Olen huomannut viime aikoina asian, joka on jäänyt pyörimään mieleeni: ihmisen taipumuksen iloita tuhosta ja hävityksestä.
Kun uutisissa kerrotaan ohjusiskuista öljynjalostamoihin, palavista tankkereista tai valtavista tulipaloista, kommenttikentät täyttyvät nopeasti ihmisistä, jotka juhlivat tapahtunutta.
Taputellaan onnistuneita iskuja, iloitaan osumista ja kilpaillaan sillä, kumpi osapuoli sai aikaan enemmän tuhoa.
Minä mietin aivan muuta.
En mieti sitä, kuka sai taktisen edun. Katson mustaa savua ja tuhkaa, jotka nousevat taivaalle pimentäen auringon. Liekkejä, jotka valaisevat öisen taivaan peittäen tähtien kirkkaan loisteen.
Ajattelen öljyä, joka leviää maahan ja veteen. Ajattelen lintuja, jotka menettävät pesänsä, eläimiä, jotka pakenevat palavaa ympäristöään, ja merta, joka ottaa jälleen vastaan jotain, mitä sen ei koskaan olisi pitänyt joutua kantamaan.
Minä en osaa iloita siitä.
Tämä ei ole kannanotto sodan osapuolten puolesta tai vastaan. En halua nähdä tuhoa riippumatta siitä, missä sitä tapahtuu tai kuka sen aiheuttaa.
Luonto ei ole vihollinen. Se ei ole sotilas. Se ei ole tehnyt kenellekään mitään.
Silti juuri luonto näyttää maksavan laskun kerta toisensa jälkeen.
Sodasta puhutaan usein aseina, alueina tai strategioina. Harvemmin puhutaan siitä, mitä kaikkea jää jäljelle, kun tuli sammuu.
Saastunutta maata. Myrkyttynyttä vettä. Hiljaisia metsiä, joissa elämä on kadonnut. Ilmaa, joka kuljettaa savun paljon kauemmas kuin yksikään valtakunnan raja.
Se tekee minut surulliseksi.
Ja kyllä – myös vihaiseksi.
Ei siksi, että haluaisin syyttää jotakin yhtä ihmistä tai yhtä valtiota, vaan siksi, että tuntuu kuin olisimme unohtaneet, että tämä sama luonto on myös meidän kaikkien koti – niin eläinten kuin ihmistenkin.
Ihmiset voivat rakentaa uusia rakennuksia. Satamia voidaan korjata. Jalostamoja voidaan rakentaa uudelleen.
Mutta luonto ei korjaannu nappia painamalla.
Kaikkein vaikeinta minun on ymmärtää sitä, kuinka helposti ympäristön tuhoa voidaan juhlia. Ikään kuin savu olisi vain näyttävä taustakuva ja öljyvuoto pelkkä yksityiskohta.
Jokaisen räjähdyksen jälkeen luonto kärsii, eikä se kysy, minkä lipun alla ihmiset taistelevat.
Metsä ei tunne valtioiden rajoja. Meri ei tiedä, kuka ampui ensimmäisen ohjuksen. Linnut eivät valitse puolta. Eläimet eivät ymmärrä ihmisten vihaa.
Silti ne kärsivät.
Ehkä joku ajattelee, että tällaiset asiat kuuluvat sotaan. Minä en silti halua tottua siihen ajatukseen.
En halua, että luonnon tuhosta tulee jotain niin tavallista, että sitä katsotaan olankohautuksella tai jopa hurraten.
Haluan uskoa, että voimme tuntea myötätuntoa myös niitä kohtaan, joilla ei ole ääntä.
Että voimme nähdä palavan öljynjalostamon muuna kuin pelkkänä sotilaallisena kohteena.
Että muistaisimme, mitä kaikkea sen mukana palaa.
Lopulta jokainen tällainen isku osuu myös yhteiseen kotiimme.
Ilma ei pysähdy rajoille. Vedet eivät tunne passeja. Luonto yrittää selviytyä siitä, mitä me ihmiset sille aiheutamme.
Siksi minä en juhli, kun jokin palaa.
Minä suren sitä, että jälleen kerran luonto joutuu maksamaan kovan hinnan sodasta, jota se ei koskaan valinnut.
Olen aina ollut sitä mieltä, että luonto tulee toimeen ilman ihmistä, mutta ihminen ei tule toimeen ilman luontoa.
Rauhan lisäksi toivoisin, että perintömme tuleville sukupolville olisi vehreä luonto ja puhdas ilma, jota voi hengittää ilman palavasta öljystä nousevia myrkyllisiä kaasuja.
Puhtaat vedet, täynnä kalaa ja muuta meren elämää. Kultaiset viljapellot. Vihreät metsät, joissa riittää riistaa, marjoja ja muuta elämää.
Nyt tämä kaikki on uhattuna – ihmisen vuoksi.
Ihmisen, joka vallan ja omien tavoitteidensa perässä ei ymmärrä tekojensa seurauksia tai ei välitä niistä, vaan ummistaa silmänsä ja kääntää selkänsä.
Planeettamme tasapaino on herkkä, eivätkä ihmisen teot ole sille hyväksi.
Sotien laskua maksavat vielä lastemme lapset.
Siksi kenenkään ei pitäisi iloita tuhosta ja hävityksestä vain siksi, että se liittyy sotimiseen ja sitä pidetään ”normaalina”.
Luonnolle siinä ei ole mitään normaalia.
Luonto ei sodi – vain ihminen sotii.
Marjaana Virtanen
