WEF ja YK (takapiruineen) haluavat ilman, veden ja maaperän ”luontotaseeseen”

Hankkeen taustalla on kansainvälinen talous- ja ympäristöpoliittinen aloite nimeltä ”Nature on the Balance Sheet” eli ”Luonto taseeseen”. Se perustuu niin sanottuun luontopääoman laskentaan (natural capital accounting).

Virallinen selitys hankkeen takana on, että nykyisessä talousjärjestelmässä ilmaa, puhdasta vettä ja maaperää on pidetty ilmaisina, ehtymättöminä resursseina. WEF:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen kuten Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n mukaan tämä johtaa luonnon ylikulutukseen ja tuhoamiseen, koska sen arvo ei näy missään laskelmissa. Jos luonnon tarjoamat palvelut – kuten metsien kyky sitoa hiiltä tai maaperän kyky suodattaa vettä – hinnoitellaan ja muutetaan kirjanpidollisiksi varoiksi, yritysten on pakko ottaa ne huomioon päätöksenteossaan.

Luonto taseeseen

Käytännössä, yksinkertaistaen selostettuna ”Luonto taseeseen” toimisi niin että yritykset ja maanomistajat kartoittavat hallitsemansa alueen ekosysteemit kuten suot, metsät, vesistöt, ja laskevat niiden taloudellisen arvon. Jos yritys/omistaja parantaa luonnon tilaa, sen taseen arvo kasvaa. Jos se turmelee ympäristöä, tästä syntyy sille taseeseen kirjanpidollinen vastuu eli luontovelka.

Vuonna 2026 yritysten ympäristöraportoinnissa on otettu käyttöön uusia globaaleja sääntöjä — kuten päivitetty Greenhouse Gas Protocol maaperän hiilivarastoille ja TNFD-viitekehys — jotka velvoittavat suuryrityksiä raportoimaan luontoriskeistään ja -riippuvuuksistaan entistä tarkemmin.

Riskitekijä

Monet ympäristöjärjestöt, aktivistit ja taloustieteilijät varoittavat niin sanotusta luonnon hyödykkeistämisestä (nk. commodification of nature) so. kun ilmalle, vedelle tai maaperälle määritellään tarkka taloudellinen arvo ja ne merkitään jonkin tahon taseeseen, se luo juridiset raamit sille, että kyseinen taho voi alkaa vaatia korvausta sen käytöstä, suojelusta tai pelkästä olemassaolosta.

Toisaalta on myös niin, kriitikot varoittavat, että jos luonto on vain lukuja taseessa, rikkailla yrityksillä on varaa ostaa itselleen oikeus tuhota maaperää tai vesistöjä yhdellä alueella, jos ne ”hyvittävät” sen sijoittamalla luontopääomaan toisella alueella — kuten Suomessa parhaillaankin tapahtuu datakeskusten alta tuhottavan luonnon kanssa.

WEF ja YK puolustelevat hanketta sanomalla ”ilmaisen johtavan tuhoon.” Nyt yritykset voivat pilata maaperää tai käyttää pohjavettä lähes ilmaiseksi, koska siitä ei joudu kirjanpidossa vastuuseen. Puoltajien mielestä luonnon tuominen taseeseen ei tarkoita luonnon myymistä, vaan yritysten rankaisemista tuhosta.

Suuri ajatus on, että jos tehdas saastuttaa joen, sen taseen arvo putoaa, siis luontovelka kasvaa, mikä karkottaa sijoittajat ja tekee saastuttamisesta yritykselle taloudellisesti kannattamatonta.

Jokamiehen oikeudet

Suomessa ja Pohjoismaissa tilanne on erityinen jokamiehenoikeuksien vuoksi. Paitsi että nykyään ei enää puhuta jokamiehenoikeuksista; nykyään on poliittisesti korrektia puhua sukupuolinetraalisti jokaisenoikeuksista — jolla hävitetään jokamiehenoikeuksien historiaan pohjaava tapa-luonne, ja luodaan väljä muotoilu sanalla ”jokainen”, mikä tulee takaamaan tulevaisuudessa tapahtuvan juridisen väännön siitä, mitä ”jokainen” tarkoittaa.

