Cloward ja Piven huomasivat, että suuri osa tukeen oikeutetuista köyhistä amerikkalaisista ei hakenut tai saanut heille kuuluvia sosiaalitukia, mikä sai heidät kehittelemään poliittisen kiristyksen strategian.
Järjestelmämuutos ylikuormittamalla
Strategian keskeiset vaiheet ja toimintaperiaatteet ovat massamobilisaatio, byrokratian ylikuormittaminen ja poliittinen kriisi.
Massamobilisaatiolla organisoidaan kaikki sosiaalitukiin oikeutetut ihmiset ja ohjataan heidät hakemaan heille kuuluvia tukia samanaikaisesti. Tällöin byrokratia ylikuormittuu romahduttaen sosiaalivirastojen toiminnan ja budjetit. Järjestelmän kriisi pakottaa hallituksen toimimaan ja luomaan uuden, köyhyyttä tehokkaammin poistavan liittovaltiotasoisen sosiaalitukijärjestelmän. Teoreettisesti tätä kautta päädytään perustulo-malliin (Guaranteed minimum income) jolla luodaan riippuvuussuhde valtion ja kansalaisen välille yhteiskunnan muuttamiseksi.
Tahallista sabotaasia -versio
Nykyään, uudelleentulkittuna ja — pääasiassa konservatiivisten — kriitikkojen mukaan Cloward-Piven -strategiaa sovelletaan laajan järjestelmäkriisin synnyttämiseen. Uuden tulkintaversion mukaan köyhyysasteen kasvattaminen ja sosiaaliturvajärjestelmän laajentaminen mahdollisimman suureksi tähtää valtion tuista riippuvaisen väestön kasvattamiseen, koska riippuvainen on helpommin hallittava. Tähän on yhdistetty myös valtion hallinnassa oleva terveydenhuolto valvonnan helpottamiseksi.
Muut käyttökelpoiset elementit ovat
1) valtionvelan kasvattaminen kestämättömälle tasolle taloudellisen kriisin synnyttämiseksi, jolloin valtio joutuu tekemään väliintulon ja mm. nostamaan veroja — mikä kasvattaa tukimuodoista riippuvaisten määrää.
2) koulutus ja tiedotusvälineet otetaan valtion hallintaan indoktrinoinnin varmistamiseksi. Valtio/ideologia ehdollistaa koulutuksella reaktiot ja ylläpitää ehdollistumista estäen oman ajattelun kehittymisen ja sitä kautta vastarinnan muodostumisen.
3) uskonnollisuus, moraali ja yhteisöllisyys heikennetään heikentämällä kirkon asemaa yhteiskunnassa ja korvataan uskolla valtioon/ideologiaan.
4) väestö ajetaan vastakkainasetteluun — kuten rikkaat vastaan köyhät, etniset vastaan valkoiset, eri vähemmistöryhmät keskenään, naiset vastaan miehet, vasemmisto vastaan oikeisto, heteronormatiiviset vastaan ”identifioitujat” jne. Tämä ”luokkasodan” laajennettu versio luo erittäin paljon tyytymättömyyttä ja kapinahenkeä, mikä helpottaa vanhan järjestelmän murentamista.
5) verotusta ja sääntelyä nostetaan niin korkeaksi, että keskiluokka köyhtyy ja yritysten toiminta vaikeutuu. Tämä kaventaa itsenäisen toimeentulon mahdollisuuksia ja lisää riippuvuutta valtiosta.
6) rajoitetaan asekontrollilla kansalaisten oikeutta kantaa aseita eli viedään väestöltä kyky puolustautua valtion/ideologian liiallista valtaa tai tyranniaa vastaan.
Hyvät tarkoitukset eivät takaa onnistunutta lopputulosta
Cloward–Piven-strategian teoreettinen pohja ei perustunut siihen, että kaikki ihmiset muuttuisivat köyhiksi tai että koko talous romutettaisiin, tarkoitus oli painostaa poliittisesti lakimuutoksiin, jotka hyödyttäisivät haavoittuvimpia. Lisäksi se oli sidottu Yhdysvaltain talouden nousukauteen: Yhdysvaltain talous kasvoi 1960-luvulla voimakkaasti. Cloward ja Piven näkivät, että senhetkinen hajanainen sosiaaliturvajärjestelmä oli tarkoituksella tehty vaikeaksi, jotta ihmiset eivät hakisi tukea. Heidän ajatuksensa oli luoda hallitsematon hallinnollinen kriisi, joka pakottaisi liittovaltion poistamaan byrokratian ja korvaamaan sen suoralla rahansiirrolla.
