Ekonomisti Heikki Pursiainen kommentoi X:ssa somessa kiertävää kuvaa.
Pursiainen on oikeassa siinä, että suomalaiset nuoret muuttavat aiemmin pois kotoa kuin esimerkiksi etelä- ja keski-eurooppalaiset ikätoverinsa. Suomalaiset nuoret muuttavat aiemmin pois kotoa, opiskelemaan tai töihin. Täällä muutto tapahtuu 16-20 vuotiaana, Etelä-Euroopassa 30-vuotiaana tai jopa sen jälkeen.
Kotona asumisen syyt ovat samat jokseenkin kaikkialla: työttömyys, asuntojen puute ja hintataso, väestömäärä joka kilpailee asunnoista jne.
Voisi siis sanoa, että tilastollinen suomalainen nuorisoköyhyys on järjestelmän tuote; kun tulot koostuvat opintotuesta ja opintolainasta, (ja osa-aikatyön tulot sotkevat viranomaisten kanssa asiointia niin paljon ettei osa-aikatyö kannata, ei taloudellisesti eikä ajankäytöllisesti) nuori on suhteellisen tuloköyhä — mikä oikeuttaa hänet saamaan asumis- ja toimeentulotukea, ja lisäksi opiskelu on useimmiten ilmaista.
Toisaalta Suomessa on pieni väkimäärä ja peruskoulun jälkeinen opiskelu keskittyy tiettyihin kaupunkeihin — mikä nostaa niiden vuokratasoa.
Mistä ristiriita?
Erilaisia tilastoja tarkasteltaessa Suomi tosiaan sijoittuu EU-maiden kärkeen nuorten suhteellisessa köyhyydessä ja köyhyysriskissä. Suhteellinen-sana on tärkeä. Absoluuttisen köyhyyden mittarilla suomalaisnuorilla menee ihan hyvin.
Suhteellinen köyhyys on määritelmällisesti ”alle 60% koko maan mediaanituloista.”
En osaa sanoa kuinka tarkkaan tilastoinnissa huomioidaan mediaanitulon laskentatavan vääristävä vaikutus. Mediaanitulo saadaan asettamalla jokainen rahaa ansaitseva, pienimmästä suurimpaan, nollan ja miljardien eurojen välillä, jonoon ja ottamalla jonon keskimmäinen luku. Kun maan väkiluku on pieni, on silläkin vaikutuksensa tulokseen.
EU:n tilastokeskus Eurostat mittaa absoluuttista köyhyyttä vakavan materiaalisen ja sosiaalisen puutteen indikaattorilla (SMSD), joka mittaa suoraan sitä, onko nuorella varaa elämän perusedellytyksiin kuten lämpimään ruokaan, puhelimeen, vuokraan, laskuihin tai harrastuksiin. Tukimuotojen ja Pappa betalar -ratkaisujen myötä Suomessa ei juurikaan ole nuorten absoluuttista köyhyyttä.
Joten: Italiassa tai Kreikassa työtön nuori asuu vanhempiensa luona 30-vuotiaaksi asti tai kauemmin. Hän ei näy suhteellisen tuloköyhyyden tilastoissa, koska perheen kokonaistulot pelastavat hänet. Jos perheellä kuitenkin on vaikeuksia, nuori kärsii suoraan absoluuttisesta materiaalisesta puutteesta.
Suhteellinen köyhyysaste mittarina voi siten antaa vääristyneen kuvan todellisuudesta: jos koko väestö köyhtyy tasaisesti ja mediaanitulo laskee, myös tilastollinen köyhyysraja laskee, ja köyhien määrä saattaa paperilla/näytöllä jopa vähentyä.
Mainos
Kärjistäen: kun jokainen maailman maa on muutettu kehitysmaaksi, köyhyys on poistettu maailmasta ja taloudellinen tasa-arvoisuus saavutettu.
Se merkittävä ero
Rahalla on nimellisarvo ja reaaliarvo. Nimellisarvo on laskennallinen, reaaliarvo eli todellinen ostovoima on se, millä on merkitystä. Siis se, mitä sillä rahallasi saat. Suomessa on viime vuosina koettu tilanne, jossa palkat ovat nousseet nimellisesti (prosentteina), mutta reaaliansiot romahtivat vuoteen 2022 tultaessa inflaatiopiikin vuoksi.
