Kanadalainen historioitsija ottaa haastattelussa kantaa myös talvisotaan. Hänen mukaansa Stalin pyrki ennen sotaa neuvottelemaan Suomen kanssa sopimuksen, jonka tavoitteena oli turvata haavoittuvaksi koettu Leningradin alue.
Montrealin yliopiston professori Michael J. Carley kyseenalaistaa länsimaissa yleisen tulkinnan, jonka mukaan Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän ulkopolitiikka perustuisi ensisijaisesti imperialistisiin laajentumispyrkimyksiin. Neutrality Studies -ohjelmassa antamassaan haastattelussa Carley painottaa, että historialliset lähteet viittaavat toistuvasti ennen kaikkea turvallisuushuoliin ja epäonnistuneeseen diplomatiaan länsivaltojen kanssa.
Carleyn mukaan Venäjän ja Neuvostoliiton toimia tarkastellaan usein jälkikäteen moraalisesta ja ideologisesta kehyksestä käsin, jolloin alkuperäinen strateginen ajattelu ja päätöksenteon olosuhteet jäävät sivuun.
Turvallisuus lähtökohtana 1900-luvun politiikassa
Haastattelussa Carley korostaa, että Neuvostoliiton johto tarkasteli Euroopan politiikkaa ennen kaikkea sotilaallisen uhan näkökulmasta. Ensimmäinen ja toinen maailmansota sekä Venäjän alueelle kohdistuneet hyökkäykset loivat hänen mukaansa pysyvän turvallisuusajattelun, jossa rajojen läheisyydessä tapahtuvat muutokset nähdään eksistentiaalisina uhkina.
Carley huomauttaa, että Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa ei voi ymmärtää ilman tätä historiallista kokemusta. Hänen mukaansa Neuvostoliiton toimet esitetään lännessä usein hyökkäävinä, vaikka ne perustuivat käsitykseen omasta haavoittuvuudesta ja tarpeesta estää tulevat hyökkäykset.
Diplomatia lännen kanssa ei edennyt
Keskeinen teema haastattelussa on Carleyn mukaan se, että Neuvostoliiton yritykset rakentaa turvallisuusjärjestelyjä länsivaltojen kanssa eivät johtaneet tuloksiin. Hän kuvaa tilannetta, jossa Neuvostoliitto pyrki neuvotteluihin erityisesti Britannian ja Ranskan kanssa, mutta kohtasi epäluuloa, vitkastelua ja haluttomuutta sitoviin sopimuksiin.
Carleyn mukaan länsimaissa tämä diplomatian epäonnistuminen jää usein sivuun, ja huomio kohdistuu vain myöhempiin ratkaisuihin. Tällöin Neuvostoliiton toimet näyttäytyvät irrallisina, vaikka ne hänen mukaansa olivat seurausta koetusta eristyksestä ja kasvavasta uhkakuvasta.
Molotov–Ribbentrop-sopimus eristyksen seurauksena
Carley käsittelee haastattelussa myös Molotov–Ribbentrop-sopimusta, jota hän pitää esimerkkinä tapahtumasta, jonka taustat jäävät usein yksinkertaistetun tulkinnan varjoon. Hänen mukaansa Neuvostoliitto ei hakeutunut sopimukseen Saksan kanssa laajentumishalujen tai ideologisen yhteisymmärryksen vuoksi, vaan siksi, että se koki olevansa diplomaattisesti eristyksissä.
Carleyn mukaan Neuvostoliiton johto arvioi tilanteen siten, että sodan uhka oli välitön, mutta toimivia liittolaisia ei ollut. Tässä tilanteessa sopimus nähtiin keinona ostaa aikaa ja siirtää konfliktia, ei strategisena kumppanuutena. Hän painottaa, ettei tämä poista sopimuksen seurauksia tai moraalisia ongelmia, mutta muuttaa käsitystä siitä, miksi sopimus syntyi.
Suomi ja talvisota osana turvallisuusajattelua
Haastattelussa sivutaan myös Suomea ja talvisotaa osana Neuvostoliiton laajempaa turvallisuuspoliittista kokonaisuutta. Carleyn mukaan talvisotaa ei voi ymmärtää irrallisena hyökkäyksenä, vaan se liittyi Neuvostoliiton huoleen Leningradin turvallisuudesta ja luoteisrajan haavoittuvuudesta Euroopan kiristyvässä tilanteessa.
