Artikkeli perustuu AAMUHETKI-ohjelmassa (23.4.) käytyyn keskusteluun, jossa vieraina olivat psykoterapeutti ja psykologi Risto Lappeteläinen sekä nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Perttu Eskelinen. Otsikko on rakentunut nuorten ääniä kuunnellen, ja teema nousee nuorten kokemuksista: moni kokee maailman raskaaksi, epävarmaksi ja kuormittavaksi. Keskustelun tavoitteena ei ole etsiä yksittäisiä syyllisiä, vaan lisätä ymmärrystä nuorten elämästä, mielestä ja ympäristöstä – sekä pohtia, miten voisimme yhdessä tukea inhimillistä kasvua, turvallisuutta ja merkityksellisyyttä.
Nuoruus on voimakasta kehityksen aikaa
Nuoruus ei ole vain ikävaihe, vaan keskushermoston, tunnejärjestelmän ja identiteetin voimakasta muovautumisen aikaa. Mieli ja hermosto ovat virittyneet oppimaan:
- Miten toimin suhteessa itseeni?
- Miten toimin suhteessa muihin?
- Mihin voin luottaa?
- Mikä elämässä on merkityksellistä?
Tunteet käyvät usein voimakkaina, mutta samalla nuoren ohjaus- ja säätelyjärjestelmät ovat vielä kehittymässä. Siksi nuori tarvitsee rinnalleen turvallisia aikuisia. Aikuisia, jotka eivät vain ole auktoriteetteja, jotka käskevät, vaan ihmisiä, jotka kykenevät kulkemaan vierellä: kuuntelemaan ja auttamaan sanoittamaan kokemuksia.
Nuoren mieli kuormittuvassa ajassa
Tutkimuskin osoittaa yhä vahvemmin, että tunteet ohjaavat aivojen ja mielen prosesseja. Kyky tunnistaa ja tiedostaa tunteita kehossa vaikuttaa siihen, miten ihminen pystyy säätelemään itseään, rakentamaan identiteettiään ja kokemaan toimijuutta sekä merkityksellisyyttä.
Ulkoisen maailman tapahtumat vaikuttavat suoraan sisäiseen kokemukseen. Jos ympärillä on jatkuvaa epävarmuutta, kiirettä, ristiriitoja, uhkakuvia ja ylivireyttä, myös nuoren mieli alkaa tulkita maailmaa turvattomana.
Moni nuori elää jatkuvan kuormituksen keskellä:
- opiskelupaineet
- kesätyö- ja opiskelupaikkojen epävarmuus
- sosiaalinen media ja vertailu
- informaatiotulva
- maailman kriisit
- yhteiskunnallinen epävarmuus
Kun hermosto kuormittuu pitkään, seurauksena voi olla ylivireyttä, alivireyttä, levottomuutta, vetäytymistä tai aggressiivisuutta. Jokaisella ihmisellä on myös oma murtumispisteensä — hetki, jolloin psyykkinen kuorma kasvaa liian suureksi.
Tämä hermoston kuormitukseen liittyvä näkökulma kytkeytyy myös keskustelussa esiin nousseeseen neurokirjon oireiluun, kuten ADHD:hen ja keskittymisvaikeuksiin nuorilla. On tärkeää tarkastella käyttäytymistä ja sen taustalla vaikuttavia tekijöitä. Kyse voi olla häiriöstä, mutta yhtä lailla myös ympäristön kuormittavuudesta. Siksi on hyvä pohtia, näemmekö lapsen ensisijaisesti oireen kautta.
Diagnoosit voivat auttaa ymmärtämään ja tarjoamaan tukea, mutta samalla on tärkeää, ettei lapsen identiteetti rakennu pelkästään ongelmien tai häiriöiden ympärille. Se, mihin keskitymme, alkaa helposti vahvistua — ja se, mitä mittaamme, tulee näkyväksi.
Rinnalle tarvitaan kokonaisvaltaisempaa näkökulmaa ja myös toisenlaisia kysymyksiä. On tärkeää tarkastella sitä, miten lapsi kokee itsensä ja miten hänet nähdään suhteissa. Lapsen kokemus siitä, että hän on tärkeä, arvokas ja rakastettu, on keskeinen.
Nuori kasvaa suhteissa — myös vanhemmuus vaatii aikuiseksi kasvamista
-
Nuori ei kasva tyhjiössä. Ympärillä olevien aikuisten kyky olla läsnä, säädellä itseään ja luoda turvallisuutta vaikuttaa suoraan nuoren hyvinvointiin. Siksi on tärkeää puhua enemmän myös aikuisten jaksamisesta.
Moni vanhempi kantaa omaa kuormitustaan, epävarmuuttaan ja keskeneräisyyttään. Jos aikuisen voimavarat ovat jatkuvasti vähissä, nuoren tarpeiden kohtaaminen vaikeutuu. Siksi on tärkeää kiinnittää huomiota myös vanhemmuuteen ja sen tukemiseen.
