Itsenäisen Suomen poliittinen historia voidaan havainnollisimmin jakaa kahtia: Urho Kekkosen Suomeen ja hänen jälkeensä elettyyn aikaan.
Urho Kekkosen Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ohjasivat maamme itsenäisyyden vaaliminen ja kansallisten etujemme puolustaminen. Ulkosuhteissa keskeisessä asemassa oli taloudellisen hyvinvointimme turvaaminen.
Hyvän ulkosuhde- ja talouspolitiikan tuottamaa vaurautta jaettiin oikeudenmukaisesti. Muistettiin ”köyhän asiaa”.
Kekkosen kauden jälkeen Suomi on askel askeleelta luopunut itsenäisyydestään. Ulkosuhteitamme ovat hallinneet muut tavoitteet kuin kansallisten etujemme ajaminen.
Virheet ulkosuhteissa ovat johtaneet kansantaloutemme pahoihin kriiseihin ja pitkäaikaiseen lamaan. Valtio ja koko julkinen taloutemme ovat raskaasti velkaantuneet. Tämän vuoksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointipalveluja on kipeällä tavalla leikattu.
Urho Kekkosen aikakauden voidaan katsoa alkaneen jo vuonna 1930, jolloin hän liittyi Maalaisliiton jäseneksi. Siitä lähtien hän alkoi lähipiirinsä kanssa ohjata puoluetta ja koko Suomea keskustalaiselle linjalle.
Ratkaiseva vaihe tässä toiminnassa oli työ punamultahallituksen aikaansaamiseksi vuoden 1937 eduskuntavaalien jälkeen. Sotien jälkeenkin Urho Kekkonen nojautui toiminnassaan keskustavoimien laajaan yhteistyöhön.
Sotien jälkeen kansainvälinen toimintaympäristömme oli äärimmäisen vaikea.
Saksan liittolaisena jouduimme hyväksymään kohtuuttoman kovat rauhan ehdot. Tykin kantaman päässä Helsingistä oli Neuvostoliiton sotilastukikohta. Sen johtama liittoutuneiden valvontakomissio puuttui tiukasti maan asioiden hoitoon.
Juho Kusti Paasikiven ja Urho Kekkosen taitavalla valtiomiestyöllä Suomen itsenäisyyttä kyettiin vahvistamaan. Vuonna 1956 Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdastaan.
Urho Kekkosen johdolla Suomesta tuli sanan täydessä merkityksessä itsenäinen maa, joka kykeni saavuttamaan arvostetun puolueettomuusaseman ja kehittämään itselleen laajaa tunnustusta saaneen puolueettomuuspolitiikan.
Urho Kekkosen johdolla Suomi kykeni hyötymään meille hyvin edullisesta idänkaupasta. Toimme pääosin energiaa ja raaka-aineita ja veimme pitkälle jalostettuja teollisuustuotteita.
Länsikauppaa avattiin 1960-luvulla vapaakauppasopimuksella Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) kanssa. Kun Euroopan yhteisöt (EY) 1970-luvun alussa laajeni, kykenimme säilyttämään saavutetut vapaakaupan edut ja laajentamaan niitä entisestään.
Urho Kekkosen kaudella Suomella oli erinomaiset suhteet sekä kaikkien suurvaltojen että muiden maiden kanssa. Tämän saatoin Kekkosen viimeisenä ulkoministerinä monin tavoin kokea ja todistaa.
Kun Urho Kekkosen presidenttikaudesta siirryttiin Mauno Koiviston kauteen, Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja jatkui ennallaan. Olin sitä ulkoministerinä vuosina 1983–1987 toteuttamassa.
Poliittinen yhteistyö rakentui laajojen keskustavoimien varaan.
Mauno Koiviston jatkokauden SDP pyrki turvaamaan yhteistyössä oikeistovoimien kanssa. Syrjäyttämällä Keskustapuolueen se pyrki edelleen vahvistamaan omia valta-asemiaan.
Keskustapuolue yritti estää tämän hankkeen sopimalla Kokoomuksen ja muiden keskiryhmien kanssa siitä, että vuoden 1987 vaalien jälkeen pyritään laajaan yhteistyöhön SDP:n kanssa. Sovimme, että SDP:n kieltäytyessä yhteistyöstä meidän kaikkien kanssa yrittäisimme muodostaa keskustavoimien ja Kokoomuksen yhteishallituksen.
Kuten SDP:n historiaa tutkinut professori Henrik Meinanderkin on todennut, Koivisto torjui tämän varmistaakseen oman jatkokautensa. Suuttumus ”kassakaappisopimuksesta” oli poliittista teatteria.
Mauno Koiviston toisella kaudella Suomen suunta muuttui.
Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen toteuttamalla ”vahvan markan” talouspolitiikalla ryhdyttiin valmistautumaan jäsenyyteen Euroopan yhteisöissä ja euroalueessa.
Esko Ahon johtamassa keskustan ja oikeiston yhteishallituksessa talouspolitiikan linja jatkui entisellään. Suomi vietiin Euroopan unioniin.
Minulle on jäänyt epäselväksi, mistä syistä Mauno Koivisto halusi Suomen liittyvän EU:n jäseneksi. Perustelut näyttävät matkan varrella vaihdelleen.
