Myrkyllinen positiivisuus, pakoa todellisuudesta – elämänbrändäys ja onnellisuuskilpailu

Pakkopositiivisuudella pakoa todellisuudesta

Ristiriita todellisen maailman ongelmien ja puunatun onnellisuuskuvan välillä on absurdi. Se viittaa eskapistiseen positiivisuuteen. Ongelmallista on jos positiivisuudesta tulee keino ohittaa todellisuus, kieltää vaikeat tunteet, uutiset ja sivuuttaa yhteiskunnalliset ongelmat sekä samalla niistä huolestuneet ystävät. Realismi ei tarkoita välttämättä pessimismiä eikä vaikeiden asioiden tunnustaminen tarkoita toivottomuutta. Kun ympärillä on sodan uhkaa, taloudellista epävarmuutta ja yhteiskunnallisia kriisejä, ihminen tuntee huolta, surua ja epävarmuutta -luonnollisesti. Terve toiveikkuus ja optimistinen ja luottavainen asenne ovat hienoja ominaisuuksia, mutta liiallisena ja todellisuutta ohittavana ne alkavat näyttäytyä jopa naiiveina. Toisille uutisten ja ikävien asioiden poissulkeminen voi olla valinta, jolla pyrkivät suojaamaan mieltään epävarmassa maailmassa.

Myrkyllisessä positiivisuudessa kielteiset tunteet, epävarmuus, suru ja vaikeat elämäntilanteet pyritään korvaamaan positiivisuuden narratiiveilla – vaikka hampaat irvessä ja silmät kyynelissä, väsyneenä. Kun asiat muuttuvat liian monimutkaiseksi, pelottavaksi tai hallitsemattomaksi, ihminen voi hakea turvaa rakentamalla itselleen kuplan ja tarinoita, jossa keskitytään omaan onnellisuuteen, hyvinvointiin, itsekehitykseen ja menestykseen.

Sen sijaan, että yhteisönä (ei vain yhteiskunta-aktiivit) kohdattaisiin ja ratkaistaisiin yhteisiä ongelmia, huomio siirretään yksilöön itseensä. Puuttuminen yhteiskunnallisiin epäkohtiin jää ja niihin puutuvat ovat ”negatiivisia” ja ikäviä ihmisiä. Syntyy vaativa ajatuskuvio, että kaikki riippuu omasta ajattelusta, mielenhallinnasta ja kyvystä hallita omaa elämää. Jos ihminen ei voi hyvin, syy nähdään hänen omassa asenteessaan eikä ympäröivissä olosuhteissa tai maailmantilanteessakaan. Syntyy kummallinen sanaton syytös negatiivisuudesta ja pessimismistä yksilöä kohtaan.

Yhteiskunnallisista asioista huolestuva ei välttämättä ole enää toivottu henkilö. Se joka ei halua osallistua ”ihanaa” -retoriikkaan ja ”aina positiiviseen” ajattelumalliin, joka on realistisempi ja huolestunut maailmanasioista, voi jäädä yksin positiivisuutta ja omaa onnea ja menestystä ja sosiaalista pirteyttä painottavasta yhteiskunnassa. Yhteisistä ongelmista puhuvia väistellään, koska ikävät asiat tekee ikävän olon. Maailmantilanteesta huolestuneet ja siitä ahdistuvat ja surulliset ystävät ei mahdu siihen onnellisuustarinaan . On kuitenkin ”sopivia” moraalisia aiheita, joista sopii hyvesignaloida kuten Ukraina tuki tai ilmastonmuutos, noin moraalisena rintamerkkinä tai some-patchinä. Muutamat  parantavat maailmaa ja tekevät siitä itselleen henkilöbrändin ja saavta näkyvyyttä. Toisella laidalla on oman itseen keskittyvät, ”positiiviset” ja ”en halua tietää mitään” -ihmiset.

