EIT: Suomi rikkoi oikeutta vapauteen – psykiatrisen pakkohoidon valitusprosessissa vakavia puutteita
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi 9. joulukuuta 2025 Suomelle langettavan tuomion tapauksessa, joka koski tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa, siihen liittyvää lääkitystä ja hallinto-oikeuden kieltäytymistä järjestää suullinen käsittely. Tuomioistuin totesi yksimielisesti, että Suomi oli loukannut Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 5 artiklaa, joka turvaa oikeuden vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.
Kyseessä on jälleen yksi tapaus, jossa EIT arvioi Suomen oikeusjärjestelmän toimintaa psykiatrisen pakkohoidon päätöksenteossa – ja katsoi oikeusturvakeinojen olleen riittämättömiä.
Valittaja pakkohoidossa useita kertoja – lääkitys vastoin tahtoa
Tapauksen keskiössä oli henkilö, joka oli määrätty tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon useaan otteeseen. Hänen mukaansa hänelle oli myös annettu lääkitystä vastoin tahtoa, mikä on yksi psykiatrisen pakkohoidon kiistanalaisimmista ulottuvuuksista.
Valittaja vei sekä hoitopäätöksen että lääkitsemisen hallinto-oikeuden arvioitavaksi ja vaati toistuvasti suullista käsittelyä. Hallinto-oikeus hylkäsi vaatimuksen kerta toisensa jälkeen ja ratkaisi asian täysin kirjallisen aineiston perusteella. Lisäksi hallinto-oikeus jätti kokonaan tutkimatta valittajan lääkitystä koskevat väitteet.
Korkein hallinto-oikeus ei myöntänyt valituslupaa, minkä vuoksi valittaja vei asian Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tutkittavaksi.
EIT: Valittajaa olisi tullut kuulla henkilökohtaisesti
EIT käsitteli suullista käsittelyä koskevat vaatimukset EIS 5 artiklan 4 kohdan perusteella, koska psykiatriseen pakkohoitoon määrääminen on vapaudenriisto. Tämä merkitsee sitä, että kansallisen tuomioistuimen on tarjottava tehokas mahdollisuus riitauttaa päätös – ja suullinen käsittely on usein olennainen osa tätä arviointia.
Tuomioistuin katsoi, että suullisen kuulemisen tarve oli erityisen painava seuraavista syistä:
-
Valittajan hoitoon määräämiseen liittyvät päätökset olivat toistuvia, ja vapauttamisten välit olivat lyhyitä. Tämä loi epävarmuutta toimenpiteiden tarpeellisuudesta ja oikeutuksesta.
-
Valittajaa oli lääkitty vastoin tahtoa, mikä syventää toimenpiteen puuttumista yksilön itsemääräämisoikeuteen.
-
Edellisestä henkilökohtaisesta kuulemisesta oli kulunut vuosia, ja se oli tapahtunut eri menettelyssä kuin nyt käsitellyt valitusasiat.
-
Psykiatrisen pakkohoidon luonne on sellainen, että valittajan henkilökohtainen tilanne ja käyttäytyminen voivat muuttua nopeasti, mikä tekee suullisesta käsittelystä erityisen relevantin.
EIT totesi, että valittajan kuulematta jättäminen heikensi ratkaisevasti tuomioistuinvalvonnan tehokkuutta, jota EIS 5 artiklan 4 kohta edellyttää.
Tuomioistuin painotti myös, että suullinen käsittely ei ole pelkkä muodollisuus: se on keskeinen väline arvioitaessa potilaan senhetkistä tilaa, uskottavuutta ja mahdollisuutta tuoda esiin seikkoja, joita kirjallinen menettely ei tavoita.
Osa valituksista jätettiin tutkimatta – uhrin asemaa ei enää katsottu olevan
Valittaja vetosi myös EIS 8 artiklaan (yksityiselämän suoja) ja 13 artiklaan (tehokas oikeussuojakeino) väittäen, ettei hänellä ollut käytössä toimivaa mekanismia, jolla puuttua tahdonvastaiseen lääkitykseen.
EIT ei kuitenkaan ottanut näitä valituksia tutkittavakseen, koska se katsoi, ettei valittaja ollut enää ”uhrin asemassa” näiden artiklojen näkökulmasta. Tämä tarkoittaa, että kansallinen prosessi oli jo muuttanut hänen olosuhteitaan tavalla, joka poisti välittömän loukkauksen jatkumisen.
Valtiolle korvausvelvollisuus – 9 000 euroa henkisestä kärsimyksestä
Tuomionsa seurauksena EIT määräsi Suomen valtion maksamaan valittajalle:
-
9 000 euroa aineettomasta vahingosta
-
2 900 euroa oikeudenkäyntikuluista
Korvausten suuruus on EIT:n linjaan nähden tavanomainen vastaavissa tapauksissa, joissa loukkaus koskee oikeusturvan heikkoa toteutumista.
Laajempi konteksti: Suomi saanut aiemminkin huomautuksia pakkohoidon oikeusturvasta
EIT:n tuomio asettuu jatkumoon, jossa Suomi on toisinaan joutunut tarkentamaan lainsäädäntöään ja oikeudenkäyntikäytäntöjään psykiatrisen pakkohoidon osalta.
Asiantuntijat ovat vuosien ajan huomauttaneet, että:
-
kirjallinen menettely hallinto-oikeuksissa on liian kevyesti perusteltu,
-
potilaan omaa ääntä kuullaan harvoin,
-
suullisen käsittelyn järjestämiskynnys on erittäin korkea,
-
lääkityspäätösten oikeudellinen valvonta on käytännössä lähes olematonta.
Tämän tuomion voidaan odottaa lisäävän painetta lainsäädäntömuutoksille ja ohjeistuksille, jotka velvoittavat tuomioistuimet arvioimaan suullisen kuulemisen tarvetta aiempaa tarkemmin.
Mitä tuomio merkitsee jatkossa?
EIT:n ratkaisu viestii selkeästi, että:
-
Suullisen käsittelyn roolia pakkohoitovalituksissa on vahvistettava.
-
Henkilön henkilökohtainen kuuleminen on usein välttämätöntä, kun kyse on vapaudenriistosta.
-
Lääkityspäätösten oikeudellinen valvonta ei saa jäädä hallinnollisen järjestelmän katveeseen.
Tuomio voi pitkällä aikavälillä vaikuttaa siihen, miten hallinto-oikeudet käsittelevät pakkohoitoasioita. Vaikka päätös ei itsessään muuta lakia, se pakottaa Suomen viranomaiset arvioimaan nykyisiä käytäntöjään ja ohjeistuksiaan uudelleen.
Koko tuomio luettavissa linkistä
Toimittaja
Juha Korhonen
Tilaa Positv TÄSTÄ
