Olen alkanut epäillä, että nykyajan suurin salaliitto ei liity hallituksiin, miljardööreihin tai salaisiin järjestöihin. Ehkä suurin salaliitto on se, että ihmiset ovat unohtaneet, miten ajatellaan.
Ei siksi, että ihmiset olisivat tyhmiä. Päinvastoin. Elämme aikaa, jolloin tietoa on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Jokaisella on taskussaan enemmän informaatiota kuin kokonaisella kirjastolla oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Voimme hetkessä löytää tutkimuksia, uutisia, mielipiteitä ja näkökulmia lähes mistä tahansa aiheesta.
Silti jokin tuntuu muuttuneen.
Keskustelu on monella tavalla köyhtynyt. Tuntuu siltä, ettei enää ole kovin montaa mielipidettä, vaan usein vain kaksi, ja nekin tulevat valmiiksi paketoituina.
Mielipiteen mukana tulee helposti myös valmiiksi määritelty käsitys siitä, ketkä ovat oikeassa, ketkä väärässä ja millaisia ihmisiä toiseen näkemykseen liittyy.
Jos uskot tutkimukseen, olet joidenkin mielestä naiivi. Jos taas kysyt tutkimuksesta tai haluat tarkastella sitä kriittisesti, olet joidenkin mielestä vaarallinen.
Jos sanot, että lääketiede on pelastanut miljoonia ihmishenkiä, joku muistuttaa lääketeollisuuden miljardibisneksestä. Jos taas pohdit, voisiko luonnosta löytyä vielä tutkimattomia hoitokeinoja, toinen huokaisee ja odottaa seuraavaa ”kristalliparannusmainosta”
Molemmat osapuolet kuulevat usein jotain aivan muuta kuin mitä toinen oikeasti sanoo.
Ehkä ongelma ei olekaan siinä, etteivät ihmiset osaisi puhua. Ehkä ongelma on siinä, etteivät ihmiset enää malta kuunnella. Ehkä odotamme vain omaa vuoroamme vastata. Kuulemme, mutta emme kuuntele. Näemme, mutta emme tule nähdyksi.
Joskus tuntuu, että voimme olla lähes kaikesta samaa mieltä, kunnes joku käyttää yhtä tiettyä sanaa. Jokaisella tuntuu olevan omat ”taikasanansa” Sanoja, jotka muuttavat keskustelun suunnan hetkessä. Kun ihminen kuulee sanan, joka yhdistyy hänen mielessään tiettyyn ryhmään, aatteeseen tai ilmiöön, hän ei välttämättä enää kuule sitä, mitä toinen yrittää sanoa. Hän kuulee vain sen, mitä hän olettaa sanan tarkoittavan. Silloin keskustelu loppuu ennen kuin se ehtii edes alkaa.
Emme enää kohtaa toista ihmistä ajatuksineen, vaan jonkinlaisen mielikuvan siitä, mitä hän edustaa. On hyvin vaikeaa enää keskustella asiallisesti, vaan mennään jopa alatyyliin ja nimittelyyn. Siinä toistuu usein myös sana ”salaliittoteoreetikko”, kun toinen ei ole täysin samaa mieltä.
Sama ilmiö näkyy lähes jokaisessa kohutapauksessa. Kun jotain poikkeavaa tapahtuu, osa ihmisistä päättää lähes välittömästi, ettei siinä ole mitään nähtävää. Toinen osa taas päättää yhtä nopeasti, että taustalla on varmasti jotain paljon suurempaa.
Kummallista on, että molemmat voivat olla täysin varmoja jo ennen kuin kaikki tiedot ovat edes julkisia.
Minä olen aina ajatellut, että epävarmuus kuuluu ajatteluun. Se ei ole heikkoutta, vaan rehellisyyttä. Joskus viisain vastaus voi olla: ”En tiedä vielä.”
Nykyään tällainen vastaus tuntuu kuitenkin usein epävarmalta tai jopa epäilyttävältä. Tuntuu, että ensin hutkitaan ja sitten tutkitaan.
On helpompaa valita puoli, liittyä joukkoon ja löytää ympärilleen ihmisiä, jotka vahvistavat omaa näkemystä. On turvallisempaa ”valita joukkue”.
Toisessa päässä uskotaan viralliseen kertomukseen, koska se on virallinen. Toisessa päässä uskotaan vaihtoehtoiseen kertomukseen, koska se ei ole virallinen.
Molemmissa leireissä joku muu on kuitenkin usein jo tehnyt osan ajattelutyöstä valmiiksi.
Siinä kohtaa alan itse hieman hymyillä, koska molemmat ryhmät pitävät usein itseään riippumattomina ajattelijoina.
Ehkä yksi syy tähän on myös se, miten saamme tietomme maailmasta.
Minussa on kasvanut viime vuosina myös tietynlainen epäluulo uutisointia kohtaan. En tarkoita sitä, etteikö olisi olemassa ammattitaitoisia toimittajia tai laadukasta journalismia. Päinvastoin, riippumatonta ja rehellistä journalismia tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan.
Mutta samalla olen huolissani siitä suunnasta, johon osa uutisoinnista on mennyt.
Tuntuu siltä, että uutisten tehtävä ei aina enää ole vain kertoa, mitä tapahtui, vaan myös herättää mahdollisimman voimakas reaktio. Kilpailu huomiosta on kovaa, ja joskus shokki, pelko tai voimakas tunne tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin rauhallinen taustoitus.
Monimutkaisista asioista tehdään helposti yksinkertaisia. Otsikko kertoo nopeasti, kuka oli hyvä ja kuka paha, kuka voitti ja kuka hävisi. Ihmiselle jää helposti valmis mielikuva ennen kuin hän on edes ehtinyt perehtyä itse asiaan.