Carley toteaa, että Neuvostoliitto ja Stalin pyrki aluksi diplomaattisiin ratkaisuihin ja rajajärjestelyihin Suomen kanssa, mutta neuvottelut eivät johtaneet lopputulokseen, jota Moskova olisi pitänyt riittävänä. Hänen mukaansa länsimaissa talvisota esitetään usein yksinomaan moraalisena kertomuksena aggressiosta ja puolustautumisesta, jolloin Neuvostoliiton turvallisuusperusteinen ajattelu jää kokonaan käsittelemättä.
Carleyn mukaan sota osoittautui Neuvostoliitolle odotettua vaikeammaksi, mutta se onnistui lopulta pakottamaan Suomen neuvottelupöytään. Hänen mukaansa Neuvostoliiton viesti oli, että rauhansopimus kannatti tehdä tuolloin, sillä myöhemmin ehdot olisivat olleet paljon epäedullisemmat. Carley näkee tilanteessa yhtäläisyyksiä Ukrainan sodan nykyhetkeen.
Carleyn suomeksi käännettyjä tulkintoja talvisodasta katsottavissa mainoksen alapuolelta.
Imperialismitulkinta peittää strategisen logiikan
Carley kritisoi haastattelussa voimakkaasti sitä, että Neuvostoliiton ja Venäjän politiikkaa selitetään yksinomaan imperialismilla. Hänen mukaansa tällainen tulkinta yksinkertaistaa historiallista todellisuutta ja sivuuttaa arkistolähteistä näkyvän päätöksenteon logiikan.
– Kun kaikki selitetään laajentumishalulla, ei tarvitse pohtia, miksi toinen osapuoli koki olonsa uhatuksi, Carley toteaa.
Hän painottaa, että turvallisuuspohjainen ajattelu ei tee toimista hyväksyttäviä, mutta se auttaa ymmärtämään, miksi päätöksiä tehtiin.
Jatkumoa keisarillisesta Venäjästä nykyhetkeen
Carley tuo haastattelussa esiin, että Venäjän turvallisuuspoliittisessa ajattelussa on nähtävissä selkeä historiallinen jatkumo keisarilliselta ajalta Neuvostoliiton kautta nyky-Venäjään. Hänen mukaansa tätä jatkuvuutta ei voi selittää ideologialla, vaan ennen kaikkea maantieteellä ja valtakunnan laajoilla, vaikeasti puolustettavilla rajoilla.
Carleyn mukaan Venäjän johto on eri aikakausina tarkastellut turvallisuuttaan samankaltaisesta näkökulmasta hallintomuodosta riippumatta. Laajat rajat, puskurialueiden merkitys ja kokemus toistuvista ulkopuolisista uhista ovat muovanneet ajattelua, jossa rajojen läheisyydessä tapahtuvat muutokset koetaan lähtökohtaisesti vaarallisina.
Hän toteaa, että länsimaissa tämä historiallinen jatkuvuus jää usein huomiotta, mikä johtaa siihen, että Venäjän toiminta näyttäytyy irrationaalisena tai poikkeuksellisena, vaikka Carleyn mukaan kyse on pitkälti samojen turvallisuusongelmien toistumisesta eri aikakausina.
Historiallinen jatkumo nykykeskustelussa
Vaikka haastattelu keskittyy pääosin 1900-luvun historiaan, Carley tuo esiin, että samat tulkintamallit vaikuttavat myös nykyiseen Venäjä-keskusteluun. Hänen mukaansa Venäjän toimia arvioidaan usein ilman historiallista jatkumoa, jossa turvallisuusajattelu on ollut keskeisessä roolissa.
Carley korostaa, että historian tehtävä ei ole oikeuttaa nykyisiä toimia, vaan selittää, miten ajattelutavat ovat muodostuneet ja miksi ne toistuvat.
Tarve lähteisiin nojaavalle keskustelulle
Haastattelun lopussa Carley peräänkuuluttaa historiankirjoitusta, joka nojaa systemaattisesti arkistolähteisiin eikä valmiisiin narratiiveihin. Hänen mukaansa vain tällainen lähestymistapa mahdollistaa rehellisen keskustelun Neuvostoliiton ja Venäjän historiasta.
Carley katsoo, että lännen ymmärtämättömyys tai haluttomuus ymmärtää Venäjää on erittäin vaarallista.
Toimittaja
Tapani Romanen
Tilaa Positv TÄSTÄ