Suomen kansalaisaloitejärjestelmä otettiin käyttöön suurin lupauksin. Sen tarkoituksena oli vahvistaa kansanvaltaa ja antaa kansalaisille todellinen mahdollisuus vaikuttaa lainsäädäntöön myös vaalien välillä. Yli kymmenen vuoden jälkeen tilanne näyttää kuitenkin karummalta: valtaosa kansalaisaloitteista hautautuu byrokratiaan, eikä eduskuntakäsittely takaa käytännössä mitään.
Suomessa on tehty jo lähes 1 800 kansalaisaloitetta. Niistä vain murto-osa on onnistunut keräämään vaaditut 50 000 allekirjoitusta ja edennyt eduskunnan käsittelyyn. Vielä harvempi on johtanut varsinaiseen lainsäädäntöön tai lainmuutokseen. Käytännössä vain noin 7–8 aloitetta on koko järjestelmän historian aikana vaikuttanut suoraan lakien syntyyn tai muuttumiseen.
Tilastot paljastavat järjestelmän ongelman ytimen: kansalaisaloite toimii ennen kaikkea symbolisena venttiilinä, ei tehokkaana vallankäytön välineenä.
Eduskuntakäsittely ei tarkoita vaikutusvaltaa
Kansalaisaloitteen hyväksyminen käsittelyyn ei velvoita eduskuntaa mihinkään konkreettiseen. Aloite voidaan hylätä suoraan, haudata valiokuntiin tai käsitellä näennäisesti ilman todellista aikomusta edetä lainsäädäntöön. Moni aloite saa muodollisen käsittelyn, mutta poliittinen päätös on usein tehty jo ennalta.
Kriitikoiden mukaan järjestelmä antaa kansalaisille vaikutelman osallistumisesta, vaikka todellinen päätösvalta säilyy tiukasti puolueiden ja hallituksen käsissä. Kansalaisaloite ei ohita hallitusohjelmia, puoluekuri estää poikkeamat, eikä kansanedustajilla ole todellista painetta hyväksyä kansan tukemia esityksiä.
Korkea kynnys suosii järjestäytyneitä ja tunnettuja
50 000 allekirjoituksen vaatimus on korkea, erityisesti kansalaisille, joilla ei ole käytössään valmiita verkostoja, mediahuomiota tai taloudellisia resursseja. Käytännössä menestyneimmät aloitteet ovat olleet joko laajaa mediahuomiota saaneita tai vahvojen järjestöjen tukemia.
Tämä asettaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan ja kaventaa aidon ruohonjuuritason vaikuttamisen mahdollisuuksia. Kansalaisaloitteesta on tullut järjestelmä, jossa näkyvyys ratkaisee enemmän kuin itse sisältö.
Oma aloite hylättiin omien toimesta
Järjestelmän uskottavuutta on heikentänyt myös se, että osa puolueista on irtisanoutunut omista kansalaisaloitteistaan niiden edetessä eduskunnan käsittelyyn. Räikeänä esimerkkinä toimii tapaus, jossa perussuomalaiset eivät lopulta tukeneet kansalaisaloitetta, jonka taustalla puolue itse oli ollut keskeisessä roolissa. Aloite keräsi vaaditut allekirjoitukset ja eteni eduskuntaan, mutta puolue vetäytyi vastuusta käsittelyvaiheessa.
Tapaus paljasti kansalaisaloitteen poliittisen realiteetin: aloite kelpaa oppositiossa painostusvälineeksi ja näkyvyyden hakemiseen, mutta hallitusasemassa tai vallan lähellä sen sisältö voidaan uhrata kompromisseille ja puoluekurille. Kansalaisille viesti oli selvä – edes aloitteen alkuperä ei takaa, että sitä puolustetaan loppuun asti. Tämä on omiaan syventämään epäluottamusta sekä kansalaisaloitejärjestelmää että koko edustuksellista demokratiaa kohtaan.
Demokratia vai demokratian kulissi?
Kansalaisaloite on epäilemättä lisännyt poliittista keskustelua ja tarjonnut kanavan mielipiteiden esiin tuomiseen. Mutta jos mitataan todellista vaikutusta lainsäädäntöön, järjestelmä näyttää epäonnistuneen alkuperäisessä lupauksessaan.
Kun alle prosentti tehdyistä aloitteista johtaa lakiin, herää perusteltu kysymys: onko kansalaisaloite keino vahvistaa demokratiaa vai tapa purkaa kansalaisten turhautumista ilman todellista vallansiirtoa?
Ilman rakenteellisia muutoksia kansalaisaloite uhkaa jäädä pysyvästi poliittiseksi näytelmäksi – prosessiksi, jossa kansa saa puhua, mutta valta ei kuuntele.
Toimittaja
Juha Korhonen
Alimmaismäärän kuittauksia keränneet kansalaisaloitteen pitäisi mennä AUTOMAATTISESTI käsittelyyn, ilman mitään äänestyksiä siitä, käsitelläänkö vai ei. Näin ei kuitenkaan juuri koskaan tapahdu. Kertoo karua kieltään siitä, että systeemin kulissina tämäkin ”kansalle annettu ”valta” toimii. Aloitteet menee roskiin. Sama asia on äänestämisen ja vaalien kanssa. Kansa saa kyllä äänestää, mutta vaalitulokset tehdään ihan muualla kuin äänestyskopeissa. Vaikuttamisen mielikuvat, illuusio riittävät Suomalaisille valitettavasti.
Käsittelyyn ja eduskuntaan ne menevät mutta muodostuuko siellä kansalaisten vaatima muutos lakiin, on olennaista.
Ns. länsimainen demokratia on vain näennäisdemokratiaa samoin kuin siihen täällä Suomessa kuuluvat kansalaisaloitteet. Todellinen demokratia lähtee kaduilta. Tästä on tutkittua tietoa.
Tutkijat Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan analysoivat 323 massaliikettä ja kansannousua eri maissa vuosilta 1900–2006 ja vertasivat sekä väkivallattomien että väkivaltaisten liikkeiden onnistumista. He huomasivat, että yksikään väkivallaton liike, jossa vähintään ~3,5 % väestöstä oli aktiivisesti mukana, EI epäonnistunut tavoitteidensa saavuttamisessa (esim. vallanvaihto tai merkittävä poliittinen muutos). Suomessa tuo tarkoittaisi n. 200 000 ihmistä, mikä ei ole mahdottoman paljon.
…jotta kadulle vain kansa mieltä osoittamaan ja mahdollisimman suurin joukoin, mutta rauhanomaisesti. Eduskunnasta (johon taustavaikutetaan) ei lähde mitään kansan etujen mukaisia aloitteita. Todelliset kansan edustajat ovat vähemmistönä kansanedustajista.