Joulun aikaan kerääntyvät useimmat perheet ja sukulaiset joulupöydän äärelle. Sinne kerääntyy muutakin – ylisukupolviset vaietut traumat ja puhumattomat kipuilut ihmissuhteissa. Joulu voi ollakin monille vaikeaakin aikaa, vanhat lapsi–vanhempi-haavat aukeavat – osalla voi olla perhesiteet täysin katkenneetkin. Pöydän ääreen voi myös kerääntyä tyhjä paikka ja suru jo poismenneestä vanhemmasta.
Vanhempi–lapsi-suhteissa on monilla suomalaisilla hiljaista ja käsittelemätöntä tunnetaakkaa, ja aikuiselle lapselle se muistuu mieleen joka joulu. Se, kuinka lapsena oli reipas pieni suorittaja, asiallisesti kohdeltava pikkuaikuinen, jonka odotettiin seuraavan ”normaalia” kehityspolkua aikataulussa. Se lapsi, joka ei voinut itkeä vanhempien edessä, se lapsi, joka ei aina saanut tunnetasolla kannattelua ja vastaanottamista, vaikka kaikki oli muuten ”hyvin”. Se aikuinen pärjääjä tulee nyt vanhojen vanhempiensa luokse juhlapöytään ja muuttuu taas lapseksi, ja kokee saman vaietun sukupolvisen kivun aina uudelleen – siltikin haluaa tulla ja vaalia perhesuhteita ja ottaa sen, mikä on saatavilla. Sen tuttuuden ja turvan, minkä perhe- ja sukulaisyhteys kuitenkin tuo.
Monelle aikuiselle joulu on tunnetasolla taantumista taas lapsuuteen, jossa saattoi olla tahattoman ohittamisen kipua ja yksin pärjäämisen sanatonta vaadetta. Moni suuren sukupolven vanhempi ei tätä vieläkään näe: he ovat rakentaneet vaurastuvaa yhteiskuntaa ja kokeneet tarjonneensa lapsilleen paljon enemmän kuin mitä he itse sodanjälkeisinä lapsina saivat. He alkavat jo työstää omaa vanhenemistaan ja kuolemaa, ja alkavat itse nyt tarvita siinä perheen tukea ja lämpöä.
Vanhempien selviävä sukupolvi
Sodan jälkeinen sukupolvi ei saanut montaakaan joululahjaa, ei halausta eikä lämpöä. Köyhyys ja selviäminen oli keskiössä, ja ruokakin oli välillä ”kortilla”. Sodan ajan ja sodan jälkeisenkin ajan vanhemmat oppivat patoamaan kipunsa sisälleen, etteivät hajoaisi lasten nähden. Monella oli kuollut rintamalla puoliso, naiset jäivät pärjäämään yksin lapsikatraan kanssa köyhiin oloihin. Se oli pelkkää selviämistä niin aineellisesti mutta myös tunnetasolla; ei ollut tilaa eikä aikaa hajota, ei ollut ketään, jolle hajota – kaikilla suomalaisilla oli surua ja menetystä. Koko kansakunnassa oli haava, ja sen iso arpi näkyy yhä.
Vaikenemisen kulttuuri
Suomalainen vaikenemisen kulttuuri, tunteista puhumisen ja jakamisen puute, on vahingollista nuorille ja lapsille. He kasvavat ja kokevat hämmennystä ja pelkoakin aikuiseksi kasvaessaan ja odotusta menestyä elämässä. Heidän epävarmuutensa vaatii kannattelua ja kannustusta. Mutta myös heidän tunteensa ja itkunsa kaipaavat syliä, jossa voi turvallisesti itkeä, missä se otetaan vastaan. Monilla suomalaisilla ei sitä lapsena ollut. Saattoi olla väkivaltainen isä, joka joi ja raivosi. Saattoi olla masentunut äiti, joka ei kyennyt antamaan lapsille lämpöä. Saattoi olla estynyt yksinpärjäävä vanhempi, joka hoiti kodin ja laittoi ruoat. Heistä ei ehkä monikaan ottanut itkevää lasta tai nuorta syliin, ei osannut sanoa ”olen tässä, ei hätää, rakastan sinua”, vaan sanoi ”kyllä se siitä”. Lapsi ja nuori oppi siihen, että piti käsitellä paha olo ja huoli yksin, ilman mallia ja sanoja, ilman turvaa – ja näin seuraavakin sukupolvi oppi patoamaan tunteita sisälleen.
