Tänään on toukokuun toinen sunnuntai, Äitienpäivä.
Äitienpäivän juuret ovat sodanvastaisessa liikkeessä. Äitienpäivän alkuperäisenä tarkoituksena ei ollut pelkästään juhlia äitejä, vaan edistää rauhankasvatusta, ja koota yhteen äitejä, joiden lapset olivat taistelleet tai kuolleet sodissa. Tavoitteena oli, ettei äitien tarvitsisi enää menettää lapsiaan sodassa.
Kanadalaisen riippumattomattoman median, Blendr News´in perustaja, kommentaattori Liam DeBoer tekee yhdessä Jonathan Harveyn kanssa podcasteja ja Substackia. Blendr News analysoi Kanadan poliittisia tapahtumia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Molemmat ovat epäsuosittuja Kanadan hallituksen ja median parissa.
Yksin DeBoer tekee lyhyitä Liam Out Loud -klippejä, joissa hän käsittelee erilaisia aiheita. Mielenkiintoni herätti Therapy Culture is a disaster -klippi (”Terapiakulttuuri on tuhoavaa”).
Kielellä kadotettu moraalinen kompassi
DeBoer alustaa toteamalla, että sen jälkeen kun länsimainen kulttuuri korvasi moraalipuheen kliinisellä kielellä ja terapiapuheella, länsimainen kulttuuri on kadottanut moraaliset aakkosensa.
Tämä johtuu DeBoerin mukaan siitä, että moraalikategoria ja psykologinen kategoria toimivat aivan eri tavalla.
DeBoer antaa esimerkin, johon suhteuttaa myöhemmin sanottua. ”Karkeasti määriteltynä noin 25% amerikkalaisista aikuisista epäilee, että heillä on ADHD, kun todellinen luku on kuuden prosentin luokkaa. TikTokissa 52% ADHD:ta käsittelevästä sisällöstä on harhaanjohtavaa tietoa, jota tiede ei tue.”
Tutkijat ovat raportoineet että ihmiset ovat noin 5-11 kertaa taipuvaisempia itsediagnosoimaan mielen sairauden väärin kuin aidosti tunnistamaan sellaisen, ja siitä huolimatta itsediagnosointi jatkuu, DeBoer sanoo.
(Toim.huom. Omasta puolestani voin lisätä tähän sen tiedonmurun, että minulle on pari lääkäriä turhautuneena todennut työnsä olevan välillä haastavaa, koska ”nykyään asiakkaat tulevat lääkärin luo kertomaan mikä heitä vaivaa, ja miten sitä pitäisi hoitaa sen sijaan että kysyisivät lääkäriltä, mikä heitä vaivaa.” Lääkärien turhautumisen ymmärtää. Toisaalta on myös hyvä, jos ihminen itse on aktiivinen selvittämään itseään koskevia asioita. Tasapainon — joka on erittäin tärkeä elämän kaikilla osa-alueilla — löytäminen vaatii kaikilta osapuolilta kykyä aitoon dialogiin; useimmiten kun ihmiset sanovat että joku on tyhmä, he tarkoittavat että henkilö on eri mieltä heidän kanssaan.)
DeBoer ajattelee, että moraalikategoria sallii väittelyn siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin kun taas psykologinen kategoria patologisoi erimielisyyden ja väittelyn.
Sanat ovat työkaluja, joita käytämme tehdessämme ajatustyötä. Sanastolla on merkitystä.
Moraaliyhteiskunnassa väittely on standardi; tapa, jolla kehitys etenee. Terapiayhteiskunnassa ensin liimataan nimilappu, sen jälkeen ”manageroidaan”. Moraaliyhteiskunnassa on valinta ja omatunto, Terapiayhteiskunnassa säännellään ja lääkitään.
