“Yhteiskunnan ei pitäisi teeskennellä, että
kaikille riittää entisenlainen kokopäivätyö.”
Oppiminen on kaiken A ja O.
Siksi myös Suomen koulujärjestelmää pitäisi muuttaa. Ei ehkä vain sen sisältöä, vaan jopa sen nimeä ja sisäistä ydintä. Koulun pitäisi olla ennen kaikkea oppimiskeskus, ei pelkkä koulutuslaitos.
Olen yhä enemmän alkanut nähdä koulun paikkana, jossa ihmistä koulutetaan, muokataan ja asetetaan valmiiseen muottiin. Toki varsinaiselle koulutuksellekin on yhä paikkansa, mutta asian varsinainen pihvi on oppiminen, kehittyminen ja yksilön omien vahvuuksien löytäminen.
Nykyisessä mallissa oppimäärät pyritään ensin takomaan kaikkien päähän. Sen jälkeen yksilölle yritetään antaa spesifimpää tietoa, taitoa ja lopulta myös työtä ja toimeentuloa.
Mutta kuinka käy, jos koko ajatuksemme työstä on muuttumassa?
Samaan aikaan julkisuudessa puhutaan siitä, että suomalaisen pitäisi jatkossa tehdä enemmän töitä pärjätäkseen paremmin.
Työn tuottavuus ei kuitenkaan kasva vain sillä, että tehdään enemmän tunteja sisään.
Poikkeuksia toki löytyy, mutta pääsääntöisesti kyse ei ole kellokortista, vaan siitä, mitä työllä saadaan aikaan.
Työ ei katoa, mutta sen luonne muuttuu yhä enemmän
Ihmisen tekemä työ on vähentynyt jo pitkään. Siitä saamme kiittää puolestamme hikoilevia koneita, laitteita, teknistä ja teknologista kehitystä siis.
Nyt olemme kuitenkin uuden äärellä.
Ihmistä tehokkaampi, oppiva työkone on löydetty.
Ja tämähän tarkoittaa sitä, että ihminen: tuo ihmeellinen biologinen ja pierunhajuinen olento, ei ole enää työmarkkinoiden ainoa valttikortti.
Robotti tai botti tekee työn kiltisti ja mukisematta, ilman kahvitaukoja, sairauspoissaoloja tai työuupumusta.
Tekoäly, robotiikka ja automaatio tulevat yhdessä muuttamaan lähes kaiken.
Ja uskallan väittää: se voi olla myös hyvä asia.
Ne voivat nostaa kansalaisia työnteon ikeen alta kohti hämmästyttävää vapautta; vapautta tehdä niitä asioita, joita ihminen kokee elämässään tärkeiksi ilman pelkoa toimeentulon katkeamisesta. Se on työttömälle ihmisille valtava stressi – siis se toimeentulo, kun joka sentin saa laskea ja vieläpä useaan otteeseen.
Mutta edellä kuvattu muutos on hyvä vain, jos yhteiskunta osaa muuttua mukana oikeaan suuntaan.
Tekoäly voi vapauttaa tai syrjäyttää
Järjestelmässä, jossa yhteiskunnan varallisuutta ei osata jakaa reilusti ja kannustavasti, tekoälyn murros luo erinomaisen kasvualustan työttömyydelle.
Ja juuri siksi Suomessa on tällä hetkellä aivan liian vähän työttömiä.
Tämä kuulostaa oudolta ja kenties nurinkuriselta, mutta ajatus on yksinkertainen: jos ihmistyötä tarvitaan yhä vähemmän,
yhteiskunnan ei pitäisi teeskennellä, että kaikille riittää entisenlainen kokopäivätyö.
Koneiden, laitteiden ja tekoälyn tekemä työmäärä kasvaa, ja samalla niiden tuotto-odotus työtuntia kohden voi moninkertaistua.
Ihmisiä, osaamista ja työtä tarvitaan jatkossakin. Mutta kaikkien ei tarvitseenää olla perinteisessä päivätöissä, jotta yhteiskunta pyörisi.
Yhteiskunta pyörii jo nyt, vaikka työttömiä on satoja tuhansia. Ei tietenkään ihanteellisesti, eikä ilman ongelmia, mutta pyörii silti.
Siksi kysymys ei ole vain siitä, miten ihmiset saadaan töihin. Kysymys on siitä, millaista työtä enää tarvitaan, kuka siitä hyötyy ja miten syntyvä vauraus jaetaan.