Suomessa ylisukupolvista traumaa on usein ”käsitelty” myös alkoholin avulla: alkoholi on toiminut keinona vaimentaa tunteita, säädellä ahdistusta ja paeta sanoittamatonta kipua, ja näin trauma on taas siirtynyt kohtaamattomuuden käyttäytymismalleina eteenpäin perheissä. Alkoholi voi vaimentaa ehkä sisäistä vanhaa kipua, mutta se myös poistaa estoja, ja juhlapyhinä vaietut tunteet ja käsittelemättömät asiat voivat räjähtää hallitsemattomasti kranaatin lailla.
Toksinen positiivisuus – emotionaalista välttelyä
Psykologinen tutkimus tunnistaa uudemman ilmiön nimeltä toksinen positiivisuus, jossa kielteiset tunteet sivuutetaan, ohitetaan tai häivytetään pärjäämisen, kiitollisuuden ja myönteisyyden ja ”ihanuuden” premissin alle. Tämä ei paranna hyvinvointia, vaan voi päinvastoin estää aidon tunnekäsittelyn ja ”lakaisee maton alle” negatiivisena asenteena. Positiivisuus muuttuu moraaliseksi velvollisuudeksi, yksilön kokema kärsimys patologisoidaan ja yksilöllistetään syyllistämällä – ”vika on asenteessasi”. ”Ole nyt vähän positiivisempi” voikin olla hienovarainen muoto tunnevälttelystä. Kun toksisesti positiivisen ihmisen kanssa yrittää jakaa kipeitä asioita, hän ohittaa ne reippaalla ja positiivisella äänensävyllä – jälleen kerran jää kipuja käsittelemättä, ei tulla nähdyksi eikä kuulluksi. Sekin on yksi tunteiden sivuuttamisen ja peittämisen muoto, siinä missä alkoholismikin tai mikä tahansa muu riippuvuus. Tämä on nykyaikuisten muunnos aiempien sukupolvien tunteiden välttelystä ja niistä selviytymisessä.
Ylisukupolvinen psykologinen ilmiö
Tämä kaikki liittyy laajempaan suomalaisen pidättyväiseen tai estyneeseen tunnekulttuuriin, ylisukupolviseen psykologiseen ilmiöön. Vanhemman oma trauma on tutkimuksissa tunnistettu ilmiö, jolla on yhteyksiä lapsen emotionaaliseen kehitykseen ja käyttäytymiseen. Kun vanhemman oma kipu on jäänyt käsittelemättä, se voi kaventaa hänen kykyään havaita, sietää ja vastaanottaa lapsen tunteita. Kun vanhemman hermosto on jatkuvasti ylivireä tai päinvastoin turtunut, lapsen tunteisiin vastaaminen vaatii liikaa heiltä. Lapsen itku, hätä tai ilo voi aktivoida vanhemmassa jotain tuntematonta ja pelottavaa, mille ei ole koskaan ollut sanoja tai turvaa – silloin reagointi muuttuu etäiseksi, ohittavaksi tai käytännön asioihin tai viinapulloon takertuvaksi. Emotionaalinen vuorovaikutus ohenee, ja lapsi jää yksin kokemuksensa kanssa – ei siksi, ettei vanhempi välittäisi, vaan siksi, ettei hän vain pysty olemaan läsnä samassa paikassa, missä tunteet ovat. Se on heille tuntematon paikka, missä he ovat neuvottomia ja sanattomia. Tunteiden sanakirjaa ei heille koskaan annettu.
