Olen viime aikoina miettinyt paljon tätä tilannetta, kun sotia on vähän joka puolella. Tämä taas johtaa siihen, että ihmiset valitsevat puolensa tietämättä asioiden taustoja tai huolimatta siitä, koskettavatko nämä sodat heitä henkilökohtaisesti.
Olen myös huomannut, että ihmisten mielialat ovat muuttuneet – eikä mielestäni hyvään suuntaan. Aseilla voi tehdä paljon tuhoa, mutta myös sanoilla on hyvin suuri merkitys. Puolustamalla toista saattaa aiheuttaa toiselle vihaa tai pelkoa, tai hän voi tuntea olevansa vähättelyn kohteena.
Siksi sanojen merkitys korostuu. Sanoilla voi haavoittaa toista hyvinkin pahasti, mutta sanoilla voi myös tukea toista ja osoittaa välittävänsä.
Nykypäivänä haavoittaminen ja pahan puhuminen tuntuvat kuitenkin olevan paljon yleisempiä kuin ystävällinen sana tai myötätunnon osoitus. Ei osata asettua toisen saappaisiin, vaan tuomitaan, vaikka ei tiedetä miksi toinen on sitä mieltä kuin on. Tai miksi hän ottaa kantaa asioihin, joihin minun mielestäni ei ehkä pitäisi tuhlata niin paljon energiaa.
Negatiivinen energia syö ihmistä sisältäpäin. Se hajottaa perheitä, yhteiskuntia ja jopa ystävyyssuhteita. Ystävyydet joutuvat koetukselle, kun ollaan eri mieltä eikä kumpikaan ymmärrä toisen näkökulmaa.
Eriävät mielipiteet ajavat ihmisiä erilleen. Työpaikan kahvipöydässäkään ei enää haluta istua samassa pöydässä, vaan keräännytään kuppikuntiin, joissa on samanmielisiä. Tämä on surullista, koska ennen istuttiin samassa pöydässä – nyt eri mieltä oleva ei enää mahdu joukkoon.
Varsinkaan silloin, jos on eri mieltä jonkun kanssa, joka on niin sanotusti yleisen mielipiteen puolella. Yksi voi olla samaa mieltä tällä hetkellä harjoitetun politiikan kanssa ja toinen taas pitää sitä vääränä. Siinä tullaan tilanteeseen, jossa jopa avioparit saattavat laittaa lusikat jakoon. Pitkäaikainen ystävyys voi katketa, kun ollaan niin kaukana toisesta eikä kumpikaan suostu tulemaan vastaan. Kultaista keskitietä ei löydy.
Viime aikoina olen myös huomannut, että työpaikkojen ilmapiiri on kiristynyt. Ihminen, joka on eri mieltä, ei ole suosittu. Tilanne muistuttaa vanhaa koulumaailmaa, jossa on suosikki ja hänen ympärillään ne oppilaat, jotka hän hyväksyy. Jos tästä joukosta eroaa mielipiteillään, vaatteillaan tai jollain muulla tavalla, hänet jätetään yksin.
Nyt työpaikallakin voi helposti joutua yksin, koska muut eivät välttämättä ymmärrä mistä oikeasti on kysymys. Kysymys ei ole kenenkään mielistelemisestä, vaan siitä että haluaa olla rehellinen.
Aina ei kuitenkaan osaa asetella sanojaan oikein. Ihmisen kyky tuoda ajatuksiaan julki on hyvin henkilökohtainen ja joskus jopa rajoittunut. Vanhassa sananlaskussa sanotaan, että toinen puhuu aidasta ja toinen seipäästä. Silloin välit kiristyvät eikä kultaista keskitietä löydy.
Toinen näkee asiat faktojen kautta, toinen tunteen kautta. Varsinkin politiikassa on huono asia, jos päätöksiä tehdään tunteella. Sitä on nykyään meillä Suomessakin minun mielestäni yhä enemmän.
