Olen pahoillani. Näkemykseni maailman tilasta on pessimistin. Realistin, saattaa joku sanoa.
Tämänkertainen ajatuskulku alkoi siitä, kun seurasin Puolan itsenäisyyspäivän juhlintaa sosiaalisesta mediasta; striimaajia, satunnaisia paikalla olijoita.
En ole pitkään aikaan nähnyt mitään niin kaunista. Paikalla saattoi olla puoli miljoonaa Puolan lippua kantavaa ihmistä. Puolan presidentti Nawrocki oli hänkin paikalla, konservatiivipoliitikkoja vilahteli myös.
Ei järjestyshäiriöitä, ei ryöstelyä. Musiikkia ja maastaan ylpeitä, maataan rakastavia ihmisiä. Kokoontuneina yhteen. Juhlimaan sitä, mikä merkitsee: itsenäisyyttä, lupaa — ei, oikeutta — päättää itse omista asioistaan.
Puolan näkymien päälle alkoi lomittua Ranskan syksy ja syystalvi. Suljettuja, ryöstettyjä, tuhottuja kauppoja. Poltettuja asuntoja, poltettuja autoja. Väkivaltaa.
Kokonainen eri valtioiden ja aatteiden kirjo lippuja: anarkisteja, kommunisteja, pro-palestiinalaisia, radikaalivasemmistoa, Lähi-idän maiden ja — hmmm — organisaatioiden tunnuksia. Yhtenäinen Eurooppa siinä marssii. Osa vaikuttaa olevan järkeään vailla.
Näen minä ne muutkin Euroopassa. Tavalliset ihmiset marssimassa. Keskiluokka, jonka halutaan jakavan omastaan sekä sosiaalisten rajalinjojen ylä- että alakertaan.
Näköalattomat seniorit. Näköalattomat nuoret. Marssimassa.
Näen heidät eri puolilta maailmaa. Afrikasta. Aasiasta. Euraasiasta.
Kaikki nuo ihmiset, jotka haluavat niitä tavallisia ihmisten asioita. Riittävän toimeentulon, kodin ja perheen. Matkustaa joskus, jotta voisi palata omaan kotiin. Olla ystävien ja perheen kanssa. Iloisesti. Turvallisesti. Nauraen.
Mutta sitä ei anneta. Poliitikot, hallitukset, viranomaiset ja vaatimukset, ylikansalliset instituutiot, hyvää tarkoittavat huolehtijat, media — kaikki ovat kimpussa vuorokauden ympäri omine viesteineen, päätöksineen ja vaatimuksineen, politiikkoineen, kuin ihmispaarmat. Tekee mahdollisesti mieli iskeä hengiltä kiusankappale.
Sotineen. Pakotteineen. Mandaatteineen ja käskykirjeineen.
Molemmat maailmat ovat totta — Eurooppa ja Puola, itsekin Euroopassa — olemassa samalla planeetalla samalla aikajanalla. Se on hullua, kun sitä ajattelee. Oppiiko siitä, että maailma on paljon suurempi ja monimutkaisempi kuin musta-valkoinen -asetelma?
Se on. Siksi samaan asiaan on melkein yhtä monta näkökulmaa kuin on näkijää. Melkein. Osa ottaa mielipiteensä ja uskomuksensa valmiina otsikoista. Sitä ei voi auttaa. Säästä energiasi tärkeämpään.
Puolan itsenäisyyspäivän (se on 11. marraskuuta) juhlinnan seuraaminen antoi, antaa toivoa. Ihmisten on mahdollista laittaa vihanpitonsa sivuun, ja juhlia yhdessä jotain kaikille tärkeää. — Sillä aivan varmasti väkijoukossa oli jokaisen poliittisen suuntauksen edustajia.
Viittaan vihanpidolla Puolan parhaillaan meneillään olevaan ”kahden paavin” kauteen; riita Perustuslakituomioistuimen, Tribunaalin, hallinnasta repii Puolaa.
Taidan tänä vuonna sytyttää Suomen itsenäisyyspäivänä (se on 6. joulukuuta) pari kynttilää, ja mietiskellä, mitä Suomen itsenäisyys minulle tarkoittaa. Nyt.
Aina.
Kenties olenkin henkinen Viktoriaani: — Valmistaudu pahimpaan ja toivo parasta.
Artikkelikuva This is Poland, Facebook