Cloward ja Piven uskoivat, että paikallisen tason eli kaupunkien ja osavaltioiden kriisi pakottaisi silloisen Demokraattisen puolueen toimimaan. Koska köyhät ja vähemmistöt olivat puolueen tärkeitä äänestäjiä, puolueen olisi pakko pelastaa kriisiin ajautuneet kaupungit liittovaltion budjetilla, jotta se ei menettäisi valtaansa.
Tavoitteena ei ollut pitää järjestelmää ylikuormitettuna ikuisesti, vaan käyttää ylikuormitusta vipuvartena, jolla saataisiin aikaan pysyvä lakimuutos. Frances Fox Piven on myöhemmin todennut, että heidän tavoitteensa oli pelkästään poistaa köyhyyttä ja auttaa marginalisoituja ryhmiä institutionalisoidun paineen avulla, ei kaataa amerikkalaista yhteiskuntajärjestelmää.
Strategialla oli suuri vaikutus 1960- ja 1970-luvun taitteessa erityisesti New Yorkissa, jossa sosiaalitukien varassa elävien määrä kasvoi merkittävästi, mikä osaltaan ajoi kaupungin lähelle konkurssia vuonna 1975.
Vapaan markkinatalouden kannattajat pitivät — ja pitävät — teoriaa vaarallisena, koska se poistaa kannustimet työntekoon, jos tukijärjestelmä antaa saman tai paremman toimeentulon kuin työnteko. Valtio puolestaan jakaa sitä rahaa, mitä se verottaa. Yritystoiminnan lamautuminen johtaa veropohjan murenemiseen, jonka jälkeen valtiolta loppuu rahat.
Käytännössä strategia ei koskaan johtanut heidän toivomaansa perustulomalliin, vaan järjestelmän ylikuormittuminen johti lopulta tiukempaan kontrolliin ja tukiehtojen kiristämiseen.
Riippuvuusyhteiskunta
Alkuperäinen vuoden 1966 teoria keskittyi vain Yhdysvaltojen paikalliseen sosiaaliturvaan, mutta nykyään termillä viitataan usein mihin tahansa politiikkaan, jonka kriitikot katsovat tarkoituksellisesti ylikuormittavan ja murentavan yhteiskunnan rakenteita uuden järjestyksen luomiseksi.
Strategia on noussut uudelleen keskusteluun länsimaissa, pääasiassa kriittisessä mielessä. Länsimaiden avoimien ovien maahanmuuttopolitiikan nähdään noudattelevan Cloward-Piven -strategiaa so. hallituspuolueet maahantuovat itselleen sosiaaliturvasta riippuvisia äänestäjiä pysyäkseen vallassa. Näin tapahtuu, vaikka hallitsematon tai erittäin suuri siirtolaisvirta ylikuormittaa vastaanottojärjestelmät, sosiaalihuollon, terveydenhuollon ja koulutuksen. Länsimaiseen avoimien ovien ja ”taikaseinien” politiikkaan kriittisesti suhtautuvat ajattelevat, että tavoitteena on luoda kriisi, joka pakottaa valtiot siirtymään ylikansalliseen kontrolliin, löysäämään kansalaisuusvaatimuksia ja muuttamaan äänestäjäkuntaa pysyvästi.
Harjoitetun politiikan seurauksena julkinen velka on paisunut. Sekä Yhdysvalloissa, EU-maissa että Kanadassa valtionjohdon harjoittama voimakas velkaantuminen on kriitikoiden silmissä tapa ajaa nykyinen fiat-rahajärjestelmä, perinteinen talousjärjestelmä ja keskuspankkipolitiikka umpikujaan inflaatiolla ja velkataakalla. Sen jälkeen ratkaisuksi tarjotaan uutta keskitettyä järjestelmää – kuten keskuspankkien digitaalisia valuuttoja (CBDC) tai sellaista pysyvää valtion tukea, joka tekee kansalaisista riippuvaisia valtiosta. Mikä takaisi vallassa olevien uran jatkuvuuden: se joka hallitsee ruoan saantia, hallitsee väestöä.
Cloward-Piven -strategiaa on käytetty ”todisteena” suunnitelmallisesta ja tarkoituksellisesti nykyjärjestelmän romahduttamisesta ja globalistien salaliitosta. Hallitukset ja valtavirran poliittiset analyytikot näkevät samassa ainestossa kriisinhallinta-menetelmän.
Syntyvyyden laskeminen seurauksena työttömyydestä, elinkustannusten rajusta kasvusta ja ikääntymisestä paikataan tuomalla maahanmuuttajia korvaamaan kantaväestön muodostamaa hupenevaa työvoimareserviä. Maahanmuuttopolitiikkaa ja turvapaikkajärjestelmiä perustellaan kansainvälisillä sopimuksilla, humanitaarisella avulla sekä länsimaiden huoltosuhdeongelmilla.
Kriitikot argumentoivat, että kun julkisia resursseja –- kuten tuettuja vuokra-asuntoja, sosiaalietuuksia ja kohdennettuja tukipalveluita –- ohjataan voimakkaasti maahanmuuttajataustaisille suurperheille, kantaväestön nuorten aikuisten taloudellinen asema vaikeutuu. Jos nuorella kantaväestön parilla ei ole varaa riittävän kokoiseen asuntoon tai elinkustannukset nousevat liian korkeiksi, he saattavat lykätä tai jättää perheenperustamisen kokonaan väliin. Kriitikkojen mukaan ns. positiivinen syrjintä kiihdyttää entisestään demografista muutosta.
Toisaalta on niin, että kriisinhallintaa ei tarvittaisi ellei toteutettu politiikka jatkuvasti loisi kriisejä eri sektoreille.
Kriisi työkaluna
Ruotsissa oli juuri vaalit, joissa maahanmuuttajien mobilisoituminen ratkaisi vasemmistolle vaalivoiton. Ennen vaaleja Ruotsissa jaettiin mm. arabiankielisiä lentolehtisiä, joissa ohjattiin äänestämään vasemmistoa.
Sosiaalidemokraatit ja muut vasemmistopuolueet korostavat, että heidän saamansa tuki johtuu hyvinvointivaltion ja julkisten palveluiden puolustamisesta, jotka koskettavat matalapalkkaisia ja heikommassa asemassa olevia väestöryhmiä taustasta riippumatta. Lisäksi Ruotsin Sosiaalidemokraatit alleviivaavat viime vuosina siirtyneensä merkittävästi tiukemman maahanmuuttopolitiikan kannalle.
Ruotsissa käytävässä poliittisessa keskustelussa näkyy kuitenkin vahvana epäily, että organisoituneet islamilaiset järjestöt, kuten Muslimiveljeskunta (MB) paikallisine alaosastoineen, pyrkivät strategisesti vaikuttamaan länsimaiseen politiikkaan ja edistämään yhteiskuntien islamisaatiota sisältäpäin.
MB:n ja muiden verkostojen katsotaan ohjaavan muslimiväestöä äänestämään niitä puolueita, jotka sallivat laajan maahanmuuton, myöntävät valtionapua uskonnollisille järjestöille ja suhtautuvat sallivasti islamilaisiin instituutioihin kuten omiin kouluihin tai rukoushuoneisiin.
Ajatus takaa tulevasta ohjailusta ei ole ”silkkaa salaliittoteoriaa.” Ruotsin suojelupoliisi Säpo ja useat tutkimuslaitokset ovat raporteissaan tunnistaneet islamististen verkostojen pyrkimyksiä soluttautua poliittisiin puolueisiin tai perustaa omia painostusryhmiään — kuten Ruotsissa Nyans-puolue. Virallisen näkemyksen mukaan kyse on kuitenkin usein radikaalien pienryhmien toiminnasta, eikä koko maahanmuuttajaväestön kattavasta, ylhäältä ohjatusta salaliitosta.
On silti järkiinkäypää että MB pyrkii vaikuttamaan siellä missä voi edistääkseen omaa agendaansa; se pyrkimys on joka ainoalla ryhmällä, joka kasvaa riittävän suureksi. Mikä tahansa järjestö, mukaan lukien Muslimiveljeskunta, toimii tämän logiikan mukaisesti. MB:n julkilausuttu tavoite on vahvistaa islamin asemaa julkisessa tilassa, lainsäädännössä ja instituutioissa.
Kanadan, Ison-Britannian ja EU-maiden kohdalla kriitikot viittaavat tilastoihin, joiden mukaan kantaväestön syntyvyys on alhainen samalla kun maahanmuuttajataustaisen väestön määrä kasvaa ts. islam valloittaa demografialla haastaen alkuperäiskulttuurin sitten kun maahanmuuttajayhteisöjen osuus on kasvanut riittävän suureksi.
Kun ryhmän demografinen painoarvo kasvaa, poliitikkojen on demokraattisessa järjestelmässä pakko alkaa kuunnella sen vaatimuksia äänien toivossa. Tämä voi johtaa kompromisseihin esimerkiksi koulutuksessa, pukeutumissäännöissä tai siinä, miten uskonnollisia instituutioita rahoitetaan.
Toisaalta kaikki maahanmuuttajat eivät tule islamilaisista kulttuureista.
Maahanmuuton osittain synnyttämät ongelmat –- kuten Ruotsin laajalti uutisoitu jengiväkivalta ja integraation epäonnistuminen tai Ison-Britannian julkisen terveydenhuollon ja asuntomarkkinoiden ylikuormittuminen –- nähdään ”cloward-piveniläisenä” tapana ajaa perinteinen kansallisvaltio kriisiin. Kun perinteiset rakenteet murtuvat turvattomuuden ja taloudellisen taakan alla, valtio ottaa yhä suuremman roolin yhteiskunnan kontrollissa ja tukien jakamisessa, mikä sitoo uuden äänestäjäkunnan tiukemmin kiinni hallitsevaan järjestelmään. Jotkut ajattelevat kansallisvaltioiden kriisiyttämisen olevan tapa ajaa EU liittovaltioksi — kehityssuunta, jota jäsenmaiden väestö enimmäkseen vastustaa.
Konflikti kroonistuu
Länsimainen sosiaaliturva luotiin oletukselle, että valtaosa väestöstä osallistuu työntekoon ja veronmaksuun ja tukea haetaan vain tilapäisesti.
Massamaahanmuutto-politiikka on purkanut perustan tältä kaikissa länsimaissa. Järjestelmään on tuotu suuria ryhmiä, joiden kulttuuriset normit estävät työllistymisen — kuten esimerkiksi on käynyt osalla kotiin kulttuurisista ja uskonnollisista syistä sidottujen naisten kohdalla — tai jotka organisoituvat ajamaan omaa erillistä arvomaailmaansa. Tällöin järjestelmä alkaa tuottaa juuri niitä taloudellisia ja sosiaalisia kriisejä, joita parhaillaan nähdään eri puolilla Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa.
Länsi-Euroopassa vuosikymmeniä jatkunut avoin maahanmuuttopolitiikka on johtanut tilanteeseen, jossa suuret kaupungit kärsivät vakavista rakenteellisista ongelmista. Berliinin, Bremenin ja Ruhrin alueen kaltaisissa kaupungeissa arabitaustaiset klaanit — kuten Remmo– tai Al-Zein-klaanit — hallitsevat merkittävää osaa järjestäytyneestä rikollisuudesta. Poliisi on avoimesti myöntänyt, että tietyillä alueilla viranomaistoiminta on erittäin vaikeaa, koska klaanit haastavat valtion väkivaltamonopolin ja hoitavat asiat omien sääntöjensä mukaan.
Ranskan lähiöt Pariisin, Marseillen ja Lyonin ympärillä sekä Ruotsin No-Go-Zone -alueet ovat olleet pitkään kriisissä. Alueellinen eriytyminen, korkea työttömyys ja radikalisoituminen ovat johtaneet siihen, että poliisi, pelastuslaitos tai ambulanssit eivät voi liikkua tietyissä kortteleissa ilman raskaasti aseistettua turvaamista. Julkista taloutta kuormittava kustannuserä sekin.
Schengen-järjestelmä ja avoimet rajat luotiin 1990-luvulla täysin erilaisessa turvallisuusympäristössä, ja nykyään yhä useammat asiantuntijat, poliisit ja poliitikot jakavat huolen siitä, että nykyiset säännöt palvelevat järjestäytynyttä rikollisuutta ja heikentävät kansallisvaltion kykyä suojella kansalaisiaan. Myös rikollisuus, jengit, ja rikollinen pääoma liikkuvat EU:ssa jokseenkin vapaasti.
Poliisin resurssit kuluvat eurooppalaisten kaupunkien arkiturvallisuuden ylläpitoyrityksiin. Kansainvälisen talousrikollisuuden ja rajat ylittävän ihmisten ja huumeiden salakuljetuksen torjuntaan ei yksinkertaisesti riitä resursseja.
Ongelman levittäminen ei ole ratkaisu
EU:n Migration Pact -maahanmuutto- ja turvapaikkasopimus on herättänyt jyrkkää vastustusta. Monien jäsenmaiden sekä kriitikoiden silmissä se näyttäytyy nimenomaan yrityksenä siirtää Länsi-Euroopan ja EU-komission tekemien virheiden seuraukset muiden maiden maksettaviksi.
Sopimuksen pakollisen solidaarisuuden mekanismi ei pakota jäsenmaita ottamaan vastaan kiintiöpakolaisia mutta se määrää taakanjakona jäsenmaalle 20 000 euron sakon jokaisesta pakolaisesta, jota jäsenmaa kieltäytyy ottamasta vastaan. Sopimus siis rankaisee niitä jäsenmaita, jotka ovat pitäneet rajansa kiinni ja alueensa turvallisena.
Jäsenmaat voivat osallistua rahoittamalla rajavalvontaa tai rakentamalla infrastruktuuria EU:n ulkorajoille, mutta tämän vaihtoehdon hyväksyttävyys ja riittävyys ovat komission päätettävissä.
Vaikka sopimus on virallisesti runnottu läpi, sen käytännön täytäntöönpano on ajautunut suuriin vaikeuksiin. Puola ja Unkari ovat avoimesti ilmoittaneet, etteivät ne aio noudattaa sopimuksen määräyksiä eivätkä maksaa sakkoja. Koska EU-maiden omat hallitukset, mukaan lukien Saksa ja Ranska jotka ovat tiukentaneet linjaansa, joutuvat vastaamaan omien äänestäjiensä kasvavaan maahanmuuttovastustukseen, sopimus näyttää paperilta, jolla yritetään peitellä sitä tosiasiaa, että EU:lla ei ole yhtenäistä, toimivaa ratkaisua ongelmaan, ja että komissio yrittää täyttää kassaansa sopimuksen määrittämillä sakoilla.
Monet Itä- ja Pohjois-Euroopan maat sekä kriittiset analyytikot pitävät EU:n turvapaikkapoliittista yhteisvastuuta pikemminkin ongelman levittämisenä kuin sen ratkaisuna.
Jos komissio onnistuu pakottamaan taloudellisesti heikommat jäsenmaat ottamaan vastaan suuria määriä huollettavia, niiden omat rajalliset resurssit — kuten asuntomarkkinat, julkinen terveydenhuolto ja sosiaaliturva — ajautuvat välittömästi kriisiin. Tämä ei pelasta Saksaa tai Ranskaa, vaan vetää vain uudet maat samaan suohon.
Jos EU:n suuret jäsenmaat tietävät, että ne voivat aina siirtää hallitsemattoman politiikkansa seuraukset muiden maiden taakaksi, niillä ei ole mitään todellista kannustinta korjata omaa rajavalvontaansa tai kiristää kansallisia lakejaan.
Pelastajia ei enää jää.
Toimittajan kommentti:
Jokaisen on itsensä pääteltävä, onko kysymyksessä poliittisten päättäjien osaamattomuus ja lyhytnäköisyys vai tahallinen järjestelmäkriisin aiheuttaminen oman vallan sementoimiseksi. Argumentteja tukevaa aineistoa löytyy sekä puolesta että vastaan.
Tosiasia on kuitenkin, että EU:n nykyisenlainen linja ei voi jatkua. Yhteiskunnallinen kuormitus eri sektoreilla on repimässä aluetta hajalle niin taloudellisesti kuin sosiaalisen koheesionkin kannalta.
Venäjä ja Kiina ovat molemmat monietnisiä mutta yhtenäiskulttuurisia liittovaltioita. Niiden hallituksista eikä niiden järjestelmistä tarvitse pitää, vaikka myöntäisikin, että monietnisyys toimii paremmin kuin monikulttuurisuus.
Milloin — ja miten — Euroopassa päästään tilanteeseen, jossa asioita harkitaan rationaalisesti ja kokonaisvaltaisesti, ja niistä keskustellaan raivoamatta, itkemättä ja nimittelemättä eri mieltä olevia?
Maahanmuuttopolitiikka ei ole maahanmuuttajien vika, eikä epäonnistunut talouspolitiikka duunarin vika.
Lähteitä:
ISME Bangalore: Cloward-Piven Strategy and The Welfare State
Study.com : Video: The Cloward-Piven Strategy, Steps & Aftermath
The Nation: The Weight of the Poor: A Strategy to End Poverty
Foreign Policy in Focus: In Glenn Beck´s crosshairs: Interview with Francis Fox Piven
Brussels Signal: Muslim voters hand Sweden’s left-wing parties a landslide as Government support collapses
Fair Observer: Sweden’s Election and the Dangerous Fiction of Becoming “a Muslim Country”
Human Rights Research Center, HRRC: The Impact of Far-Right Parties in Europe on EU Immigration Policy
Mixed Migration Centre, MMC: The changing politics of immigration in Nordic countries
Helda | Könönen, Jukka: Removals of ´dangerous mobile EU-citizens´: Public order and security as a Police Paradigm
Global Organized Crime Index: Comparison of Criminalities between Europe and Finland
Artikkelikuvakollaasi ”Strategiapalikka-politiikkaa” RS.
