Ylen tuottama A-studion Rydman vs. Virta keskustelu herätti taas tarpeen vähän tarkastella ihmisten somekäytöstä. Olen tästä paljon kirjoittanut, mutta taas kerran.
Toistan itseäni, koska en ymmärrä tällaista. Minusta koko ohjelma olisi pitänyt laittaa poikki jos vieras alkaa huutaa pää punasena eikä kunnioita keskustelukumppaniaan. Saatikka lähetystä katsovaa yleisöä. Tämä ei ole häneltä ensimmäinen kerta. Nyt jos sitten somessa uskaltaa puolustaa omasta mielestään enemmän asioista perillä olevaa keskustelijaa niin saa sontaa silmilleen. Ideologia ei kuulu tällaisiin ohjelmiin eikä se mitä joku on joskus tehnyt, vaikka pahaakin niin se ei ole syy maalittaa. Jotenkin taas tuli mieleen että vaikka olen nainen niin häpeän katsoessani tällaista.
Tästä itse aiheeseen.
Agressiivisuus somessa on ilmiö, joka tuntuu korostuvan erityisesti silloin, kun uskaltaa esittää eriävän mielipiteen. Olen itse huomannut, että pelkkä asiallinenkin erimielisyys voi käynnistää ketjun, jossa keskustelu siirtyy nopeasti pois itse asiasta. Sen sijaan, että pohdittaisiin näkökulmia tai perusteluja, aletaan esittää väitteitä ihmisistä – usein varsin varmaan sävyyn – ikään kuin ne olisivat kiistattomia totuuksia, vaikka taustalla olisi vain oma tulkinta tai oletus.
Kun on eri mieltä, saatetaan leimata hyvinkin suoraviivaisesti. Ei pelkästään väärässä olevaksi, vaan esimerkiksi tietämättömäksi, epäluotettavaksi tai jopa pahantahtoiseksi. Tällainen leimaaminen tuntuu sulkevan pois kaiken mahdollisuuden rakentavaan keskusteluun jo lähtökohtaisesti. Ikään kuin eriävä mielipide ei olisi yksi näkökulma muiden joukossa, vaan merkki jostakin henkilökohtaisesta puutteesta.
Samalla keskustelun sävy kovenee nopeasti. Vastaukset voivat olla tylyjä, vähätteleviä tai suoraan loukkaavia. Haistattelu ja kärjistäminen tuntuvat olevan joillekin keinoja “voittaa” keskustelu. Erityisen ristiriitaiselta tämä tuntuu silloin, kun samat ihmiset kokevat kuitenkin oman oikeutensa arvostella muita täysin rajattomasti. He voivat esittää hyvinkin jyrkkiä näkemyksiä, mutta jos joku kyseenalaistaa niitä, reaktio voi olla voimakas: vaaditaan anteeksipyyntöjä, kehotetaan “parantamaan tapoja” tai annetaan ymmärtää, ettei eriävää mielipidettä saisi edes esittää.
Tämä luo asetelman, jossa keskustelu ei ole tasavertaista. Toisella osapuolella näyttää olevan oikeus määritellä, mikä on hyväksyttävää puhetta ja mikä ei. Jos ei mukaudu siihen, pyritään hiljentämään. Se voi tapahtua monella tavalla: vähättelyn kautta, kyseenalaistamalla motiivit, hyökkäämällä henkilöä kohtaan tai yksinkertaisesti hukuttamalla keskustelu aggressiiviseen sävyyn, jossa ei enää ole tilaa rauhalliselle ajatustenvaihdolle.
Tällainen ilmapiiri saa helposti miettimään, kuinka moni jättää sanomatta oman näkemyksensä juuri tämän vuoksi. Jos eri mieltä oleminen johtaa lähes automaattisesti leimautumiseen ja hyökkäyksiin, kynnys osallistua keskusteluun nousee. Lopputuloksena voi olla yksipuolisempi keskustelukulttuuri, jossa äänekkäimmät ja jyrkimmät näkemykset dominoivat.
Tällaiset ihmiset, joita minä kutsun välillä ”vaahtopäiksi” ottavat yhden kohteen, joko ihmisen, valtion tai tapahtuman vihansa kohteeksi. He tuovat suoraan julki vihansa ja kaikki, jotka jollain tavoin puolustavat näitä, saavat leimakirveestä. Tyyli on aggressiivinen ja joskus jopa vihamielinen sellaista ihmistä kohtaan, joka uskaltaa sanoa vastaan. Toisaalta joskus he ovat toisesta asiasta samaa mieltä.
Ehkä olennaista olisi pysähtyä pohtimaan, miksi erimielisyys herättää niin voimakkaita reaktioita. Onko kyse tarpeesta puolustaa omaa näkemystä hinnalla millä hyvänsä, vai siitä, että erilaiset mielipiteet koetaan henkilökohtaisena hyökkäyksenä?
Tähän liittyy myös kysymys siitä, miksi eri mieltä olevan pitäisi pyytää anteeksi sanojaan tai muuttaa tapojaan ja mikä tämän saa aikaan. Onko taustalla ajatus siitä, että vain yksi tapa ilmaista tai ajatella on hyväksyttävä, vai siitä, että eriävä mielipide koetaan uhkana, joka täytyy korjata tai vaientaa? Voiko kyse olla myös siitä, että keskustelussa ei eroteta mielipidettä ja ihmistä toisistaan, jolloin erimielisyys tulkitaan henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, johon odotetaan hyvitystä?
Mietin myös sitä mikä tekee jostain ihmisestä sellaisen, että hän on yleensä asiallinen mutta joissain tilanteissa täysin asiaton ja hyökkäävä. Onko kyse tilanteesta, aiheesta, ryhmäpaineesta vai siitä, että omat tunteet ottavat hetkellisesti vallan? Ja ennen kaikkea: millaista keskustelua haluamme rakentaa? Sellaista, jossa eriävät näkemykset pyritään vaientamaan, vai sellaista, jossa ne nähdään mahdollisuutena tarkastella asioita laajemmin ja ehkä jopa oppia jotain uutta?
Tähän loppuun lisäisin. Jos eriävään mielipiteeseen tulee kommentti olet idiootti ja haista v*ttu, millainen sää siellä Pietarissa tai jotain muuta ”älykästä” niin olisko jonkinlainen sometauko paikallaan. Kannattaisko hankkia kotiin vaikka nyrkkeilysäkki niin voi purkaa aggressiot siihen.
Toisaalta nämä osoittaa vain, että maailma muuttuu – ihminen ei.
Marjaana Virtanen