Tutkimus- ja psykologinen kirjallisuus kuvaa haitallista jatkumoa, miten vanhemman trauma ja tunnesäätelyn vaikeudet kietoutuvat lapsen emotionaaliseen kehitykseen ja käyttäytymiseen. Kun lapsen tunteita ei huomata tai niihin ei vastata, lapsen kehitys voi saada säröjä, jotka näkyvät myöhemmin ahdistuksena, vetäytymisenä tai jatkuvana yrityksenä tulla nähdyksi. Vanhemman trauma ei jää vain muistoihin tai ajattelun tasolle, vaan se kytkeytyy kehon ja hermoston toimintaan, mikä vaikuttaa arjen vuorovaikutukseen lapsen kanssa.
Tutkimukset osoittavat, että vanhemmilla, joilla on ratkaisemattomia traumoja tai jäsentymättömiä kiintymys- ja tunnekokemuksia, on taipumus muodostaa omiin lapsiinsa turvattomia tai ristiriitaisia kiintymyssuhteita. Äidin lapsuudenkokemuksilla on havaittu olevan yhteys lapsen emotionaaliseen kehitykseen ja käyttäytymiseen. Äidin kokema lapsuuden trauma on tilastollisesti merkittävästi yhteydessä sekä sisäänpäin suuntautuviin oireisiin, kuten ahdistuneisuuteen ja vetäytymiseen, että ulospäin näkyviin oireisiin, kuten impulsiivisuuteen ja aggressiivisuuteen. Näin tapahtuu kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa tunteiden tunnistaminen, nimeäminen ja säätely eivät saa mallia eikä tukea. Lapsi ei näe vanhemmiltaan mallia siitä, kuinka riidat ratkaistaan sydämellä ja rakentavasti tai kuinka kipu ja haavoittuvuus otetaan turvallisesti vastaan. Tunteiden näyttämisen uskaltaminen ja niiden vastaanottaminen ja käsittely yhdessä olisi se malli, mistä lapset oppisivat käsittelemään omia tunteitaan – ja todella pärjäämään.
Aika katkaista ja luoda uutta
Nyt on aika katkaista, antaa uudenlaista ja parempaa kasvaville nuorille. Katsoa silmiin, kysyä, mitä kuuluu, onko huolia, ja halata sydämellä – ei vain taputtaa ”reippaasti” selkään. On aika katkaista ylisukupolvinen traumapohjainen tunne-elämän malli. Mennä eteenpäin rakkaudella ja lämmöllä, huomioimisella ja kohtaamisella. Se vaatii ensin oman lapsuuden kipujen läpikäymisen, omien vanhempien traumojen ja heidän tunne-estyneisyytensä ymmärtämisen, heidän näkemisensä aikakautensa tuotteina ja lopulta hyväksymisen, että he eivät muutu. Vain me voimme muuttua. Vain itse voi käsitellä vanhempien ja isovanhempien ehkä käsittelemättä jääneen surun ja kivun, vaikka se ei meille edes kuuluisi. Mutta se on kansakunnan yhteistä tunnetaakkaa ja tunneperintöä. Tämä ei ole yksittäisten perheiden poikkeus, vaan kansallinen ilmiö, joka toistuu sukupolvesta toiseen – ellei sitä tietoisesti pysähdytä katsomaan ja katkaisemaan. Se on tämän sukupolven tunnetyö. Raskas, mutta elintärkeä. Sodan jälkeisillä sukupolvilla ei ollut siihen tilaa, ei mallia eikä sanoja, mutta nyt sille on syntynyt keinoja ja traumanpurun metodeja.
