Kanadassa riehuu parhaillaan 955 erillistä metsäpaloa. Lähes 200 metsäpaloista on Ontariossa, pääasiassa Thunder Bayn, Nipigonin ja Sioux Lookoutin alueilla ja Quebecin provinssin pohjois- ja luoteisosissa. Maan keskiosissa Manitobassa ja Saskatchewanissa palaa myös. Länsi-Kanadassa Brittiläisessä Kolumbiassa ja Luoteisterritorioissa on toistasataa paloa. Itä-Kanadassa palaa Nova Scotiassa, New Foundlandissa ja Labradorissa.
Tämä vuosi ei ole millään lailla poikkeuksellinen.
Government of Canada: Fire history data explorer. Kuvaajalla vuositasolla: sininen ja harmaa palkki — palanut alue hehtaareina; vihreä käyrä — metsäpalojen määrä; punainen käyrä — isojen metsäpalojen määrä
Keskimäärin Kanadassa palaa noin 2,5 miljoonaa hehtaaria metsää vuodessa. Noin 3000 metsäpaloista syttyy salamaniskun seurauksena, siis noin puolet. Lopuista on vastuussa yleensä ihminen. Syitä ovat huolimattomuus tulenkäsittelyssä — leirinuotiot, maastoon heitetyt palavat savukkeet, kulotus, tahalliset tuhopoltot sekä erilaiset onnettomuudet kuten kolarin seurauksena palamaan syttynyt auto, vialliset voimajohdot ja muu vastaava.
Tyypillinen palokausi kestää huhtikuusta lokakuuhun; eniten paloja on toukokuun puolivälistä elokuun loppupuolelle.
Ilmastonmuutosta on tarjoiltu syynä paloihin. Syitä on muitakin.
Metsätalous
Kanada on Suomen lailla metsäinen, harvaan asuttu maa jossa metsäteollisuudella on suurehko taloudellinen merkitys suorien ja epäsuorien taloudellisten ketjujen kautta.
Kanadan metsätaloutta voisi kutsua kemikalisoituneeksi. Kanada aloitti glyfosaatin kaupallisen käytön metsätaloudessa vuonna 1976, jolloin Monsanto rekisteröi kemikaalin maassa. Maailman terveysjärjestön WHO:n alaisen IARC:in mukaan glyfosaatti on todennäköinen karsinogeeni, syöpää aiheuttava aine. Se ei myöskään ole biohajoava, joten toistuvien ruiskutusten kumulatiivinen kertymä vesistöihin, luonnon marjoihin, sieniin ja eläimiin lienee mittava.
Laajamittainen ja rutiininomainen ruiskutus metsissä käynnistyi 1980-luvun aikana. Kanadan viranomaiset ja teollisuus pitävät glyfosaattia kustannustehokkaana tapana taata havumetsien uudistuminen. Glyfosaattiruiskutuksilla pyritään tappamaan lehtipuut kuten koivu ja haapa, jotka ovat ”taloudellisesti vähempiarvoisia” ja rakentamaan metsistä monokulttuureja, yhden lajin puupeltoja.
Lehtipuiden tappaminen kuitenkin kasvattaa tulipalojen riskiä, sillä suomalaisen dissidentti-professori Erkki Lähteen mukaan lehtipuut toimivat sekametsässä kaivonpumppujen tapaan. Koivut nostavat vettä syvemmältä maakerroksista ja haihduttavat sitä lehtien kautta ympärilleen, mikä hillitsee syttyvyyttä jonkin verran. Jos tätä on vaikea hahmottaa, ajatellaan vanhaa kaupunkikuvaa: puutalokortteleissa talorivien välissä on lehtipuukujia, joilla oli monta eri tehtävää. Ne paitsi tarjosivat varjoa, myös pitivät katualueen maapohjan kuivempana samalla kun niillä oli merkitystä tulipalojen leviämisen estämisessä. Lehtipuut sitovat paljon kosteutta, lehtimassa on ”märkäainetta” eikä erityisen helposti syttyvää, joten ne hidastavat palojen leviämistä.
Ruiskutusten jäljiltä metsään myös jää suuria määriä kuollutta ja kuivaa kasvimateriaalia, joka toimii erinomaisena sytykkeenä salamaniskuille tai kipinöille. Kun lehtipuut tapetaan, tilalle kasvaa pelkkää havumetsää kuten mäntyä ja kuusta. Havupuut sisältävät pihkaa ja eteerisiä öljyjä, mikä tekee niistä helpommin syttyviä. Ne palavat jopa 5–10 kertaa nopeammin kuin lehtipuut.
Kanadan Canadian Forest Service -metsäviraston tutkijat toki painottavat, että sääolosuhteet, ilmastonmuutos ja yleinen metsänhoito vaikuttavat paloihin paljon enemmän kuin yksittäinen kemikaalikäsittely.