Suomen laki suojelee ihmisten oikeutta liikkua luonnossa ja nauttia siitä, mutta entä sitten jos metsä ja maaperä ovat jonkun ”taseessa”? Voidaanko luonnossa liikkumisesta alkaa laskuttaa?

Toistaiseksi ei, mutta jos luontotaseeseen sisällytetään luontovelka myös niistä vahingoista, joita maanomistaja ei ole itse tehnyt, ja vahinkojen tekijä jää selvittämättä?

Suurin juridis-tekninen ongelma on se, että jokaisenoikeuksia ei ole positiivisesti määritelty missään tietyssä laissa. Suomessa ei ole olemassa ”Jokaisenoikeuslakia”, on vain vuosisatoja vanha tapaoikeus.

Koska jokamiehen-/jokaisenoikeuksilla ei ole omaa lakikirjaa tai virallista puolustajaa ministeriöiden pöydissä, uusia suojelu-, metsä- tai omistuslakeja valmisteltaessa virkamiehet katsovat usein vain virallisia omistusoikeuksia tai ympäristötavoitteita. Kukaan ei muista tarkistaa, miten laki vaikuttaa epäviralliseen liikkumisoikeuteen.

EU-tasolla ongelma moninkertaistuu. EU ei tunne käsitettä jokamiehenoikeus, joten se ei ota sitä huomioon säädöksissään. Kun luonnon arvoa aletaan nyt entistä enemmän laskea euroissa ja sitoa yritysten taseisiin, riski siitä että virkamiehet unohtavat tavallisen ihmisen oikeuden luontoon, kasvaa entisestään.

Kaupallinen marjastus

Korkein hallinto-oikeus on vanhoissa ratkaisuissaan linjannut, että pelkkä marjojen poimiminen myyntiin — vaikka sitä tekisi ammattilainen — kuuluu periaatteessa jokaisenoikeuden piiriin, koska marjat itsessään eivät ole maanomistajan omaisuutta ennen kuin ne on poimittu.

Jokaisenoikeuden ehdoton perusedellytys on, että toiminnasta ei saa aiheutua vähäistä suurempaa haittaa tai häiriötä maanomistajalle tai luonnolle.

Ulkomaiset, järjestäytyneet ja teollisessa mittakaavassa toimivat marjanpoimijaryhmät ylittävät usein tämän sallitun rajan. Ongelmia syntyy silloin, kun maastoon perustetaan leirejä, ajetaan autoilla sellaiseen maastoon, johon ei saisi, tai poimitaan marjoja liian lähellä asutusta ja pihapiirejä. Vuonna 2021 säädettiin erillinen Marjalaki tämän takia.

Marjalaki ei ole riittävä suoja. Ratkaisu  voisi olla luoda keskitetty ilmoitusrekisteri Ympäristöministeriön alaisuuteen, johon marja- ja sieniyritykset voisivat ladata ministeriöltä suoraan GPS-kartat poimijoidensa puhelimiin, jolloin kielletyt alueet näkyisivät punaisina ruutuina navigaattorissa.

Työ- ja elinkeinoministeriö kertoo että satokaudesta 2025 alkaen ulkomaiset poimijat pitää palkata virallisiin työsuhteisiin turistiksi rinnastamisen sijaan. Kun poimijat ovat virallisissa yrityksissä töissä, yrityksillä olisi juridinen velvollisuus tarkistaa rekisteristä, mille alueille  heillä ei ole asiaa.

Paikalliset maanomistajat ovat kertoneet että mekaanisilla, pitkävartisilla haravilla repiminen on paikoitellen näkyvästi vaurioittanut mustikan- ja puolukanvarvustoa niin rajusti, että alueen satotaso todennäköisesti romuttuu vuosiksi. Pahimmillaan varvut nousevat juurineen irti maasta. Metsistä on löytynyt myös muovijätettä, säilyketölkkejä ja ulosteita. Avotulen teon kanssa on oltu huolimattomia. Kosteakaan suo ei ole sopiva paikka nuotiolle, turve on polttoainetta.

