Eduskunnan puolustusvaliokunta puoltaa sotilastiedustelun toimivaltuuksien laajentamista. Perusteluissa toistuvat Venäjä, muuttunut turvallisuustilanne ja kansallisen turvallisuuden vaatimukset. Samalla viranomaisille esitetään lisää mahdollisuuksia salaiseen tiedonhankintaan. Kriittinen kysymys kuuluu, onko Venäjän uhasta muodostumassa suomalaisessa päätöksenteossa perustelu, jolla voidaan oikeuttaa yhä laajempaa valtion tiedusteluvaltaa ilman riittävää julkista keskustelua sen rajoista.
Suomessa Venäjästä on tullut turvallisuuspoliittisen päätöksenteon lähes rajattomalta vaikuttava perustelu. Kun viranomaisille halutaan lisää toimivaltuuksia, perustelu löytyy muuttuneesta turvallisuusympäristöstä. Kun kansalaisten yksityisyyteen mahdollisesti puuttuvia tiedustelukeinoja laajennetaan, vedotaan kansalliseen turvallisuuteen. Kun muutosten vaikutuksista esitetään kriittisiä kysymyksiä, keskustelu palautuu jälleen Venäjän muodostamaan uhkaan.
Nyt sama asetelma näkyy sotilastiedustelulain uudistuksessa.
Eduskunnan puolustusvaliokunta puoltaa uusia toimivaltuuksia, joilla laajennettaisiin tiedusteluviranomaisten mahdollisuuksia hankkia tietoa tietoliikenteestä ja tietojärjestelmistä. Samalla valiokunta korostaa riippumattoman laillisuusvalvonnan merkitystä ja sen resurssien riittävyyttä.
Tässä piilee koko uudistuksen keskeinen ristiriita. Viranomaisille ollaan antamassa lisää valtaa toimia salassa, mutta kansalaisten oikeusturvan toteutuminen jää entistä riippuvaisemmaksi siitä, kuinka tehokkaasti toinen viranomainen pystyy tätä toimintaa valvomaan.
Valtiolle lisää valtuuksia, kansalaiselle lisää luottamusvelvollisuutta. Tätäkö turvallisuuden vahvistaminen nyky-Suomessa tarkoittaa?
Venäjästä on tullut perustelu, jonka rajat hämärtyvät
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on muuttanut Euroopan turvallisuustilannetta. Se on tosiasia. Mutta tosiasia ei anna päättäjille avointa valtakirjaa laajentaa viranomaisten toimivaltuuksia ilman perusteellista arviointia.
Juuri tässä suomalainen turvallisuuskeskustelu kaipaisi huomattavasti kriittisempää otetta.
Kun Venäjällä perustellaan puolustusmenojen kasvattamista, rajaturvallisuuden tiukentamista, tiedustelun kehittämistä ja uusia viranomaisvaltuuksia, syntyy väistämättä kysymys siitä, missä kulkee turvallisuusperustelujen raja.
Onko olemassa sellaista valtion toimivaltuuksien laajennusta, jota ei voitaisi ainakin yrittää perustella Venäjän uhalla?
Kysymys ei ole vähäpätöinen. Turvallisuus on poliittisesti poikkeuksellisen voimakas perustelu juuri siksi, että sen vastustaminen voidaan helposti tulkita välinpitämättömyydeksi kansallisesta turvallisuudesta.
Tällainen asetelma voi kaventaa julkista keskustelua. Kun ehdotettu toimenpide liitetään kansalliseen turvallisuuteen, huomio siirtyy helposti pois siitä, onko toimenpide oikeasuhtainen, tehokas tai edes välttämätön.
Venäjän uhka ei saa muuttua poliittiseksi yleisavaimeksi, jolla avataan jokainen ovi valtion toimivaltuuksien kasvattamiseen.