Suomihan oli jo saavuttanut jäsenyyden tärkeimmät edut turvaamalla Euroopan talousalueen (ETA) kautta vuoden 1994 alusta pääsynsä EU:n sisämarkkinoille. Tarjolla oli mahdollisuus, että olisimme voineet muodostaa ETA:n puitteisiin ”Pohjolan yhteisön”.
Pekka Visuri on koonnut muistion Koiviston EU-kannanotoista. https://coldwar.fi/…/Presidentti-Koiviston-perustelut-EU…
Vuonna 1993 Koivisto esitti mm. pääministeri Aholle Suomen jäsenyydelle turvallisuuspoliittisia perusteluja.
Visurille vuonna 2000 antamassaan haastattelussa Koivisto täsmensi turvallisuuspoliittisia perustelujaan sillä, että hän oli pitänyt parempana ”kiinnittää Suomi vakaaseen Länsi- ja Keski-Euroopan maiden ryhmään, lähinnä Saksaan, kuin epävarmoihin pohjoismaihin”.
Vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan ”Venäjän idea” Koivisto arvosteli voimakkaasti Euroopan unionia ja Suomen EU-politiikkaa. Hän tuntui katuvan jäsenyysratkaisua.
Syksyllä 2008 Koivisto otti minuun yhteyttä ja kiitti siitä, että olin puolustanut Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa. Tuohon aikaan Alexander Stubb ulkoministerinä ajoi Georgian sotaan liittyen Suomen Nato-jäsenyyttä.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Koivisto näyttää ainakin elämänsä loppupuolella olleen selkeästi Paasikiven ja Kekkosen linjalla.
Vuoden 1994 alussa Mauno Koivisto kiirehti jäsenyysneuvotteluja saadakseen ne päätöksen ennen oman presidenttikautensa loppua.
Kiirehtiminen johti siihen, että maatalouspolitiikkaa koskenut ratkaisu oli epäselvä ja Suomelle hyvin epäedullinen. Pääministeri Ahon rooli sen syntymisessä on jäänyt epäselväksi. Joka tapauksessa hän sen hyväksyi.
Esko Aholla Keskustan puheenjohtajana ja pääministerinä oli muutoinkin ratkaiseva vaikutus jäsenyyden toteutumiseen.
Erouhkauksillaan Aho painosti kesällä pidetyn Keskustan puoluekokouksen hyväksymään jäsenyyssopimuksen viemisen kansanäänestykseen. Minunkin tukemani Risto Volasen tekemä vastaehdotus hävisi äänestyksessä.
EU-jäsenyys varmistui vasta Martti Ahtisaaren presidenttikaudella.
Ennen kansanäänestystä Ahtisaari kampanjoi jäsenyyssopimuksen hyväksymisen puolesta. Hänen perustelunsa olivat turvallisuuspoliittiset.
Jälkikäteen antamassaan TV-haastattelussa Ahtisaari sanoi, että hän olisi eronnut tasavallan presidentin tehtävästä, jos kansan enemmistö olisi kansanäänestyksessä hylännyt EU-jäsenyyden.
Euroalueeseen Suomi vietiin Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön voimin. Tällekin ratkaisulle Martti Ahtisaari esitti turvallisuuspoliittisia perusteluja.
Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja euroalueeseen merkitsivät itsenäisyytemme ratkaisevaa kaventumista ennen muuta talouspolitiikassa, ilmasto- ja ympäristöasioissa ja maatalouspolitiikassa.
Nykyiset taloudelliset vaikeutemme ovat suoraa seurausta ”vahvan markan” politikasta ja jäsenyyksistämme sekä EU:ssa että euroalueessa.
Näiden menetysten päälle tulevat ne mittavat kustannukset, jotka ovat koituneet Nato-jäsenyydestämme ja siihen liittyneestä poliittisesta, aseellisesta ja taloudellisesta tuestamme Ukrainalle.
Suistuminen Kekkosen linjalta on kaiken kaikkiaan tullut meille kalliiksi – sekä itsenäisyytemme menetyksenä että taloudellisesti.
Meneillään oleva muutos kohti uutta kansainvälistä järjestystä saattaa avata meille mahdollisuuden parantaa asemaamme.
Kansallisvaltioiden itsenäisyys saattaa vahvistua sekä EU:ssa että laajemminkin. Euroopassa saattaa avautua jälleen mahdollisuus yleiseurooppalaiseen, paneurooppalaiseen, yhteistyöhön.
Nämä mahdollisuudet on käytettävä hyväksi.
Kirjoituksessa esitetyistä asioista on saatavissa lisätietoa kirjoistani ”On muutoksen aika 2” (1993), ”Itsenäisen Suomen puolesta” (1999) ja ”Suomen linja” (2014). Ne ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta. https://www.paavovayrynen.fi/kirja-arkisto/lukukirjat/
Näitä asioita käsitellään myös äskettäin julkaistussa Puheenaihe –podcastin haastattelussani ”Suomen kova kohtalo” https://youtu.be/lmCZ71RGMlw
Paavo Väyrynen