En ajattele, että tämä tarkoittaa kaiken uutisoinnin olevan tarkoitushakuista tai väärää, mutta ajattelen, että meidän pitäisi olla yhtä kriittisiä myös niiden lähteiden suhteen, joita pidämme luotettavina.
Ehkä ongelma ei ole siinä, että meille kerrotaan asioita.
Ehkä ongelma syntyy silloin, jos meille annetaan samalla myös valmis tapa ymmärtää ne.
Ennen kysyttiin, mitä kirkko sanoo. Myöhemmin kysyttiin, mitä televisio sanoo. Nyt kysytään, mitä oma algoritmi sanoo.
Algoritmi taas on siitä erikoinen kaveri, että se on lähes aina samaa mieltä kanssasi. Se näyttää meille asioita, joista pidämme. Se tarjoaa näkemyksiä, jotka muistuttavat omiamme. Se vahvistaa tunnetta siitä, että oma tapa nähdä maailma on se normaali ja että ehkä kaikki muut ovat vain eksyneet. Se myös ”huolehtii” siitä, että eteemme tulee vain määrätynlaista materiaalia.
Ehkä juuri siksi algoritmista on tullut niin ”hyvä ystävä”
Se ei haasta meitä samalla tavalla kuin ihminen, joka ajattelee eri tavalla. Se ei kysy, voisiko asia olla monimutkaisempi. Se antaa meille helposti tunteen varmuudesta maailmassa, jossa lähes kaikki asiat ovat todellisuudessa epävarmoja.
En väitä tietäväni vastauksia.
En tiedä, missä kaikissa asioissa viranomaiset ovat oikeassa tai väärässä. En tiedä, missä kohdin media onnistuu tai epäonnistuu. En tiedä, mitä kaikkea tapahtuu julkisuuden ulkopuolella.
Mutta tiedän yhden asian.
Ihminen, joka on sataprosenttisen varma kaikesta, saa minut epäilemään enemmän kuin ihminen, joka uskaltaa sanoa:
”Tästä en ole vielä varma.”
Kriittinen ajattelu ei tarkoita sitä, että epäilee kaikkea. Se tarkoittaa sitä, ettei usko mitään vain siksi, että muut uskovat niin. Se tarkoittaa kykyä tarkastella myös omia ajatuksiaan kriittisesti. Sitä, että voi hyväksyä olevansa joskus väärässä ja silti jatkaa keskustelua.
Se on yllättävän vaikeaa, ja ehkä juuri siksi siitä pitäisi puhua enemmän.
Ehkä suurin kupla ei ole se, jossa ihmiset elävät. Vaan suurin kupla on se, ettei kukaan huomaa olevansa omassa kuplassaan. Jokainen katsoo maailmaa oman ikkunansa läpi ja ihmettelee, miksi muut näkevät maiseman väärin.
Ehkä todellinen ajattelun haaste ei ole löytää aina oikeaa vastausta, vaan hyväksyä se, että oma näkökulma on aina vain yksi näkökulma muiden joukossa. Viisautta ei ole se, että löytää ihmiset, jotka ovat aina samaa mieltä kanssamme, vaan viisautta on siinä, että pystyy kuuntelemaan myös silloin, kun joku ajattelee eri tavalla.
Sillä lopulta suurin uhka ei ehkä ole se, että ihmiset ovat eri mieltä. Suurin uhka on se, että emme enää osaa keskustella silloin, kun olemme eri mieltä.
Juuri nyt tästä näkee jälleen yhden esimerkin sosiaalisessa mediassa käytävässä keskustelussa siitä, kannattaako äänestää vai ei.
Toiset ovat vakuuttuneita siitä, ettei äänestämisellä ole enää merkitystä. Toiset taas ajattelevat, että juuri äänestäminen on tärkein tapa vaikuttaa. Keskustelu ei kuitenkaan useinkaan jää itse asiaan, vaan muuttuu nopeasti vastapuolen vähättelyksi.
Mukana kulkee myös tuttu ilmiö. Jotkut kokevat, että kriittisesti ajattelevia pyritään tarkoituksella lannistamaan niin, etteivät he menisi äänestyskoppiin lainkaan. Toiset taas pitävät koko ajatusta pelkkänä salaliittoteoriana. Keskustelu siirtyy jälleen siihen, mitä toisten uskotaan tavoittelevan, sen sijaan että puhuttaisiin itse asiasta.
Itse ajattelen, että jos haluaa vaikuttaa, vaikuttamatta jättäminen harvoin lisää vaikutusmahdollisuuksia. Jos uskoo muutoksen olevan tarpeen, äänestäminen on ainakin yksi tapa yrittää saada sitä aikaan. Jos taas uskoo, ettei mikään kuitenkaan muutu eikä tee mitään, lopputulos on usein juuri se, mitä odottikin.
Historia muistuttaa myös siitä, että suuretkin muutokset ovat joskus alkaneet yhdestä ihmisestä. Siksi en olisi liian nopea vähättelemään yhden äänen tai yhden ihmisen merkitystä.
Kaikki eriävä tieto ei ole salaliittoteoriaa, eikä jokaisen maailman tapahtuman takana ole salaliitto. Maailma ei ole mustavalkoinen, kuten ei ihmisen elämäkään.
”Meitä on moneen lähtöön ja moni jää vielä asemallekin”, sanoo vanha kansanviisaus, joka pätee edelleen.
Ugh! Olen puhunut.
Marjaana Virtanen