Pakkopositiivisuuden järjettömyys on siinä, ettei siihen mahdu ihmisyyteen luonnostaan kuuluvia asioita. Kulisseihin eivät sovi suru, sairaus, epäonnistumiset, vaikeat ihmissuhteet, yksinäisyys, lihominen, kuolema, traumat tai vanheneminen. Ne rikkovat kuvan jatkuvasti kehittyvästä, hallitusta ja onnellisesta ihmisestä, joka näyttää pärjäävän kaikissa tilanteissa, hajoamatta, iloisena ja positiivisena ja niin reippaana aina. Moni oppii piilottamaan elämän vaikeudet ja esittämään ulospäin vahvempaa ja onnellisempaa kuin todellisuudessa on.

Elämään kuuluvat kuitenkin väistämättä myös haavoittuvuus, kipu, epävarmuus ja luopuminen asioista. Kun nämä inhimilliset kokemukset työnnetään näkymättömiin, ihminen ei enää kohtaa koko elämää, vaan ainoastaan siitä rakennetun ihannekuvan, kuoren. Elämästä tunne ontto ja ohut ja vaikeuksista häpeä.

Todellista elämää ei voi jakaa kahteen: negatiiviseen ja positiiviseen, elämään kuuluu koko kirjo – onnineen, iloineen, suruineen, epäonnistumisineen, irtisanomisineen, eroineen, velkoineen, sairauksineen. Se on sitä todellista elämää, eikä se näy somessa -siellä esitetään muuta.

Ihminen alkaa suorittaa omaa elämäänsä – performatiivinen elämä

Ihminen saattaa alkaa muodostaa itselleen ulkopuolelta omaksuttuja normeja, standardeja ja tavoitteita siitä, millainen hänen ja elämän pitäisi olla – syntyy oman elämän performatiivisuus: ihminen ei enää vain elä elämäänsä, vaan myös esittää elävänsä ”oikein” Jostain syystä kuvitellaan että, pitäisi olla ”kalenteri täynnä”, tehokkaampi, terveempi, kiinnostavampi, laihempi, menestyvämpi, sosiaalisempi ja onnellisempi ja ajatella tietyllä lailla. Näistä viimeisin on vaarallisin. Elämästä tulee uuvuttava työprojekti, jota pitää jatkuvasti kehittää ja optimoida sekä raportoida minä-brändiään somessa.

Ihminen ei enää vain elä elämäänsä, vaan alkaa arvioida itseään, onneaan, menestystään ja moraalisuuttaan ulkopuolisten omaksuttujen mittareiden kautta. Syntyy itse luotu suorituspakko, jossa omaa arvoa mitataan saavutuksilla, some-näkyvyydellä ja muiden hyväksynnällä ja tykkäämisten määrällä somessa. Somessa hiljainen ja rauhallinen ”tekemätön” elämäntapa ja vetäytyvä luonne ei näy eikä saa näkyvyyttä, ei myöskään ”negatiivinen pohdinta”.

Ihminen omaksuu huomaamattaan yhteiskunnan, median ja sosiaalisen ympäristön hiljakseen rakentamia ulkoisia ihanteita. Hän alkaa tavoitella elämää, jonka pitäisi näyttää tietynlaiselta, vaikka se ei vastaisi hänen omia sisäisiä tarpeitaan, arvojaan tai toiveitaan. Ilmiö voi pakottaa ihmistä pois omista tarpeistaan kohti yhteisten normien määrittämän onnellisuuden hakemista, jopa ohittamaan omat erilaiset tarpeensa.

Onnellisuus on abstrakti yksilökohtainen kokemus, mutta kuitenkin sitä normitetaan ulkoa tietyillä mittareilla.

Onnellisuuskilpailu

Sosiaalinen media on vahvistanut ilmiötä tekemällä onnellisuudesta kilpailun. Onnellisuutta ei enää vain koeta, vaan perhettä, parisuhdetta, ulkonäköä, työsuorituksia, lomamatkoja esitellään, mitataan ja sitten väistämättäkin verrataan – kenellä on mitä. Somessa esitellään lomapaikkoja, ruokia, upeita ihmissuhteita, onnellisia perheitä, ”dinnereitä”, urheilusuorituksia. Entisenlainen suomalainen kateus ”kun naapurilla on, minullakin pitää olla” -ilmiö vain suurenee somessa.

Jopa maat kilpailevat keskenään onnellisuudesta. Nyky-Suomessa todellisuus ei oikein kohtaa ”Maailman onnellisimman kansan” – tutkimuksen väittämää.