Rajaviivat muutoksen esteenä
Moraaliyhteiskunnassa yksilö sekä yhteiskunta asettavat standardit, joita voi puoltaa ja vastustaa argumentein. Terapiayhteiskunnassa diagnoosista tulee identiteetti, DeBoer sanoo, ja identiteetti on suojakilpi. ”Kun joku kertoo sinulle, että hänellä on ADHD, ahdistusta tai trauma, hän ei kuvaile vain tilaansa, hän vetää rajaviivan, jota sinä et saa ylittää.” ”Voimme edelleen sallitusti keskustella kunnollisesta käytöksestä ja henkilön tekemistä valinnoista, mutta emme saa kyseenalaistaa sitä, mitä joku on.”
Siirtymä moraalikielestä terapiakieleen on siirtymä, jossa sen sijaan että keskusteltaisiin siitä, mihin tulisi pyrkiä, annetaankin nimilappu, joka määrittää mitä joku on, sanoo DeBoer. ”Ja kun kerran olemme nimilaputtaneet, keskustelu päättyy. [Sveitsiläinen psykiatri ja analyyttisen psykologian perustaja] Carl G. Jung näki tämän siirtymän ja uppoaman.” DeBoer käyttää sanaa ”Displacement” joka on monivivahteinen, tarkoittaen paikaltaan siirtämistä, siirtymää ja uppoamaa; tässä viitekehyksessä niitä kaikkia yhtä aikaa.
Modernin ihmisen jumalat ja demonit eivät kadonneet minnekään — ne muuttivat muotoaan. Niistä tuli neurooseja, ahdistuksia, riippuvaisuuksia ja terapeuttisia nimilappuja. — Carl G. Jung
”Mikä joskus oli omantunnon ja valinnanvapauden kysymys, on nyt kiinnitetty identiteetti, joka muiden täytyy hyväksyä”, DeBoer tulkitsee.
Mutta vaihto, korvaaminen, ei ole neutraali. Kun puhuimme uskonnollisilla [moraalisilla] termeillä, riepottelevat voimat olivat ulkoisia. Niitä vastaan saattoi taistella, siihen kutsuttiin ja velvoitettiin. Kieli säilytti, suojeli ja ylläpiti voiman ja toiminnan yksilöllä, DeBoer havainnoi. Oletus oli, että yksilöllä on valtaa ja voimaa yli paheen, että yksilö haluaa ja kykenee kamppailemaan, vastustamaan.
”Terapiakulttuuri eliminoi yksilön halun ja kyvyn muutokseen.”
ARTIKKELI JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN:
Posikauppa.com
Valinnanvapaudesta vastuuttomuuteen
Terapeuttisessa viitekehyksessä yksilöä riepottelevat voimat eivät ole ulkoisia, ne ovat sisäisiä. Ne ovat sinä, sinä olet ne, argumentoi DeBoer. ”Sinulla ei ole voitettavaa heikkoutta, sinulla on ADHD. Et ole pelkuri, sinulla on sosiaalinen ahdistus joka mahdollistaa sinulle pelkuruuden. Sinulta ei puutu kurinalaisuutta, olet neurodivergentti.”
”Nimilapusta tulee rajaviiva, ja rajaviivoja ei saa ylittää.”
Kun sivilisaatio menettää kykynsä tehdä eron oikean ja väärän välillä, kykynsä sanoa ”Väärin!”, sivilisaatiosta ei tule suvaitsevaisempi, siitä tulee jähmettyneempi, DeBoer toteaa. ”Terapiavaltio on moraalisen auktoriteetin perillinen, ja sen seuraukset ovat olleet katastrofaaliset.”
Vialla-syndrooma
DeBoerin mietiskely — vaikka tapahtuukin paljolti Kanadan nykytilanteen viitekehyksessä; siellä on mm. tapahtunut useampia sukupuolenvaihtajan ja transpersoonan tekemiä joukkoteurastuksia — on pohjimmiltaan mietiskelyä yksilön vapauksista ja vastuusta.