Milloin vanhemmalta on viimeksi kysytty: miten sinä voit tai miten jaksat vanhempana?
Vanhemmuus tarvitsee tukea, rinnalla kulkemista ja mahdollisuutta kasvaa yhdessä lapsen kanssa. Vanhemmuus ei ole vain lapsen kasvattamista, vaan myös aikuisen omaa kasvua ja kehitystä.
Voimme antaa lapselle vain sitä, mitä meissä itsessämme tällä hetkellä on.
Siksi aikuisen oma tunne- ja identiteettityö on merkityksellistä:
- Miten säättelen itseäni?
- Miten kohtaan omat tunteeni?
- Miten olen vuorovaikutuksessa lapseni kanssa?
- Millaisen tunnesuhteen kohdistan lapseeni?
Jos tunnesuhde lapseen jää jumiin menneisiin kokemuksiin tai pelkoihin, nuoren itsenäistyminen voi vaikeutua. Vanhemman mielikuva lapsesta ei aina päivity siihen, kuka nuori todella on juuri nyt tässä hetkessä. Dialoginen vuorovaikutus — kuunteleva, avoin ja kunnioittava suhde — on yksi tärkeimmistä kasvun mahdollistajista.
Koulu, kohtaaminen ja oppimisen ilo
Keskustelussa heräsi myös kysymys siitä, miten koulu kohtaa tämän ajan lapset ja nuoret. Mitä on koulukypsyys tänä päivänä? Onko se vain tietty ikä — vai myös tunne-elämän, hermoston ja mielen valmiutta?
Oppimista voisi rakentaa enemmän kohtaamisen, merkityksellisyyden ja yksilöllisten tarpeiden varaan. Sen tulisi lähteä vuorovaikutuksesta, ja siinä voidaan hyödyntää luovuutta sekä draamaa erilaisine menetelmineen.
Moni aikuinen tunnistaa tilanteita, joissa oppilas ei enää kykene keskittymään tai vastaanottamaan opetusta, mutta järjestelmä jatkaa silti toimintaansa samalla tavalla. Silloin herää kysymys: pysähdymmekö todella näkemään lasta?
Turva, epävarmuus ja merkityksellisyyden juuret
Nykyajassa näkyy myös vahva polarisaatio. Osa nuorista voi erittäin hyvin ja toimii tavoitteellisesti, kun taas osa voi yhä huonommin. Keskiväli tuntuu kaventuvan. Samaan aikaan moni kokee epävarmuutta: voiko tietoon luottaa, kenen agenda vaikuttaa taustalla ja onko tutkittu tieto aidosti kaikkien saavutettavissa?
Kun aikuiset kokevat epävarmuutta, myös nuoret alkavat kantaa sitä. Turvattomuus siirtyy helposti sukupolvelta toiselle.
Vaikka maailma kuormittaa, ihmisellä on myös luonnollisia voimavaroja. Turvaa voivat tuoda vanhemmat, isovanhemmat ja yhteisöt. Perheissä voidaan tukeutua perinteisiin, etsiä rauhaa ja levollisuutta luonnosta sekä kiinnittyä luonnollisiin elämän rytmeihin.
Nuori tarvitsee mahdollisuuksia rauhoittua, hengittää ja olla läsnä omassa kehossaan ilman jatkuvaa ärsyketulvaa.
Merkityksellisyyden kokemus syntyy usein yhteydestä omaan itseen, kehoon ja luontoon. Sitä vahvistavat myös toiset ihmiset ja kokemus siitä, että kuuluu johonkin. Nuoren on tärkeää voida kuulla ja tunnistaa oma sisäinen innostuksensa – eikä ohjautua vain ulkoisten ärsykkeiden ja impulssien varassa.
Mitä voisimme tehdä toisin?
Ehkä tärkein kysymys ei ole vain: Onko maailma liian raskas nuorille?
Vaan myös:
- Miten voimme tehdä siitä kannateltavamman?
- Miten voimme vahvistaa sukupolvien välistä yhteyttä ja tukea aikuisia nuorten ympärillä?
- Miten luomme enemmän tilaa tavalliselle ihmisyydelle?
- Miten nuori voisi tulla nähdyksi kokonaisena ihmisenä — ei vain suoritusten, oireiden tai ongelmien kautta?
Hyvin merkityksellinen tapa oppia ja kasvaa on avoin ja kunnioittava keskustelu. Tarvitsemme enemmän paikkoja, joissa ihmiset voivat tulla yhteen, tulla kuulluiksi ja puhua aidosti siitä, mitä he kokevat.
Ehkä juuri siitä alkaa myös toivo.
Toimittaja
Marika Järvenlahti