Rekisteri voisi toimia työkaluna, joka säilyttäisi tavallisen kansalaisen vapauden nauttia luonnosta, mutta antaisi maanomistajalle työkalun puolustautua sitä vastaan, että omaa takametsää käytetään teollisuuden raaka-ainelähteenä ilman lupaa. Yritysten tulisi pyytää maanomistajalta lupa, maksaa korvaus sekä sitoutua siivoamaan jälkensä ja kouluttaa poimijansa vastuulliseen toimintaan. Tässä rekisteri olisi hyvä työkalu.

Jos viranomaisilla on aikaa ja intoa päivittää termi ”jokamiehenoikeus” muotoon ”jokaisenoikeus”, aikaa ja intoa on löydyttävä myös oikeuden sisällön ja suomalaisen maanomistajan suojelemiseksi.

Pelkään silti sitä, että kun byrokraatit ja poliitikot puuhaavat yhdessä lopputulos on marjastuskortteja, poimintalupamaksuja eläkeläisiltä ynnä  digitaalisia seurantalaitteita jokaisen poimijan ämpäriin.

Herrojen kanssa marjassa

Syksyllä 2025 WEF:n perustaja Klaus Schwab astui sivuun, ja BlackRockin pääjohtaja Larry Fink nimitettiin WEF:n hallituksen puheenjohtajistoon. Toisin sanoen maailman suurin varainhoitajayritys,  joka hallitsee yli 10–14 biljoonan dollarin varallisuutta, johtaa nyt suoraan sitä järjestöä, joka ajaa luonnon tuomista taseisiin.

Vanguard ja StateStreet ovat pörssyhtiö BlackRockin suuria omistajia. Vanguardia ei ole listattu pörssiin, sen omistavat sen omat sijoitusrahastot, jotka puolestaan ovat rahastosijoittajien  — tavallisten ihmisten ja instituutioiden —  omistuksessa.

Nämä kolme jättiä yhdessä omistavat ristiin lähes kaikkien maailman suuryritysten kuten S&P 500 -indeksin yritysten osake-enemmistöt — keskimäärin yli 20 % per yritys. Niillä on valta päättää yhtiökokouksissa, mihin suuntaan suuryritykset liikkuvat.

Nyt ne liikkuvat YK:n kestävän kehityksen ohjelman kanssa siihen suuntaan, että Larry Fink ja WEF ajavat ”luontoa taseisiin”. Tavoitteena ei ole yritysten todellinen saattaminen vastuuseen, vaan uuden finanssituotteen luominen.

EU on jo niellyt tämän agendan koukkuineen siimoineen ja vapoineen.

EU on ajamassa läpi digitaalista, ohjelmoitavaa keskuspankkirahaa (CBDC), joka sopii erittäin hyvin työkaluna WEF:in ja YK:n tokenisaatio-hankkeisiin. Eli: metsän kyky sitoa hiiltä tai suon kyky puhdistaa vettä muutetaan digitaalisiksi arvopapereiksi (tokeneiksi). Taseeseen pannulle luonnolle määritellään kirjanpitoarvo, joka tokenisoidaan, ja näitä tokeneita voi ostaa, myydä ja verottaa suoraan järjestelmässä.

YK:n Agenda 2030 eli kestävän kehityksen tavoitteet on nimenomaan se globaali juridinen ja ideologinen katto-ohjelma, joka mahdollistaa tämän uuden verotus- ja hallintajärjestelmän luomisen.

YK on jo hyväksynyt virallisen tilinpitojärjestelmän nimeltä SEEA EA, System of Environmental-Economic Accounting. YK ja IMF ajavat parhaillaan ohjelmaa nimeltä ”Beyond GDP”, ”BKT:n tuolle puolen”. Se velvoittaa valtiot muuttamaan kansantalouden tilinpitoa niin, että luonto lasketaan ”pääomaksi”. Toisin sanoen YK antaa raamit sille, miten esimerkiksi suon kyky sitoa hiiltä lasketaan matemaattisesti, se antaa pankeille ja kryptoalustoille valmiit kaavat siitä, miten luonto pilkotaan digitaalisiksi tokeneiksi.

