Euroopan unionissa on keksitty uusi sana, joka kuulostaa tekniseltä ja neutraalilta mutta kätkee alleen poikkeuksellisen raskaan päätöksen. Tätä sanaa kutsutaan sotakorvauslainaksi. Käytännössä kyse on Venäjän jäädytettyjen varojen käyttämisestä Ukrainan tukemiseen tavalla, jota ei haluta kutsua takavarikoinniksi – vaikka vaikutus on pitkälti sama.
Sanavalinta ei ole sattumaa. Kun puhutaan lainasta eikä varojen ottamisesta, poliittinen vastuu hämärtyy ja oikeudelliset ongelmat siirtyvät tulevaisuuteen. Mutta ongelmat eivät katoa nimeä vaihtamalla.
Kielikikka peittää todellisen riskin
“Sotakorvauslaina” tarkoittaa järjestelyä, jossa Venäjän jäädytettyjä varoja käytetään vakuutena EU:n ottamalle lainalle. Laina ohjataan Ukrainalle, ja oletuksena on, että Venäjä maksaisi sen joskus tulevaisuudessa sotakorvausten muodossa. Tämä oletus on kuitenkin täysin poliittinen, ei oikeudellinen.
Mikään kansainvälinen tuomioistuin ei ole määrännyt Venäjää maksamaan sotakorvauksia. Rauhansopimusta ei ole, eikä oikeudellista päätöstä ole olemassa. Siitä huolimatta EU toimii ikään kuin lopputulos olisi jo varma.
Todellisuudessa laina ei ole Venäjän vastuulla, vaan EU:n. Jos Venäjä ei maksa – tai jos maksaminen estyy oikeudellisista syistä – vastuu jää EU-maille ja lopulta niiden veronmaksajille.
Entä jos rahat joudutaan maksamaan takaisin?
Tässä piilee koko järjestelyn suurin riski. Jäädytetyt varat eivät ole virallisesti takavarikoituja. Ne ovat yhä Venäjän omaisuutta kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Jos tulevaisuudessa syntyy oikeudellinen ratkaisu, jossa varojen käyttö todetaan laittomaksi tai perusteettomaksi, EU-maat voivat joutua palauttamaan rahat korkoineen.
Tämä ei ole teoreettinen uhkakuva. Kansainvälinen oikeus suojaa valtioiden keskuspankkivaroja poikkeuksellisen vahvasti. Ennakkotapauksia tällaisesta menettelystä on vähän, ja nekin ovat olleet juridisesti kiistanalaisia.
Jos EU häviää tällaiset oikeusprosessit, lasku voi nousta satoihin miljardeihin euroihin. Vastuu ei kohdistu abstraktiin “EU:hun”, vaan yksittäisiin jäsenmaihin.
Venäjä kutsuu jäädytystä ryöstöksi
Venäjä on jo tehnyt kantansa selväksi. Sen mukaan varojen jäädyttäminen ja käyttö on ollut ryöstöä, ja asiaan tullaan hakemaan oikeudellista ratkaisua. Tämä tarkoittaa pitkiä oikeusprosesseja, vastatoimia ja mahdollisia vaateita eurooppalaisia valtioita ja rahoituslaitoksia vastaan.
EU näyttää silti etenevän ikään kuin Venäjän vastareaktioilla ei olisi merkitystä. Todellisuudessa tämä lisää epävarmuutta, heikentää eurooppalaisten rahoitusmarkkinoiden ennustettavuutta ja luo vaarallisen ennakkotapauksen: jos geopoliittinen tilanne riittää varojen käyttämiseen, kuka uskaltaa jatkossa säilyttää reservejään Euroopassa?
Poliittinen yksimielisyys ei ole oikeudellinen ratkaisu
Kaikki EU-maat eivät ole innostuneita sotakorvauslaina-ajattelusta. Osa näkee selvästi, että kyseessä on vastuun siirtäminen tuleville hallituksille ja veronmaksajille. Päätökset tehdään nyt, mutta seuraukset voivat realisoitua vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä.
Sanavalinnat, kuten “laina” ja “sotakorvaus”, luovat mielikuvaa moraalisesta oikeutuksesta ja hallitusta prosessista. Todellisuudessa kyse on poliittisesta vedosta, jossa EU asettaa itsensä juridisesti heikkoon asemaan ja toivoo, ettei laskua koskaan tarvitse maksaa.
Toimittaja
Juha Korhonen
Tilaa Positv TÄSTÄ