Nimellispalkka on se summa, joka lukee työsopimuksessasi ja palkkakuitissasi (esimerkiksi 10 000 €/kk).
Reaalipalkka kertoo, mitä sillä rahalla saa. Jos yksi leipä maksaa inflaation vuoksi 2000 euroa, kuukausipalkkasi arvo on tasan 5 leipää.
Eli: jos joku tienaa vain 1 000 euroa kuukaudessa, mutta leipä maksaa 1 euron, hänen reaalipalkkansa on 1000 leipää. Paperilla ”köyhempi” onkin todellisuudessa 200 kertaa rikkaampi ja elää yltäkylläisyydessä.
Vaikka tilanne on hieman tasaantunut ja palkat ovat alkaneet saavuttaa yleistä inflaatiota, arjen tärkeimmät menot (kuten ruoka, asuminen, energia ja terveydenhuolto) ovat kokeneet pysyvän tasokorotuksen. Pakolliset menot — ruoka, vuokra, energia — ovat jäykkiä siinä mielessä, että niitä ilman on vaikea elää; ne ovat välttämättömyyshyödykkeitä, ja kaikkien niiden hinta on noussut. Virallinen inflaatiokori taas sisältää krääsää (kodin elektroniikkaa, ulkomaan matkoja ymv) joiden hinta on halventunut, mutta jotka eivät ole elämiselle välttämättömiä; hyödykkeitä kohdellaan tilastoissa yhdenvertaisina vaikka ne eivät sitä elämisen kannalta ole.
Samaan aikaan verorakennetta on Suomessa muutettu kulutuspainotteiseksi (kuten ALV-korotukset. Yleinen ALV nostettiin 25,5 prosenttiin), mikä tarkoittaa, että verottaja ottaa siivunsa joka kerta, kun ylipäätään yrität ostaa ”leipää”. Tämä syö reaalista ostovoimaa tehokkaasti riippumatta siitä, mitä palkkakuitissa lukee. ”Osta yksi, maksa kolme.” Ja verot päälle.
Palkkojen korotus ei tästä näkökulmasta ole mikään ratkaisu, se vain kiihdyttää inflaatiokierrettä. Kun yritysten palkkakustannukset nousevat rajusti, ne siirtävät nämä kulut suoraan tuotteiden ja palveluiden hintoihin suojellakseen katteitaan. Seuraavassa kuussa leipä, sähkö ja lääkärikäynti maksavat taas enemmän, jolloin saavutettu palkankorotus sulaa sekunneissa. Käteen jää vain korkeampi veroprosentti, koska Suomen progressiivinen verotus rankaisee suuremmista nimellistuloista, vaikka ostovoima olisi ennallaan tai heikompi.
Henkilökohtainen inflaatio
Olen vuosien mittaan pannut merkille, että ekonomistit ja tilastotieteilijät eivät juurikaan huomioi sitä, mitä kutsun henkilökohtaiseksi inflaatioksi. Mitä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että kun köyhä maksaa esimerkiksi vuoden vakuutusmaksun useassa erässä, kokonaissumma on suurempi kuin jos sen pystyisi maksamaan yhdessä erässä ja saisi ”maksutapaedun”.
On myös paikkakuntakohtainen inflaatio. Tähän kategoriaan kuuluu myös ns. paikallinen sopiminen eli kun solmit työsopimuksen pienellä paikkakunnalla, palkkasi on ilman ”Helsinki-lisää.” Toisaalta asumismenosi ovat huomattavasti pienemmät kuin Helsingissä, mutta työmatkaliikennekulusi huomattavasti suuremmat.
Sen vuoksi polttoaineiden hintojen korotukset rankaisevat maaseudulla asuvia ja työskenteleviä eri tavoin kuin julkisen liikenteen piirissä olevia alueita, ja tuottavat sekä henkilökohtaista että paikkakuntakohtaista inflaatiota.
Ostovoima = Työpaikka
Rahan ostovoimalla on merkitystä. Jos rahan reaaliarvo eli ostovoima riittää vain välttämättömyyksiin, eikä aina niihinkään kaikkiin, talous hyytyy. Vapaaehtoinen kulutus — viihde, palvelut, remontit jne — loppuu.