Se on varmaa, että koneiden ja sovellutusten kehittäjät ja valmistajat (osakkaat) keräävät tulevaisuudessa suunnattomia omaisuuksia, mutta onko se oikein, että yksi porukka lihoo muita enemmän etenkin, yhteiskunnan tarjotessa
työmahdollisuuksia nykyistäkin vähemmän.
Koulu ei saa olla muottitehdas
Monimutkainen ja kehittynyt yhteiskunta ei pärjää enää pelkällä tiedon takomisella päähän. Yksilöllä pitäisi olla todellinen vapaus
valita oppinsa, kehittää omia vahvuuksiaan ja tehdä työtä omilla ehdoillaan.
Koulun pitäisi auttaa ihmistä löytämään se, missä hän on luontaisesti hyvä. Ei vain valmistaa opiskelijaa täyttämään jonkun toisen laatimaa paikkaa järjestelmässä.
Toki voisimme valita myös toisen suunnan.
Voisimme antaa kaiken rappeutua ja taantua. Voisimme hylätä teknisen kehityksen ja palata hitaampaan aikaan — aikaan ennen väritelevisioita, kännyköitä ja jatkuvaa verkkoyhteyttä.
Mutta en usko, että teknistynyt ihmiskunta palaa juurilleen vapaaehtoisesti. Ainakaan kaikki eivät palaa.
Silti aina voi tapahtua jotain katastrofaalista. Jokin sellainen kriisi, joka estäisi nykyisen sivilisaation ylläpidon ja löisi yhteiskunnan uuteen aikakauteen — menetettyjen tekniikoiden jälkeiseen aikaan.
Entä jos tekniikka katoaa?
Katoavan tekniikan esimerkiksi voisi antaa internetin. Mitä tapahtuisi, jos netti romahtaisi jostain kumman syystä, eikä tilanne palautuisi päiviin, viikkoihin tai kuukausiin?
Internet ei ole elämisen kannalta välttämätön samalla tavalla kuin vesi, lämpö tai ruoka.
Mutta jos rakennamme maailmamme ja yhteiskuntamme digitaalisuuden varaan ilman toimivaa varajärjestelmää, kaaos on takuulla luvassa, jos tietoverkot kaatuvat pidemmäksi aikaa.
Kadonnut oppi tai tekniikka voi olla kadoksissa kuukauden, tai se voi joutua jopa sukupuuttoon, sillä emmehän me yhä tänäkään päivänä tiedä varmasti kuinka esim. pyramidit ja jotkut muinaiset temppelit ovat rakennettu.
Emme yksinkertaisesti osaisi tehdä vastaavia valtavia monumentteja tänä päivänä, joten niiden tekemisen oppi, tekniikka ja resurssit ovat meiltä kadonneet.
Mutta entä silloin, kun kriisi kestää kauemmin?
Tekninen kehitys voi vapauttaa ihmisen, mutta se voi myös tehdä yhteiskunnasta hauraan. Siksi tulevaisuutta ei pidä rakentaa sokeasti vain koneiden varaan, vaan viisaasti ihmisen, luonnon ja teknologian tasapainoon.
Koneet verolle, ihmistyö vapaammaksi
Palataan vielä työhön ja koneisiin.
Kun koneet tekevät jo nyt raskaimmat ja usein myös epämieluisimmat mekaaniset ja fyysiset työt, miksei koneita laiteta töihin myös veronmaksussa?
Ihmisenkö on aina maksettava kaikki, jopa robotin tekemästä työstä syntyvä hyöty?
Miksei automaatiota, robotteja ja tekoälyä laiteta verokarhun käpälän alle?
Tulevaisuus ilman suurta katastrofia näyttää väistämättä siis siltä, että ihmistyö vähenee ja koneet tekevät entistä enemmän.
Siksi verotuksenkin pitäisi muuttua.
Koneet ja robotit verolle, ja ihmisen tekemää työtä kevyemmin verotetuksi.
Ehkä jopa niin, että ihmisen tekemästä työstä tulisi mahdollisimman verovapaata, kun taas pitkälle automatisoitua tuotantoa verotettaisiin ankarammin sen mukaan, kuinka paljon se korvaa ihmistyötä ja kuinka paljon se tuottaa omistajilleen.
Esimerkki.
Metsäkone vai hevosmetsuri?
Kuvitellaan yksi skenaario tavallisesta metsätyöstä ja puunhakkuusta.