Se, kuka näyttää matkustavan eniten, ”kehittyvän” eniten, tekevän eniten, treenaavan eniten, saavuttavan eniten, saa näkyvyyttä ja sosiaalista hyväksyntää. Onnellisuudesta tulee helposti kilpailu, jossa ihmiset vertaavat itseään toisiin ja etsivät merkkejä siitä, kuka on elämässään edellä ja kuka jäljessä, kenellä on eniten ja ”got it all”. Jatkuva vertailu synnyttää kierteen, jossa mikään ei tunnu riittävältä. Aina löytyy joku menestyneempi, onnellisemmalta näyttävä tai paremmin brändätty ihminen. Ihminen ei enää tavoittele hyvää elämää, vaan parempaa vaikutelmaa omasta elämästään – juoksee oman elämän menestyksen perässä. Itse elämän kokeminen jää vähemmälle, mutta sen esittely nousee keskiöön.

Tämä onnellisuusvertailu näkyy myös arkisissa kohtaamisissa. Joskus  kaverin näennäisesti välittävä kysymys ”Oletko onnellinen?” voikin olla tiedostamatonta vertailua. Kysymys voi olla aitoakin ystävän kiinnostusta, mutta sen kautta voidaan myös udella toisen elämäntilannetta: onko hän parisuhteessa, millainen hänen uransa on, mitä hän on saavuttanut tai vastaako hänen elämänsä ”mittaria”. Kun onnellisuutta arvioidaan yleisstandardien kautta kuten parisuhde, raha, auto, talo – ihmiset alkavat helposti verrata omaa elämäänsä toisten elämään tietämättä heidän todellisia lähtökohtiaan ja tarpeitaan. Toisen sisäinen kokemus ja hyvään elämä voi olla joillakin ihmisillä sellaista, mikä toisille näyttää ”onnettomalta”. Siten elämän vertailu on järjetöntä, koska tarpeet ja toiveet ovat ihmisillä erilaiset. Kaikki eivät halua samoja asioita, vaikka helposti oletetaan, että kaikki tavoittelevat samoja asioita tai oletetaan, että kaikkien arvomaailma olisi samanlainen. Kun yksi elämäntapa nostetaan ”normaaliksi” ja ihanteelliseksi, muut vaihtoehdot alkavat näyttää poikkeamilta ja ” epäonnistuneilta”. Tällöin onnellisuus ei enää ole henkilökohtainen kokemus, vaan ulkopuolelta määritelty, johon ihmisen pitäisi mukautua. Ihmisen arvo ei synny siitä, kuinka täydelliseltä hänen elämänsä on mitattuna muiden silmissä yleisellä mittarilla. Lähtökohdat voivat olla ihan erilaiset ja omanlaiset. Yksilöitä ei voi eikä pidä standardisoida haluamaan kaikki samoja asioita ja olettaa, että jos niitä ei tavoittele, ei olisi onnellinen.

Mainos

---

Onnellisuuskilpailuun liittyy myös se, että yhteiskunta tarjoaa valmiita malleja siitä, miltä onnellinen elämä näyttää. Usein onnelliseksi ihmiseksi kuvataan henkilö, jolla on parisuhde, yhteinen koti, omaisuutta, menestyvä ura, paljon sosiaalisia kontakteja ja jatkuvasti kehittyvä elämäntyyli, matkoja, merkkivaatteita. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan halua samanlaista elämää. Jollekin merkityksellinen elämä voi rakentua täysin erilaisista asioista kuin annetusta menestysmallista. Ihminen voi olla tyytyväinen elämäänsä ilman parisuhdetta, omistusasuntoa, jatkuvaa urakehitystä tai ulospäin näkyvää ”menestystä”.