Ilman maksavia asiakkaita kotimarkkinayritykset lopettavat, eikä työpaikkoja säily saati synny. Irtisanomiset ja konkurssit poistavat markkinoilta lisää ostovoimaa.
Taloustieteessä tämä ilmiö tunnetaan nimellä kysyntälama.
Public Choice -teorian keskeinen argumentti on, että että poliitikot pyrkivät tietoisesti luomaan tukiriippuvaisen väestön äänien varmistamiseksi. Kun valtio sääntelee ja verottaa liian raskaasti itsenäistä toimeentuloa, yhä suurempi osa väestöstä ja yrityksistä siirtyy suorien tai välillisten tukien varaan — jolloin poliittinen valta keskittyy niille, jotka päättävät resurssien ja tukien jaosta, ja kannustimet aitoon yrittäjyyteen ja itsenäiseen riskinottoon vähenevät. Samalla tukiriippuvaisiksi tehdyistä saa ”ikuisen äänestäjäkunnan.”
Mutta ei toimivaa taloutta.
Ideologia edellä
Länsimaissa on pitkään ajateltu, että taloutta voidaan ohjata pelkillä keskuspankkien koroilla, tuilla ja verotuksella. On unohdettu se reaaliteetti, että ostovoiman pohja luodaan halvoilla tuotantokustannuksilla.
Mutta sitä emme tee, koska EU:lla on ilmastoagendansa. Viimeisimpiä hullutuksia on EU:n Joint Communication on the Climate-Security Nexus -asiakirja. Ilmastoturvallisuus-asiakirja. Henkilökohtaisesti pidän mielenvikaisuuden oireena ajatusta, että Brysselistä käsin voisi direktiiveillä, veroilla ja pykälillä säädellä globaalia ilmastoa. EU:lla on jopa Climate Change and Defence Roadmap -suunnitelma. EU-maat on laitettu laskemaan omien armeijoidensa hiilijalanjälkeä ja lisäämään uusiutuvaa energiaa sotilaallisessa infrastruktuurissa. Kun itänaapuri Venäjä ja globaali etelä keskittyvät raakaan suorituskykyyn, dieselin jalostukseen ja lannoitetuotantoon, EU keskittyy pohtimaan, miten panssarivaunut saataisiin kulkemaan vähemmillä päästöillä.
Tämä on oppikirjaesimerkki siitä, miten sääntöihin ja konsepteihin keskittyminen korvaa reaalimaailman ymmärtämisen. Venäjä tuottaa dieselia ja lannoitteita, EU rakentaa ilmastoriskien hallintakehyksiä (ks. vuoden 2026 Integrated Framework for European Climate Resilience). Kun EU kieltää tai tekee verotuksella liian kalliiksi oman perusteollisuutensa, lannoitetuotantonsa ja energiansa, päästöt ja tuotanto eivät katoa – ne vain siirtyvät muualle. Ja me köyhdymme.
EU:n virkamies- ja asiantuntijakoneisto on rakentanut ilmastopolitiikan ympärille massiivisen, miljardien arvoisen teollisuudenalan (konsultit, hiilikiintiökauppiaat, sertifioijat). Tällainen järjestelmä ei pysty myöntämään olleensa väärässä, koska sen koko olemassaolo, budjetit ja poliittinen valta perustuvat sääntelyn jatkuvalle lisäämiselle.
Kun järjestelmä on rakennettu irralleen todellisuudesta, se ei parane ennen kuin pakko on niin suuri, ettei paperilla tehtyjä selityksiä enää usko kukaan. Siihen Neuvostoliittokin romahti.
Neuvostoihmiset oppivat vuosikymmenten aikana tärkeän taidon: he eivät uskoneet sanaakaan siitä, mitä valtio tai media sanoi. Joten he eivät jääneet odottamaan hallituksen apua tai uusia direktiivejä, vaan ryhtyivät toimimaan itse, koska tiesivät järjestelmän olevan kyvytön auttamaan.
Opimmeko me, ajoissa?
Jos nauriit kylvää nyt, ne ehtivät kasvaa ennen talven tuloa.
Artikkelikuva via Pxhere