Mutta Kanada hävittää lehtipuita myrkkyruiskutuksilla koska vaihtoehtoinen, työllistävä mekaaninen raivaus on 3–4 kertaa kalliimpaa ja vaatii enemmän työvoimaa. Ainetta käytetään laajasti erityisesti Brittiläisessä Kolumbiassa, Ontariossa ja New Brunswickissa. Quebec on kieltänyt glyfosaatin käytön.
Tuhohyönteiset
Yhden lajin havupuu-pellot ovat tuhohyönteisten paratiisi. Ihmisen perustamissa metsissä puut ovat usein samankokoisia ja -ikäisiä, mikä on kirjanpainaja-kuoriaisten kannalta ihanteellista ruokailu- ja lisääntymisympäristöä. Sekametsässä lehtipuut toimivat fyysisinä esteinä. Ne sekoittavat kuoriaisten suunnistusta, sillä lehtipuiden kemialliset tuoksut peittävät kuusen feromonit alleen. Monokulttuurisissa yhden tai kahden lajin havumetsissä tätä suojamekanismia ei ole.
Vähäsateisen kevään ja kesän kuivuus ja kuumuus heikentävät kuusen pihkanmuodostusta mikä heikentää sen puolustuskykyä. Tällöin hyönteiset pystyvät murtamaan puun suojauksen helpommin. Lämpimät kesät mahdollistavat jopa kahden sukupolven syntymisen saman kesän aikana.
Pohjois-Amerikassa vuoristomäntykuoriainen on tuhonnut kymmeniä miljoonia hehtaareja mäntymetsää. Erilaiset perhos- ja pistiäistoukat — kuten tukinvarsiyökkönen — pystyvät kaluamaan kokonaisia havupuuviljelmiä paljaaksi, koska ne voivat siirtyä puusta toiseen jos välissä ei ole niille kelpaamattomia puulajeja.
Tuhohyönteisten tuhoamat, pystyyn kuolleet puut ovat metsäpaloille otollista raaka-ainetta. Tuhohyönteisiä voi torjua kasvattamalla sekametsää.
Yhden lajin puupellot
Yhden lajin puupeltojen yhteydessä ei kannata puhella luonnon monimuotoisuudesta. Hyönteisten ja niiden perässä tulevien lintujen ja jyrsijöiden lajimäärät poikkeavat sekametsien lajiston moninaisuudesta, samoin lintujen ja jyrsijöiden perässä tulevien erikokoisten petoeläinten moninaisuus.
Metsäpaloja ajateltaessa yksilajisuus tuo toisenlaisen haitan. Puut nimittäin erittävät eteerisiä öljyjä ilmaan. Australia on maailman eukalyptus-valtaisin manner, ja tällä oli suuri merkitys vuosien 2019-2020 Mustaan kesään. Helteellä ja jo liekeissä olevan metsäpalon lähestyessä eukalyptuksen lehdistä höyrystyy ilmaan runsaasti herkästi syttyviä öljyjä — kuten sineolia eli eukalyptolia. Tämä öljyhöyry voi muodostaa metsän latvustoon kaasupilven, joka syttyy kerralla palamaan ja aiheuttaa suoranaisia räjähdyksiä. Kotipuutarhurit saattavat tunnistaa ilmiön perennasta nimeltä Mooseksen palava pensas.
Eteeristen öljyjen takia eukalyptusten lehdet palavat erittäin kuumalla liekillä. Palo nousee nopeasti maanpinnalta puiden latvoihin (nk. latvapalo), missä tuuli kuljettaa liekkejä eteenpäin huimaa vauhtia.
Eukalyptukset itse hyötyvät tästä evolutiivisesti: ne kestävät kuumuutta hyvin, ja niiden siemenet vapautuvat maahan vasta palon jälkeen, jolloin kilpaileva kasvillisuus on raivattu tieltä pois.
Eukalyptuspuun kuori ja öljyiset lehdet irtoavat palossa helposti. Tuuli voi kuljettaa näitä palavia, öljyisiä kuorenpaloja jopa useiden kilometrien päähän varsinaisen palorintaman eteen, mikä synnyttää jatkuvasti uusia palopesäkkeitä, mikä aiheuttaa ongelmia palojen torjunnassa.
Mainos
Politiikka vaikeuttamassa palojen torjuntaa
Luonnonsuojelun nimissä on tehty hyvää mutta myös paljon pahaa. Sekä Australiassa että Kanadassa on estetty luonnonsuojelun nimissä mm. palokujien raivaaminen. Tällä on taattu se, että paloalueille on vaikea päästä paloja torjumaan mutta myös se, että luonnontilaisissa metsissä on runsaasti palavaa ainesta metsän pohjalla ja koska palavasta aineesta tyhjäksi raivattuja alueita ei ole, palot leviävät tehokkaammin.