Onnellisuudesta tulee väsyttävä suoritus ja statussymboli, missä standardina on yksipuolinen ja konventionaalinen ”hyvän elämän” mittaristo. Onnellisuutta ei voi mitata yhdellä mittarilla, sitä ei tarvitse edes mitata, eikä edes oikeastaan kysellä, saati sitä ei pidä vertailla. Ihmisillä on täysin erilaiset lähtökohdat, kokemukset, arvot ja käsitykset hyvästä ja onnellisesta elämästä. Toiselle onnellisuus voi tarkoittaa perhettä ja taloudellista vakautta. Toiselle se voi tarkoittaa vapautta, yksin asumista, luovaa työtä, rauhaa tai mahdollisuutta elää ilman jatkuvia ulkopuolisia odotuksia tai parisuhteen vaatimuksia. Se voi olla hiljaista oleskelua luonnossa, pariutumattomuutta, arvovalintoja työssä ja koulutusvalinnoissa taloudellisen ansainnankin kustannuksella. Henkilö voikin kulkea ihan toisella mittarilla, ja olla tyytyväinen elämäänsä; hiljainen yksinviihtyvä ihminen ei pidä ”tyttöjen dinnereistä”, tai turistipaikkalomista tai urheilusta. Jollekin ne voi olla vastenmielisiä ja vältettäviä asioita. Onnella on yhtä monet kasvot kuin on ihmisiä. Onni on monimuotoinen.

Samaan aikaan väistämättä normitetaan niin elämän standardeja ja samalla myös ”toivottavaa” personaalisuustyyppiä ja asennetta ja luonnetta, joka on ”positiivinen”, iloinen, sosiaalinen, onnellinen ja tehokas tekijä, ulkoileva ja urheilusuorituksia takova. Tämä ei ole yhdenvertaisuutta, se on yhdenmukaisuuden pakkoa. On ihmisiä, joita ei kiinnosta kiire, aikatauluelämä eikä urheilukaan, jotka ovat vetäytyviä yksinviihtyviä ajattelijoita, on maalle muuttaneita vaatimattomasti eläviä downshiftaajia, on somesta lähteneitä. Etsitään oikeaa yhteisöllisyyttä digitaalisen näennäisyhteisön sijaan, etsitään todellista elämää ja todellista vuorovaikutusta. Moni kaipaa aikaa kun ystävälle soitettiin ja sovittiin tapaaminen kahvilaan. Nykyään ihmiset eivät enää vastaa edes puhelimeen – oma aika ja oleminen näyttää olevan tärkeämpää. Ystävyyssuhteet näivettyvät pikkuhiljaa whatsup-riveiksi.

Kun ihmisestä tuli oman elämänsä brändi

Nyky-yhteiskunnassa ihmisestä on tullut oman itsensä markkinoija. Ennen ihmisellä oli persoonallisuus ja elämäntarina, johon mahtui koko elämän kirjo, nykyään ihmisellä on usein henkilöbrändi, johon mahtuu vain mainosmainen osa elämästä – muu inhimillinen jätetään kertomatta. Omaa elämää rakennetaan näkyväksi muille: saavutukset, kokemukset, hyvinvointi ja onnellisuus muuttuvat standardia seuraaviksi asioiksi, joita esitellään yleisölle tai omalle some-hoville, jonka tehtävänä on antaa hyväksyntää, ihailua ja vahvistusta. Sosiaalinen media tekee elämästä näyttämön, jossa ihminen ei vain koe asioita, vaan myös rakentaa niistä tarinaa muiden katsottavaksi. Tämä ruokkii itsekeskeisyyttä edelleen.

Tällaisessa kulttuurissa sosiaalisuus voi muuttua aidosta kohtaamisesta esiintymiseksi.

Ranskalainen filosofi Guy Debord kuvasi jo vuonna 1967 teoksessaan ”Spektaakkelin yhteiskunta” kehitystä, jossa välitön elämä muuttuu yhä enemmän esitykseksi: ”Kaikki mikä ennen koettiin välittömästi, on etääntynyt pelkäksi esitykseksi.” Ajatus on erityisen ajankohtainen aikana, jolloin ihmiset rakentavat yhä enemmän kuvaa itsestään muiden katseiden alla.

Oman hyvinvoinnin tavoittelu

Nykyään kuulee usein sanottavan: ”Keskityn omaan hyvinvointiini.” Oman jaksamisen ja hyvinvoinnin arvostaminen on tärkeää, mutta äärimmilleen vietynä ajatus voi muuttua äärimmäiseksi itsekeskeisyydeksi  ja myös tavaksi sulkea silmät yhteiseltä todellisuudelta.