Moraalikehystyksessä yksilöllä on enemmän; vapaus, vastuu ja valinnanvapaus. Terapiakehystyksessä yksilön vastuu tekemistään valinnoista häivyttyy. Diagnoosi-identiteetti on yhtä aikaa lupa olla vastuuton ja kiivas puolustus yksilön oikeudelle ”olla mitä haluaa”, vastuutonkin.
Katso omia käsiäsi. Siinä ne ovat, fyysisesti. Läsnä. Mitä niillä käsilläsi teet, on valintaa; silitätkö vai lyötkö, työnnätkö pois vai vedät luokse. Valinnanvapaus, päätös ja vastuu ovat sinun.
Terapiayhteiskunnassa ”mä nyt vaan olen tällainen, ei voi mitään.” Perheelläni on tällaisille henkilöille/asenteille oma termi, Vialla-syndrooma.
Vialla-syndroomaiset henkilöt — ja olen varma, että jokainen tuntee ainakin yhden tällaisen yksilön — toistavat tuhoisaa käytösmallia. He onnistuvat aina sotkemaan työ-, ihmissuhde-, asunto- ja toimeentuloasiansa, ja sitten he odottavat ratsuväkeä pelastamaan heidät. Kuinka monta kertaa heille hankitaankin asunto ja toimeentulo, he ovat kohta taas pelastamisen tarpeessa. Koska ”ei voi mitään, mä nyt vaan olen tällainen” ja sitä paitsi se oli senjasen vika — tai yhteiskunnan. Ei oma.
Ymmärtäjille sanon: Valitan. Paras tapa auttaa on jättää heidät selviytymään omillaan. Muutoin he eivät koskaan saa tietää mihin kykenevät kun päättävät kyetä. Ei pidä olla avuliaana kasvun esteenä.
Sodat
Myös monen maan hallituksella tuntuu olevan Vialla-syndrooma. Toistetaan tuplateholla sitä, mikä jo meni pieleen, moneen kertaan.
Sodan sanastossa puhutaan nykyään ”shokkiterapiasta”, ”kirurgisista täsmäiskuista”, ”oheisvahingoista”, kriisiterapiasta, traumoista ja stressihäiriöistä. Kliininen sanasto häivyttää sodan todellisuuden (ja siksi sitä käytetäänkin). Terapiasanaston käyttäminen on häivyttänyt keskustelua sotiin lähdön moraalisesta puolesta. Emme keskustele sotaan lähdön yhteydessä oikeasta ja väärästä, koska ”olemme lähdössä auttamaan”. ”Hoitamaan” tilannetta.
Mutta meidän pitäisi. Olen synnyttänyt kolme poikaa. Äitinä olen sotien vastainen. Maanpuolustusvelvollisuutta pidetään itsestäänselvyytenä, ”isänmaan tarve” ohittaa yksilön valinnanvapauden. Silloinkin kun isänmaata on hoidettu tavalla, joka saa sen puolustamisen tuntumaan hölmölle. Haluaako joku edunsaajaryhmään kuulumaton taistella säilyttääkseen varakkaiden veroedut, sosiaalisen median sensuurin, epätasa-arvoa lisäävän positiivisen syrjinnän ja alati kasvavat verot, maksut? Kun paremminvointiyhteiskunnassa yhä useampi putoaa ulkopuolelle? Kun oma elintila ja kasvun mahdollisuus kapenee, kuihtuu ja kuolee? Kun yhteiseksi koetut päämäärät puuttuvat?
Kun yhä useampi käyttää valinnanvapauttaan olla jatkumatta, ei halua tehdä lapsia tähän sairaaseen, hulluun maailmaan?
Eikö se kerro, että jokin on mennyt vikaan?
En voi varmuudella väittää, että moraalin palauttaminen yhteiskunnalliseen arviointiin ja keskusteluun on mikään ihmelääke, mutta tuskinpa siitä haittaakaan on.
Tasapainotila on terve tila.
Näissä mietteissä: Hyvää Äitienpäivää!
Artikkelikuva: Pixnio
MAINOS:
Tue kotimaista vapaata mediaa – Osta Posikaupasta