Liittovaltion ympäristölait kuten Australian EPBC Act rajoittavat alueiden raivausta. Kriitikoiden mielestä byrokratia ja suojelumääräykset estävät maanomistajia ja paloviranomaisia tekemästä riittäviä suojavyöhykkeitä ajoissa. Kanadassa palokujan suunnittelu ja lupien saaminen suojelullisista syistä voi kestää 5–10 vuotta ennen kuin puita päästään kaatamaan. Luonnonsuojelulliset intressit vaativat usein tarkkoja ympäristövaikutusten arviointeja (YVA), jotta ei hävitettäisi esimerkiksi uhanalaisen karibu-metsäpeuran tai lintujen pesimäalueita
Luonnonsuojelun nimissä tehty pitkäaikainen palojen täydellinen tukahduttaminen on kostautunut. Kun luonnollisten pienten palojen ei ole annettu palaa, metsänpohjaan on kertynyt vuosikymmenten aikana massiiviset määrät kuivaa puuainesta. Kun suojakujat on jätetty tekemättä luontoarvojen vuoksi, riski hallitsemattomalle suurpalolle kasvaa.
Toisaalta taas metsän katon avaaminen raivaamalla luo leveitä käytäviä, joihin aurinko ja tuuli pääsevät suoraan. Tämä kuivattaa ympäröivää maastoa ja aluskasvillisuutta, mikä voi asiantuntijoiden mukaan lisätä palon etenemisnopeutta raivauskujalla perinteisen nurmikon tai matalan pensaikon kautta.
Kompromissia etsitään nyt ”vihreiden palokujien” istuttamisella. Vihreällä palokujalla tarkoitetaan sitä, että perinteisen paljaaksi raivaamisen sijaan vyöhykkeille istutetaan huonosti syttyviä, ”märkäaineisia” alkuperäiskasveja, jotka suojaavat luontoa mutta hidastavat tulta. Tuoreimmat kanadalaistutkimukset osoittavat palokujilla olevan myös positiivisia luontovaikutuksia: leveät raivaukset luovat uutta matalaa pensaikkoa — kuten pajuja ja ruohoja — mikä tarjoaa ravintoa jänis- ja hirvieläimille.
Myös alkuperäiskansojen käyttämää hallittua kulottamista on alettu varovasti kokeilla.
Trofinen kaskadi
Ihmisillä on taipumus joko-tai -ajatteluun. Silloinkin kun tulisi pyrkiä tasapainoon. Kokonaisvaltaisten ympäristövaikutusten arviointi ei myöskään aina ole helppoa. Tämän oivaltaa katsottuaan noin neliminuuttisen lyhytelokuvan Yellowstonen sudet, ”How wolves change rivers” (HD-versio). Suomenkielisen tekstityksen saa näkyviin näpäyttämällä rattaan kuvaa filmiruudun oikeassa alareunassa.
Lähtotilanteessa Yellowstonen kansallispuiston vapiti-hirvikanta oli luontaisen vihollisen puutteessa kasvanut kohtuuttomaan kokoiseksi. Ne kalusivat puiston kasvillisuuden loppuun. Vuonna 1995 kansallispuistoon tuotiin pienehkö susilauma. Sudet olivat olleet poissa 70 vuotta.
Susien paluu palautti kansallispuiston luonnonmukaisempaan, elävään tilaan. Sudet saalistivat hirviä ravinnokseen. Tämä muutti hirvien käyttäytymistä. Ne alkoivat vältellä avoimia paikkoja kuten teitä, laaksonpohjia, aukioita ja jokivarsia, joissa ne olivat helpompaa saalista. Kasvillisuus alkoi uusiutua, nuoria metsiä ilmestyi.
Hirvien muuttunut käyttäytyminen muutti kasvillisuuden tilaa, mikä paransi muiden lajien elinmahdollisuuksia. Jokivarsipajujen paluu palautti hyönteiset ja linnut, sitten majavat. Lajistot kasvoivat. Majavat rakensivat patoja, joka laajensi kalojen, sammakkoeläinten ja vesilintujen elintiloja uusilla patolammilla.
Sudet tappoivat myös kojootteja. Kojoottien määrän väheneminen lisäsi hiirien, myyrien, jänisten ja pienpetojen määrää. Susien jättämät haaskat kasvattivat haaskansyöjien kuten haaskalintujen, kotkien ja karhujen määrää.
Yllättävin muutos susien paluusta oli geomorfinen. Elpynyt kasvillisuus sitoi tehokkaammin maaperää vähentäen joenpenkkojen eroosiota. Joenuomat kapenivat, vakautuivat ja useampia lampia muodostui, mikä taas paransi edelleen hyönteisten, vesilintujen, kalojen, sammakkoeläinten ja majavien oloja.
Susien paluu palautti puuttuneen tasapainon.
Kenties tästä olisi jotain opittavaa laajemminkin.