Palaan vielä tähän kahvipöytäkeskusteluun, koska se on hyvä aasinsilta siihen, mitä olen miettinyt. Jos on olemassa selkeä linja, miten toimitaan, silloin voi aina ehdottaa. Mutta koskaan ei minun mielestäni pitäisi sanoa:
“Minä olen oikeassa ja sinä olet väärässä”
Välttämättä kumpikaan ei ole täysin oikeassa eikä täysin väärässä. Totuus löytyy usein jostain puolivälistä.
Tässä tullaan taas sanojen merkitykseen. Sanoja voi käyttää aseena – mutta sanoja voi käyttää myös parantavana voimana. Sanat ovat joskus Pahempia kuin aseet, sillä miekka tappaa, mutta sydämeen jää arpia, jotka eivät parane koskaan.
Siksi meidän pitäisi miettiä, millä tavalla asioita toiselle sanomme. Sanommeko ilkeästi vai rakentavasti?
En tiedä, onko minulla tähän varsinaista lääkettä. Yritän itse aina olla rauhallinen ja pitää sanottavani tasapainossa. Mutta ihmisenä se ei aina onnistu. Sama lause voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla, jolloin väärinkäsityksiä syntyy, vaikka niitä ei haluaisi.
Toivonkin, että jokainen oikeasti miettisi mitä sanoo tai mitä kirjoittaa. Sillä on suuri merkitys tulevaisuuden kannalta. Säilyykö ystävyys? Pysyykö perhe kasassa? Onko työpaikalle vielä helppo mennä, kun tietää että siellä voi keskustella ilman että kukaan tuomitsee?
Tylyt sanat, vähättely ja jatkuva kyseenalaistaminen ovat myös kiusaamista. Pitää olla suora – niin usein sanotaan. Mutta suoruus ei tarkoita sitä, että toista pitää loukata. Joskus olisi parempi olla hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Viisas vaikenee kun tilanne on samojen asioiden vatvomista ilman että siitä on kenellekään mitään hyötyä.
Täydellisesti tämä ei tietenkään aina onnistu. Mutta kun miettii tarkkaan mitä sanoo, voidaan pikkuhiljaa palata tilanteeseen, jossa kaikki osapuolet pystyvät jatkamaan yhdessä eteenpäin
”nukuttuaan yön yli”
Minusta sanat ovat vahvempia kuin aseet. Kestävää Rauhaa ei solmita taistelukentillä aseilla, vaan neuvottelupöydässä kynällä.
Mitä meihin tavallisiin ihmisiin tulee, rauhaa ei synny huutamalla, haukkumalla tai vähättelemällä, vaan keskustelemalla rauhallisesti.
Aikuisten tavalla – tarkoitan todellisia aikuisia, en vain iältään vaan myös henkisesti.
Silloin voidaan lyödä kättä päälle, ottaa vaikka oluet tai juoda kahvit ja jatkaa eteenpäin uusin askelin. Vaikeuksia on aina ollut ja niitä tulee aina olemaan. Mutta se, päästääkö ne ihon alle tai jääkö niitä märehtimään, on toinen asia.
Olen itse huono antamaan anteeksi, mutta yritän parhaani. Se on tärkeää, koska yksi pieni asia ei saisi kaataa suurempaa tavoitetta. Sellainen tavoite voi olla esimerkiksi yrityksen menestys, pitkäaikaisten ystävien yhteiset kokemukset tai avioparin monikymmenvuotinen yhteinen taival.
Sanoilla voimme tehdä paljon pahaa, mutta myös paljon hyvää
se pitää aina muistaa.
Jätetään ne pahat sanat sanomatta – ei anneta egojen aiheuttaa turhaa sekaannusta.
”Älä koskaan anna auringon laskeutua riidan päälle”
Marjaana Virtanen
Tilaa Posi tv TÄSTÄ
