Vihapuhe ja sananvapaus – kuka päättää rajat?
Suomessa on viime aikoina puhuttu paljon vihapuheesta. Mutta mitä vihapuhe oikeasti tarkoittaa? Onko asiallinen kritiikki tai vaikeiden asioiden kyseenalaistaminen vihapuhetta? Minun mielestäni ei ole.
Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) julkaisi lokakuussa 2025 raportin. Sen mukaan vihapuhe on lisääntynyt verkossa ja politiikassa ja on jo “kriittisellä tasolla”. Ratkaisuksi ECRI ehdottaa työryhmän perustamista. Siihen kuuluisi viranomaisia, järjestöjä, yliopistoja ja mahdollisesti mediaa. Työryhmä tekisi ohjelman vihapuheen torjumiseksi. Ohjelmaan voisi kuulua myös lakimuutoksia.
Tässä herää tärkeä kysymys kuka päättää, mikä on vihapuhetta? Enää päätös ei olisi vain poliisilla tai tuomioistuimella. Päätösvaltaa olisi myös työryhmällä, jossa korostuvat usein tietyt ideologiset tai kansainväliset näkemykset. Rajat voivat olla epäselviä ja perustua tunteisiin.
Jos joku loukkaantuu, se voi jo riittää leimaan ja aiheuttaa ongelmia.
Tämä johtaa siihen, että asiallinen kritiikki leimataan vihaksi tai rasismiksi. Esimerkiksi keskustelu maahanmuutosta, kulttuurieroista tai poliittisista päätöksistä voidaan vaientaa, vaikka puhe perustuisi faktoihin. Minun mielestäni kriittinen puhe on demokratian perusta ja sananvapauden ydin.
”Jos puhe ei uhkaa, loukkaa tai yllytä väkivaltaan jotakin ihmisryhmää vastaan se ei ole rikos”
Nykyinen kehitys lisää myös itsesensuuria. Ihmiset pelkäävät sanoa mielipiteensä, koska heidät voidaan ymmärtää väärin. Tämä hiljentää avoimen keskustelun yhteiskunnan ongelmista. Väärät väitteet pitää kumota keskustelulla ja perusteluilla, ei leimoilla tai rajoituksilla.
Tämä näkyy myös koronaan liittyvässä keskustelussa. Jos kuolemantapauksen yhteydessä joku mainitsee rokotteet, koronapassin tai muut silloiset toimet, reaktio voi olla voimakas. Sanotaan esimerkiksi: “Miksi jauhat vanhoista asioista?” tai aletaan moralisoida. Vastaukset voivat olla jopa vihaisia. Jos tähän vastaa samalla tavalla, voiko silloin itse joutua syytetyksi? Kuka tällaisessa tilanteessa määrittelee, mikä on vihapuhetta?
Empatia vai erityiskohtelu?
Empatia on tärkeää. Nykyään se kuitenkin muuttuu helposti epätasapainoksi. Joidenkin vähemmistöjen tunteet asetetaan etusijalle, ja enemmistön huolet sivuutetaan vihapuheeseen vedoten. Tämä ei ole aitoa empatiaa, vaan poliittista valintaa.
Tasavertaisuus tarkoittaa, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla. Se ei tarkoita erityiskohtelua, joka lisää vastakkainasettelua. Esimerkiksi vanhukset ja työttömät jäävät usein vähemmälle huomiolle kuin tietyt sukupuoli- tai etniset ryhmät. Jälkimmäisten oikeuksia korostetaan enemmän. Tämä luo eriarvoisuutta, vaikka puhutaan empatiasta. Empatia ei toteudu kaikille samalla tavalla.
EU:n paine ja rohkeat maat
EU:n määräykset ja paine vaikuttavat Suomen päätöksiin, esimerkiksi maahanmuutossa ja Ukrainan tukemisessa. Jotkut maat, kuten Unkari, Puola ja Slovakia, uskaltavat sanoa ei ja puolustaa omia etujaan. Niiden yhteiskunnat eivät ole romahtaneet. Miksi Suomi pelkää enemmän? Rohkeus antaisi tilaa itsenäisemmälle päätöksenteolle.
Suomi ensin – järki edellä
Nykyisin apua ja resursseja ohjataan usein ensin ulkomaille, vaikka Suomessa monet perheet ja työntekijät ovat vaikeuksissa.
Tämä herättää katkeruutta ja vaatii muutosta. Vihapuhe-käsitteestä on tullut keino vaientaa asiallista kritiikkiä. Yhdessä vähemmistöjen ylikorostamisen ja EU-paineiden kanssa se uhkaa sananvapautta.
Suomi tarvitsee rohkeutta sanoa ei. Tarvitaan tasavertaista kohtelua ja sananvapauden puolustamista. Ensin omat kansalaiset, sitten vieraat ei kuten nykypäivänä on eli vieraat mielletään tärkeämmäksi. Priorisointi on väärin.
Pitäisi olla ”ensin järki – ei pelko tai leimatuksi tulemisen pelko”.
Empatia ei synny kirjoista, ohjeista tai pakosta. Se tulee sydämestä ja on vapaaehtoista. Ollaan ihmisiksi, mutta pidetään maalaisjärki mukana eikä unohdeta aivoja sinne narikkaan.
Marjaana Virtanen