Salainen tiedustelu laajenee – kansalainen ei välttämättä edes tiedä olevansa kohteena
Sotilastiedustelulain uudistuksessa ei ole kyse vain viranomaisten teknisistä työvälineistä.
Kyse on julkisen vallan oikeudesta hankkia tietoja salaisesti ja puuttua tilanteesta riippuen yksityiselämän sekä luottamuksellisen viestinnän suojaan.
Puolustusvaliokunta tunnustaa itsekin, että tiedustelutoiminta voi vaikuttaa perusoikeuksiin ja että tiedustelun kohteena oleva henkilö ei välttämättä saa tietää häneen kohdistuneista toimista.
Tämä tekee uudistuksesta erityisen merkittävän.
Tavallisessa viranomaistoiminnassa kansalaisella on usein mahdollisuus saada tietoa häntä koskevista päätöksistä, vaatia perusteluja ja käyttää oikeussuojakeinoja. Salaisessa tiedustelussa nämä mahdollisuudet ovat väistämättä rajallisempia.
Kun tällaisen toiminnan valtuuksia kasvatetaan, samalla kasvaa tarve varmistaa, ettei valtion tiedonhankinta ulotu pidemmälle kuin on ehdottoman välttämätöntä.
Pelkkä vakuutus laillisuusvalvonnan olemassaolosta ei riitä vastaamaan kysymykseen, kuinka laajaa salaista tiedonhankintaa demokraattisessa yhteiskunnassa pitäisi sallia.
Erityisen ongelmallista olisi, jos kansalaisille syntyisi käytännössä vain yksi rooli: luottaa siihen, että järjestelmä toimii oikein, vaikka heillä ei ole mahdollisuutta tietää, milloin ja miten sitä käytetään.
Ensin lisää valtaa, sitten muistutus valvonnan tarpeesta
Puolustusvaliokunnan tiedotteessa korostetaan, että tiedustelun riippumattomalle laillisuusvalvonnalle on turvattava riittävät resurssit.
Huomio on paljastava.
Jos tiedusteluviranomaisten toimivaltuuksia laajennetaan, miksi valvonnan riittävyyttä pitää erikseen painottaa? Miksei valvonnan vahvistaminen ole itsestään selvä ja täsmällisesti varmistettu osa jokaista toimivaltuuksien laajennusta?
Valvonnan resurssitarpeen korostaminen ei yksin todista, että nykyinen valvonta olisi puutteellista. Se kuitenkin osoittaa, kuinka keskeiseksi valvonnan toimintaedellytykset uudistuksessa nousevat.
Kansalaisten oikeusturvaa ei pitäisi rakentaa poliittisten vakuuttelujen varaan. Sen pitäisi perustua selkeisiin rajoituksiin, riippumattomaan valvontaan ja toimiviin oikeussuojakeinoihin.
Turvallisuuslainsäädännön ongelmana on myös sen mahdollinen yksisuuntaisuus. Uusia toimivaltuuksia voidaan ottaa käyttöön nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen vedoten, mutta niiden myöhempiä rajoituksia tai poistamista käsitellään huomattavasti harvemmin.
Näin väliaikaiseksi koettu turvallisuuspoliittinen tarve voi johtaa pysyvään muutokseen valtion ja kansalaisen välisessä valtasuhteessa.
Missä vaiheessa turvallisuudesta tulee vallankäytön perustelu?
Turvallisuutta käytetään poliittisessa keskustelussa usein ikään kuin se olisi kiistaton päämäärä, jonka nimissä tehtyjä ratkaisuja ei tarvitse tarkastella yhtä kriittisesti kuin muita päätöksiä.
Tämä ajattelutapa on vaarallinen.
Valtion tehtävänä on suojella kansalaisia, mutta myös kunnioittaa heidän oikeuksiaan. Nämä velvollisuudet eivät katoa poikkeuksellisessa turvallisuustilanteessa.