Tulevaisuudessa kaikki koneet, myös metsäkoneet, voivat olla pitkälti itsenäisiä toimijoita.
Niitä toki valvotaan ja tarvittaessa myös ohjataan etänänä, mutta suurimman osan työstä ne tekevät itsenäisesti valvovan silmän alla.
Toki koneet täytyy yhä kuljettaa työmaalle ja tankata tai ladata ihmisen läsnä ollessa, mutta suurimman osan ajasta “metsäkoneen kuljettaja” voi tehdä työtään etänä eli valvoa koneen toimintaa kotisohvalla kahvia siemaillen, koska työmaata ilmasta valvova drooni laittaa metsäkoneen automaattisesti säppiin mikäli se havaitsee ihmisen tai muun häiriötekijän vaara-alueella ja hälyttää koneen valvojan tilanteen tasalle.
Mutta samasta metsäurakasta kilpailee toinenkin toimija: hevosmetsuri.
Hän käyttää toki joitakin koneita, mutta hänen automaatiotasonsa on lähinnä hevosenlannan tuotannossa.
On siis selvää, että hevosmetsuri ei ole yhtä nopea urakan suorittaja kuin automatisoitu metsäkonearmeija.
Mutta työn jäljessä, niin ympäristövaikutusten kuin maisemankin osalta on löytyy varmasti eroavaisuuksia. Puhumattakaan työn merkityksestä tekijälleen ja unohtamatta sosiaalisia vaikutuksia paikallisyhteisöön.
Ja tietysti eroa löytyy myös hinnassa.
Jos pitkälle automatisoituja laitteita ja koneita alettaisiin verottaa tekemästään työstä, ihmisen ja eläimen avulla tehty työ voisi muuttua kilpailukykyisemmäksi.
Sellaisen työn verotus voisi olla kannustavaa ja minimaalista, kenties verovapaata, koska se ei syrjäytä ihmistä samalla tavalla kuin automaatio, vaan pitää ihmisen mukana tekemisessä ja merkityksen luonnissa.
Tällöin yhteiskunta ei rankaisisi ihmistyötä, vaan antaisi sille uuden arvon.
Tulevaisuus perustuu nykyhetkeen
Tulevaisuus on tuntematon, mutta se rakentuu aina nykyhetken valinnoista.
Meidän on päätettävä, millaista työtä haluamme tehdä, millä ehdoilla ja kenen hyväksi.
Samalla yhteiskunnan on opittava jakamaan vaurautta tasaisemmin — ei vain ihmisille, vaan myös luonnolle.
Kun koneet tekevät yhä enemmän työtä, niiden tuottaman hyödyn on palveltava muutakin kuin omistajien voittoa.
Muuten tekoäly ja automaatio eivät vapauta ihmistä, vaan rakentavat uuden eriarvoisuuden aikakauden.
Mutta oikein käytettynä ne voivat tehdä juuri päinvastoin.
Ne voivat vapauttaa ihmisen pakonomaisesta työstä oppimaan, luomaan, hoitamaan, kasvattamaan, rakentamaan, suojelemaan luontoa ja elämään enemmän omilla ehdoillaan.
Ehkä tulevaisuuden sivistynyt yhteiskunta ei mittaakaan onnistumistaan sillä, kuinka moni ihminen on sidottu täyteen työviikkoon.
Ehkä se mitataan sillä, kuinka moni saa käyttää aikansa merkityksellisesti.
Siksi Suomessa ei ehkä olekaan liikaa työttömiä.
Heitä on vielä aivan liian vähän.
Mutta yksi työllisyyden muoto tulee varmasti yleistymään.
Se on robotin hoitajan tai valvojan työ, vai tekeeköhän senkin ensi viikolla jo toinen robotti, jota valvoo pian kolmas robotti.
Ja mitä tekee työstä vapautunut ihminen sillä aikaa, kun robotti painaa niskalimassa duunia?
No, se ei kuulu sinulle.
Hän on vapaa – lähtemään vaikka ongelle, museoon tai lapsen luo kylään.
Mutta ainakin yksi seikka tässä robottihommassa pitää varmistaa – ne pitää olla milloin tahansa valvojansa haltuun otettavissa, sillä siitähän ei tule yhtikäs mitään, jos robotit alkavat sekoilemaan kuin ihmiset, ja vieläpä ilman tappokytkintä.
Oskari Kekkonen
MAINOS:
