihmisen käyttäytymiseen liittyvistä tekijöistä. Hänen osaamisensa on niin vankka että hänen ei tarvitse lennätellä ammattijargonia joka suuntaan. En silti pysty näin lyhyellä tuttavuudella kuin omani, arvioimaan Hughesia henkilönä. Tapaamme ns. etänä. Hän puhuu videoluennoillaan ja minä kuuntelen. Ja ajattelen.
Opin lukemaan 3-vuotiaana. Jolloinkin siirryin lasten satuaapisista aikuisten satuaapisiin so. luin ääneen mummolle ja vaarille sanomalehtiä. Ja kyselin. Kyselin ja halusin kuulla tarkemmin. Ihme etteivät kuristaneet minua, ajattelen nyt. Siltä ajalta mieleeni on jäänyt mummoni tapa kommentoida joitain uutisia. Talvisodan läpi käynyt mummoni sanoi ”Ei se siitä totta tee että lehdessä niin luki.” ja tuhahti.
Oikeassa oli.
Toimittaja Riikka Söyring
Lähteet