Jos jokainen uusi uhka johtaa uusiin tiedusteluvaltuuksiin, mutta jo myönnettyjen valtuuksien tarpeellisuutta ei arvioida yhtä määrätietoisesti uudelleen, valtion toimivalta voi kasvaa vähitellen ilman selkeää kokonaiskuvaa sen vaikutuksista.
Siksi sotilastiedustelulain uudistuksessa pitäisi kysyä nykyistä näkyvämmin, mitä uusia tietoja viranomaiset voivat hankkia, millaisia rajoituksia toimintaan liittyy ja miten mahdolliset väärinkäytökset havaitaan.
Lisäksi pitäisi osoittaa, miksi nykyiset valtuudet eivät riitä ja millaisia vaihtoehtoja laajennuksille on arvioitu.
Pelkkä viittaus muuttuneeseen turvallisuusympäristöön ei vastaa näihin kysymyksiin.
Suomi ei saa kaventaa omia periaatteitaan Venäjän vuoksi
Suomi perustelee turvallisuuspoliittisia ratkaisujaan tarpeella puolustaa demokraattista yhteiskuntaa ja sen arvoja.
Juuri siksi on ristiriitaista, jos näiden arvojen suojelemisen nimissä kansalaisten oikeuksiin puuttuvia toimivaltuuksia laajennetaan ilman riittävän avointa ja kriittistä keskustelua.
Venäjän autoritaarinen järjestelmä muistuttaa siitä, mitä voi tapahtua, kun valtion turvallisuuteen vetoaminen syrjäyttää yksilön oikeudet ja riippumattoman vallankäytön valvonnan.
Suomen järjestelmä on olennaisesti erilainen. Sen vahvuus perustuu oikeusvaltioon, vallan rajoittamiseen ja siihen, että myös turvallisuusviranomaiset toimivat lain ja riippumattoman valvonnan alaisina.
Tämän eron säilyttäminen edellyttää jatkuvaa kriittistä tarkastelua.
Sitä ei turvata sillä, että jokainen uusi toimivaltuus hyväksytään turvallisuuspoliittisen välttämättömyyden nimissä.
Kuinka paljon Venäjällä voidaan lopulta perustella?
Sotilastiedustelulain uudistus nostaa esiin kysymyksen, joka ulottuu yksittäistä lakiesitystä paljon laajemmalle.
Kuinka pitkälle Suomessa ollaan valmiita kasvattamaan valtion salaista tiedonhankintavaltaa Venäjän muodostaman uhkan perusteella?
Missä vaiheessa päätöksentekijöiden pitäisi osoittaa, että uudet toimivaltuudet todella parantavat turvallisuutta eivätkä ainoastaan lisää viranomaisten mahdollisuuksia puuttua yksityisyyteen?
Ja ennen kaikkea: kuka määrittelee rajan, jonka jälkeen turvallisuuteen vetoaminen ei enää riitä?
Venäjän toiminta on vakava turvallisuuspoliittinen kysymys, mutta se ei poista Suomen päättäjien vastuuta perustella omia ratkaisujaan.
Kansalaisten perusoikeudet eivät ole hallinnollinen hidaste, joka voidaan ohittaa vetoamalla kansalliseen turvallisuuteen. Ne ovat demokraattisen yhteiskunnan perusta.
Suomen turvallisuutta ei pitäisi mitata vain sillä, kuinka paljon valtiolla on valtuuksia valvoa ja hankkia tietoa. Sitä pitäisi mitata myös sillä, kuinka tehokkaasti valtio kykenee suojelemaan kansalaistensa oikeuksia käyttäessään näitä valtuuksia.
Muuten edessä on nurinkurinen tilanne: Venäjän muodostamaa uhkaa torjutaan kasvattamalla pysyvästi valtion valtaa suhteessa omiin kansalaisiinsa.
Ja silloin on aiheellista kysyä, kuinka paljon suomalaisen yhteiskunnan toimintatapoja ollaan valmiita muuttamaan Venäjän vuoksi.