Kun haaveet kaatuvat. Kun siivet eivät kanna niin pitkälle kuin joskus toivoi ja uskoi niiden kantavan.
Kun elämä kulkee aivan toiseen suuntaan kuin oli suunnitellut ja unelmoinut. Kun unelmat jäävät vähitellen kauas taakse, kuin maisema, jota katsoo peruutuspeilistä.
Nuorena tulevaisuus tuntuu suurelta. Koko elämä on edessä – täynnä mahdollisuuksia, mutta myös epävarmuutta.
Mitä jos en löydä paikkaani? Mitä jos en koskaan löydä sitä yhtä asiaa, jossa olisin hyvä? Mitä jos muut löytävät omat polkunsa, mutta minä jään paikalleni? Miksi minä en saa ystäviä, kun muilla niitä on? Olenko huonompi kuin muut?
Vanhemmiten kysymykset muuttuvat.
Ei enää mieti niinkään sitä, mitä voisi vielä olla, vaan sitä, mitä jäi kokematta.
Yritti parhaansa, mutta se ei riittänyt. Aina tuntui jäävän muiden jalkoihin, kuin olisi kulkenut näkymättömyysviitan alla keskellä ihmisjoukkoa.
Siihen kuitenkin turtui ajan myötä. Kohtalon veitsi tylsyi eikä viiltänyt enää yhtä syvältä. Vastoinkäymisistä tuli osa arkea. Näkymättömyysviitasta tuli suojautumiskeino.
Kaikkein kipein ajatus on kuitenkin se, ettei ehkä koskaan saa tietää, mihin olisi pystynyt.
Ei siksi, ettei olisi halunnut yrittää. Ei siksi, ettei olisi ollut valmis tekemään töitä. Vaan siksi, ettei elämä aina antanut siihen mahdollisuutta.
Joskus vuodet kuluvat liian nopeasti. Voimat menevät pelkkään arjen kantamiseen. Joskus vastoinkäymiset vievät enemmän voimia kuin ulospäin näkyy, ja ennen kuin huomaa, aikaa on kulunut vuosikymmeniä.
Silloin miettii, olisiko voinut olla jossakin todella hyvä. Olisiko voinut löytää oman paikkansa. Olisiko voinut kasvaa keskinkertaisesta osaajaksi, osaajasta taitavaksi.
Mutta siihen olisi tarvittu aikaa. Mahdollisuus harjoitella. Mahdollisuus epäonnistua ja yrittää uudelleen. Kaatua ja nousta ylös. Mahdollisuus levittää siivet ja nähdä, mihin ne kantavat.
Kaikille sitä mahdollisuutta ei anneta. Kaikki eivät saa samanlaisia eväitä elämän matkalle.
Joskus elämä katkaisee siivet jo ennen lentoa, ja yksinäisyys tekee siitä vielä raskaampaa.
Kun tukiverkko puuttuu. Kun ei ole ihmisiä, jotka nostavat silloin, kun voimat loppuvat. Kun ei ole ketään sanomassa: jatka vielä vähän matkaa.
Toiset saavat kulkea yhdessä. Toiset joutuvat kulkemaan suurimman osan matkasta yksin.
Valintakaan ei aina ole oma päätös, vaan elämä päättää puolestasi. Pakottaa tekemään ne vaikeat päätökset yksin. Kantamaan pettymykset yksin. Epäilemään itseään yksin.
Silti on vain pakko jatkaa eteenpäin.
Ehkä kaikkein surullisinta on se, että on usein itse se ihminen, joka kannustaa muita.
Se, joka kuuntelee. Se, joka uskoo muiden mahdollisuuksiin. Se, joka sanoo: älä luovuta.
Mutta kun oma usko loppuu, ympärillä on hiljaista.
Kun itse tarvitsisi yhden rohkaisevan sanan, sitä ei tule. Kun itse tarvitsisi jonkun uskomaan itseensä, ei löydy ketään.
Silloin alkaa vähitellen miettiä, olisiko oma elämä voinut olla toisenlainen, jos joku olisi edes kerran sanonut:
”Minä uskon sinuun.”
Ehkä osa surusta ei johdukaan menetetyistä unelmista.
Ehkä se johtuu siitä, ettei koskaan saanut kulkea niitä kohti yhdessä kenenkään kanssa, vaan joutui kantamaan kaiken yksin.
Silti kaiken tämän keskellä kuuluu pieni, hiljainen toivon kuiskaus.
Elämä – älä unohda minua. Ohjaa minut oikeaan suuntaan. Valaise polkuni uudelleen.
Ei sellainen, joka lupaa suuria ihmeitä. Ei sellainen, joka palauttaa menetetyt vuodet. Vaan sellainen, joka kuiskaa, että niin kauan kuin on huominen, kaikki ei ole vielä ohi.
Emme ehkä koskaan saa tietää, mihin asti siivet olisivat kantaneet. Mutta jospa niiden tarkoitus ei ollutkaan viedä kaikkein korkeimmalle, vaan niiden tarkoitus oli kantaa tähän asti.
Silti toivoisi, että edes yksi haave toteutuisi. Edes yksi.
Ei sen enempää eikä vähempää. Se ei ole paljon pyydetty, mutta antaisi voimia jatkaa.
Mutta kun elämä lyö korville eikä mahdollisuuksia näy, tuo toivon hento liekki alkaa hiipua. Pahinta on tunne siitä, että aika loppuu kesken.
Elämä muuttuu tasapaksuksi puuroksi. Hajuttomaksi ja mauttomaksi. Sellaiseksi, jota vain lusikoi päivästä toiseen, koska muutakaan ei ole tarjolla.
Ehkä sitten seuraavassa elämässä uudet, puhtaat siivet kantavat pidemmälle ja haaveet toteutuvat.
Toivon kuitenkin, että elämä antaa jokaiselle tarvitsevalle sen toisenkin mahdollisuuden. Nuorelle matkaansa vielä aloittelevalle tai sen jo loppusuoralla olevalle.
Tarjoilee niitä kynnettömiä korvapuusteja – ilman kyyneleitä.
Marjaana Virtanen
(Vierailevan kirjoittajan artikkeleita julkaistaan vakiotoimittajan tileillä)
