Kun aamulla ensimmäiseksi lukee, mitä kaikkea on tapahtunut tässä ”naapurissa” Itämeren toisella puolen, ja seuraa ihmisten mielipiteitä tapahtumista, alkaa väistämättä pohtia, miten helposti ihminen tuomitsee ja asettuu tuomarin paikalle. Aivan järkyttäviä, jopa epäinhimillisiä kommentteja näkyy. Keskusteluissa syntyy myös usein ”me ja ne toiset” asetelma: ”Jos et ole puolesta, olet vastaan”.
Toinen asia, joka huolestuttaa, on juuri tämä keskusteluilmapiiri. Yhä useammin tuntuu siltä, että ihmisiä ei arvioida heidän ajatustensa sisällön perusteella, vaan sen mukaan, sopivatko heidän näkemyksensä vallitsevaan ajatteluun.
Jos puhuu rauhan puolesta, pidetään sinisilmäisenä. Jos kyseenalaistan sodan logiikkaa, voidaan leimata vääränmieliseksi. Jos ei asetu minkään osapuolen taakse, joidenkin mielestä on automaattisesti toisen puolella, tai vihollisen puolella.
Erilainen mielipide ei kuitenkaan ole uhka – ei pitäisi olla. Keskustelu ei vahvistu sillä, että eri tavalla ajattelevat ihmiset vaiennetaan, vaan sillä, että uskallamme kuunnella toisiamme myös silloin, kun olemme eri mieltä.
En vaadi, että kaikkien pitäisi ajatella kuten minä. Toivon vain, että jokaisella olisi oikeus esittää näkemyksensä ilman pelkoa leimaamisesta tai hiljentämisestä. Vapaa yhteiskunta kestää erilaisia mielipiteitä, ja juuri siksi niitä kannattaa puolustaa.
Miksi toisen ihmisen tuhosta ja kuolemasta iloitaan?
Miksi ihminen sitten iloitsee toisen tuhosta? Tämä kysymys on askarruttanut minua paljon. Miten on mahdollista, että joku katsoo uutisia pommitetuista kaupungeista, kuolleista siviileistä tai tuhotuista kodeista ja tuntee siitä iloa? Miksi toisen kansakunnan kärsimys muuttuu sosiaalisessa mediassa juhlan aiheeksi tai joidenkin mielestä jopa välttämättömyydeksi?
Sitä on vaikea ymmärtää. Kuitenkin yleistä keskustelua seuratessa kuulee usein sanat: ”Ei se ole ihminen – se on vihollinen.”
Ehkä ihminen tappaa tai iloitsee toisen tuhosta silloin, kun hän ei enää näe toisessa ihmistä. Kun pelko, viha, kosto tai propaganda alkavat hallita ajattelua, vastapuolesta tulee vihollinen, eikä ole enää edes ihminen. Silloin omat teot voidaan oikeuttaa, vaikka niiden seurauksena menetetään viattomia ihmishenkiä.
Propaganda dehumanisoi ihmisiä. Se tekee heistä tilastoja, numeroita tai vihollisia. Mutta jokainen menetetty elämä on jonkun lapsi, jonkun äiti, jonkun isä tai jonkun unelma.
Sota ei tuhoa ainoastaan kaupunkeja, koteja ja ihmishenkiä. Se muuttaa myös ihmisten tapaa ajatella. Vähitellen viha alkaa tuntua normaalilta. Toisen kärsimys ei enää herätä surua, vaan siitä tulee osa vastakkainasettelua, jossa oman puolen menetyksiä surraan ja toisen puolen menetyksiä vähätellään tai jopa juhlistetaan. Tätä on hyvin vaikea ymmärtää.
Kun ihmiselle opetetaan päivästä toiseen, kuka on vihollinen ja ketä pitää vihata, moni alkaa nähdä kokonaisia kansoja tai ihmisryhmiä vain viholliskuvien kautta. Silloin unohtuu, että sodan keskellä elävät ihmiset ovat aivan samanlaisia kuin me: vanhempia, lapsia, sisaruksia ja ystäviä.
Minusta ihmisen arvo ei riipu siitä, minkä maan lipun alla hän on syntynyt. Siksi en pysty iloitsemaan yhdenkään ihmisen kuolemasta tai kärsimyksestä riippumatta siitä, kummalla puolella valtakunnan rajaa hän elää.
Ehkä juuri siksi puhun rauhan puolesta. En siksi, että olisin jonkun puolella, vaan siksi, etten halua menettää kykyä nähdä ihmisessä ihmistä.
Sodalla ei saavuteta kestävää rauhaa – vain hautoja
Rauha on minulle tärkein asia. En usko, että aseilla tai sodalla saavutetaan koskaan kestävää ratkaisua. Aseet eivät tuo turvaa ja turvallisuutta– ne vain ruokkivat koston kierrettä, joka synnyttää lisää kärsimystä, tuhoa ja katkeruutta sukupolvelta toiselle jatkuen.
Sotalogiikka toimii niin, että ensin lähetetään aseita, sitten jälleen lisää aseita, ja lopulta vaaditaan vielä enemmän aseita. Viholliskuvat kasvavat, propaganda voimistuu ja tavalliset ihmiset maksavat tästä kovan hinnan -hengellään.
Iskuissa tuhoutuneet kodit ja menetetyt ihmishenget saavat vastapuolen liikkeelle: halutaan lisää aseita, lisää kostoa, lisää voimaa, lisää sotaa. Toiset juhlivat, toiset vaativat lisää sotaa, ja näin syntyy loputon koston ja väkivallan kierre. Tuho synnyttää vastatuhoa, viha synnyttää vihaa. Propaganda pitää huolen siitä, ettei väkivallan kierrettä katkaista.
Minä en halua olla osa sitä. Tämä tie ei ole koskaan johtanut pysyvään rauhaan, vaan uusiin hautoihin ja uusiin sotiin.
Todellinen rauha syntyy neuvottelupöydässä – ei taistelukentällä. Vaatii rohkeutta katsoa totuutta silmiin ilman propagandaa, myöntää virheitä kaikilta osapuolilta ja asettaa ihmisten elämä etusijalle.
Rauha ei ole heikkoutta. Se on viisautta. Se on ainoa kestävä voitto. Rauha on henkistä vahvuutta, joka asettaa ihmisyyden egon ja vallan tavoittelun edelle.
Minä en valitse puoltani maiden tai blokkien välillä. Valitsen ihmisyyden ja rauhan puolen.
Olen myös Suomen kansan puolustaja. Haluan, että Suomi pitää huolen omistaan – lapsista, nuorista, vanhuksista ja tavallisista suomalaisista.
En hyväksy sitä, että maamme ajetaan vieraisiin sotapeleihin tai että suomalainen turvallisuus asetetaan vaakalaudalle. Minulle Suomi ja suomalaiset ovat etusijalla.
Vastapuoli voi leimata minua miten haluaa. Se ei horjuta minua. Jotkut uskovat voittoon aseilla. Minä uskon siihen, että vihan kierre katkeaa vasta silloin, kun joku uskaltaa sanoa: nyt riittää.
En luovuta, koska lapset ansaitsevat kasvaa ilman pommien pelkoa ja koska suomalaiset ansaitsevat turvallisen ja itsenäisen kotimaan. En luovuta, koska rauha on minulle oikea ja ainoa inhimillinen vaihtoehto.
Totuus ei hiljene, vaikka sitä yritettäisiin vaientaa.
Jatketaan työtä rauhan, ihmisyyden ja järjen puolesta – yhdessä.
Marjaana Virtanen