Traumojen purkamisen urakka
Moni onkin aikuisena tarttunut traumojen purkamiseen ja samalla yhteiseen kansakunnan tunnetaakkaan ja käsittelee niitä retriiteissä, neurotransformaation, TRE-traumapurkamisen ja terapian kautta. Se on henkiseen hyvinvointiimme ehkä eniten vaikuttavia asioita, niin yksilöinä kuin yhteisönäkin – yhteinen urakka kaikille suomalaisille. On aika katkaista tunnetason estyneisyys ja ohittaminen ja siirtyä tunnetasolla jakamisen kulttuuriin. Jokaisen lapsen ja nuoren oikeus on saada vastaanottava vanhempi, joka kuulee huolet ja näkee esiin pyrkivän itkun, ottaa syliin ja antaa paikan, missä itku saa rauhassa tulla – joka ei ohita ja ohjeista etäältä ”kyllä se siitä”. Hyvinvointi ei ole pelkkää materiaa, vaan myös syvempää tunnetason turvaa, mitä niin moni suomalainen aikuinen jäi vaille – ei siksi, ettei vanhemmat rakastaneet, vaan koska he eivät osanneet ottaa vastaan tunteita, ei niin omia kuin lapsensakaan.
Muutoksen ja kiitoksen aika
On muutoksen aika, on suomalaisten henkisen parantumisen aika. Voimme kiittää vanhempaa sukupolvea ahkerasta uurastuksesta ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta. Voimme myös nähdä ne puutteet: sen, mitä olisimme tarvinneet, ja jäimme vaille, ja sen, mihin he eivät venyneet, koska he eivät osanneet eivätkä tienneet enempää. Meidän sukupolvemme vastuu on käsitellä kipuja ja kehittyä ja tarjota kasvaville nuorille enemmän tunnetasolla.
Meidän ei tarvitse uskotella olevamme maailman onnellisin kansa, kuten Maailmantalousfoorumin tutkimus on meille kertonut. Me voimme katsoa itseämme ja toisiamme rakkaudella pienenä ja edelleenkin kipuilevana kansana, joka taisteli ja selvisi sodasta. Onnellisuus ei tule pakottamalla eikä mittaamalla elintasoindeksejä, vaan se on sisäinen tunnekokemus. Ulkoiset mittarit voivat kertoa elinoloista, mutta ne eivät tavoita ihmisen sisäistä kokemusta. Aito onnellisuus syntyy, kun kipeät asiat on tuotu esille, kuuluksi ja jaettu. Kansan yhteisyys tulee yhteisestä historiasta, vaikeuksista ja niiden voittamisesta ja niistä sanattomista ja vaietuistakin kivuista ja tunnoista.
Toimittaja
Karl Beckenström
Tilaa Positv TÄSTÄ
Lähteitä ja lisää aiheesta;
Perkola, Pauliina (2024). Sodan kauaskantoiset jäljet: Traumat ja kiintymyssuhteet sodanjälkeisessä Suomessa
Täällä Pohjantähden alla -trilogia – Väinö Linna (sodan ja sisällissodan vaikutukset perheen elämään)
Sanna Isosävi, Marjo Ruismäki and Saara-Leena Kaunisto Traumatisoituminen ja perhesuhteet
Meaney, M. J., & Szyf, M. (2005). Environmental programming of stress responses through DNA methylation: life at the interface between a dynamic environment and a fixed genome. Dialogues in Clinical Neuroscience, 7(2), 103–123.
Feldman, R. (2015). Sensitive periods in human social development: new insights from research on oxytocin, synchrony, and high-risk parenting. Development and Psychopathology, 27(2), 369–395.
DOI: 10.1017/S0954579415000048
van Ijzendoorn, M. H., & Bakermans-Kranenburg, M. J. (2019). The impact of parental unresolved trauma on attachment and caregiving. Development and Psychopathology, 31(5), 1705–1718.
DOI: 10.1017/S0954579419001193
Levendosky, A. A., et al. (2016). The effects of maternal trauma on child functioning. Journal of Interpersonal Violence, 31(2), 274–295.
DOI: 10.1177/0886260514556765
Ehrenreich, B. (2009)
Bright-sided: How Positive Thinking Is Undermining America