Ihminen voi alkaa ajatella, että yhteiskunnalliset ongelmat, muiden ihmisten vaikeudet eivät kuulu hänelle, kunhan hänen oma elämänsä on vaan ”onnellista”. Ystävyyssuhteissa saatetaan arvioida hyötynäkökulmasta kuluttaako ystävän kanssa puhelinkeskustelu omia resursseja. Hädässä olevaa ystävää ei viitsitä kuunnella, kun on juuri ”menossa elokuva ja jäätelö edessä”, eikä viitsitä ”kuluttaa itseään” kuuntelemalla ystävän huolia. Itsekkyydestä ja itsestä tulee kuin pankkitili, jossa penniäkään ei liikene ystävälle. Inhimillinen välittäminen vähenee itsekkyyden kustannuksella.

Tämä näkyy joskus siinä, miten elämän suuria valintoja tarkastellaan ensisijaisesti oman mukavuuden, vapauden ja kokemusten kautta. Esimerkiksi osa nuorista pareista voi arvioida lapsiperhe-elämää lähinnä sen kautta, kuinka paljon se rajoittaisi omaa vapautta, matkustamista tai elämäntyyliä. Samoin ikääntyvien vanhempien auttamiseen liittyvät velvollisuudet voivat tuntua ristiriitaisilta oman ajan, itsenäisyyden ja henkilökohtaisten tavoitteiden kanssa. Yhteinen vastuu ja sukupolvien välinen yhteys voivat kadota oman mukavuuden ja henkilökohtaisen hyvinvoinnin tavoittelun taakse. Inhimillinen välittäminen vähenee.

Ongelma syntyy silloin, kun hyvinvointi ymmärretään vain yksilön omana projektina eikä nähdä, että oma elämä rakentuu myös muiden ihmisten, yhteiskunnan ja eri sukupolvien välisille suhteille, yhteisöllisyydelle ja kollektiiviselle hyvinvoinnille. Näitä ei voi irrottaa toisistaan. Yksilön hyvinvointi ei koskaan synny tyhjiössä. Oma terveys, turvallisuus, taloudellinen asema ja tulevaisuuden näkymät riippuvat myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Terveydenhuolto, koulutus, ympäristö, sodat, turvallisuus ja talouden vakaus vaikuttavat suoraan jokaisen ihmisen elämään. Yksilöllinen ja kollektiivinen hyvinvointi ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa. Ihminen ei elä irrallisena yksikkönä, vaan osana yhteisöä. Kun yhteinen hyvinvointi heikkenee, myös yksilön hyvinvointi joutuu lopulta paineeseen. Yhteisöllinen vastuunkanto on siksi olennaista – kaikille.

Todellisuuden kohtaaminen, aidon elämän eläminen vastavoimana – onnellisuus on persoonakohtaista

Oman mielenrauhan voi säilyttää kieltäytymällä järjettömästä onnellisuuden mittaamisesta, vertailusta ja ulkoisen hyväksynnän tavoittelusta. Moni on vetäytynyt somesta kokonaan tästä syystä.

Todellinen hyvinvointi ei rakennu kulisseista, suoritteista, peukutuksista tai oman elämän jatkuvasta esittelystä ja markkinoinnista, vaan omien yksilöllisten tarpeiden kuulemisesta ja niiden mukaan elämisestä.

Se rakentuu kyvystä hyväksyä inhomillinen aito keskeneräisyys ja epävarmuus asioissa kohdata todellisuus sellaisena kuin se on ja ymmärtää, että oma hyvinvointi on aina yhteydessä myös muiden ihmisten ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin. Se rakentuu itsensä, kipujensa, tarpeidensa tuntemisesta – itsetuntemuksesta.

Aidosti hyvä elämä ei ole esitys, vaan se on inhimillinen kokemus. Se on kyky elää kokonaisena ihmisenä suruineen, kipuineen, talousvaikeuksineen, sairauksineen ja epävarmuuksineen – aitona ja inhimillisenä ja myös jakaa niitä kanssaihmisten kanssa.

Onnellisuudelle ei ole yhteistä standardia, eikä onnellisuutta voida mitata, ei yksilönä eikä kansanakaan.