YK:n kehitysohjelmalla (UNDP) on olemassa täysin julkinen hanke nimeltä ”Tax for SDGs” , ”Verotus kestävän kehityksen tavoitteille”. Sen virallisissa dokumenteissa sanotaan suoraan, että verotusta ei pidä käyttää vain valtion tulojen keräämiseen, vaan ”käyttäytymisen ohjaamiseen” luonnon ja ilmaston mukaisesti > uusia ”vihreitä veroja” ja ”luonnonkäyttömaksuja”.

Toisin sanoen: kun luonto on tokenisoitu ja sidottu keskuspankkien digitaaliseen valuuttaan, verotus voidaan automatisoida. Jos kulutat jotain, millä on järjestelmässä korkea ”luontotase-taseen miinusmerkki”, tilitäsi voidaan veloittaa automaattisesti ylimääräistä ”luontokäyttöveroa”.

Kun luonto – kuten valtion omistamat suuret metsäalueet, suot ja vesistöt – merkitään virallisesti taseeseen rahallisen arvon omaavaksi omaisuuseräksi, sen juridinen luonne muuttuu peruuttamattomasti.

Kansainvälisessä oikeudessa ja velkakirjoissa omaisuus, jolla on mitattava markkina-arvo, voi toimia velan vakuutena tai korvikkeena. Jos valtio velkaantuu liikaa ja ajautuu maksukyvyttömyyteen — kuten monet valtiot ovat ajautuneet IMF:lta rahaa lainattuaan — kansainväliset luotonantajat ja finanssijätit voivat vaatia näiden taseeseen merkittyjen luontovarojen hallintaoikeutta velkojen kuittaamiseksi.

”Luontoa velasta” -vaihtokaupat

Tämä ei ole pelkkää teoriaa, vaan mekanismi on jo käytössä. Globaalissa etelässä toteutetaan yhä enemmän niin sanottuja ”Debt-for-Nature” – eli ”Luontoa velasta” -järjestelyitä.

Järjestelyssä esimerkiksi kehitysmaan ulkomaista velkaa annetaan anteeksi tai ostetaan pois, ja vastineeksi valtio luovuttaa tiettyjen luontoalueidensa — kuten sademetsien tai koralliriuttojen — hallinnan ja suojeluvastuun kansainvälisille säätiöille ja rahoittajille.

Kun tämä järjestelmä tokenisoidaan ja digitalisoidaan globaalisti YK:n ja WEF:n toimesta, samaa mallia voidaan soveltaa mihin tahansa velkaantuneeseen maahan. Jos valtio ei kykene maksamaan velkojaan, sen ”luontotaseesta” voidaan leikata palasia globaalien sijoitusyhtiöiden hallintaan.

Kyseessä ei siten ole vain uusi vero tavalliselle ihmiselle, vaan valtioiden suvereniteetin ja kansallisomaisuuden vaivihkainen siirto finanssijäteille ”yhteisen hyvän ja luonnonsuojelun” pyhään nimeen. Kun luonto on taseessa ja tokenisoitu, se on irrotettu kansallisesta suojelusta ja muutettu kansainväliseksi kauppatavaraksi.

Yhteenvetoa:

YK luo säännöt (SDGs) ja WEF luo sijoittajien verkoston (BlackRock) luontotaseille. Tavoitteena on luoda globaali ”luontokäyttö-verotus” ja uusi finanssimarkkina. Teknologia, jolla tämä toteutetaan on keskuspankkien ohjelmoitava raha. Luonto pilkotaan tokeneiksi, digitaalisiksi yksiköiksi, joita voidaan seurata ja verottaa automaattisesti.

Kun säännöt on luotu ja hyväksytetty, finanssijätit toteuttavat ne käytännössä, koska ne hallitsevat sitä pääomaa, jolla maailman suuryrityksiä ja valtioiden velkakirjoja ostetaan. Valtioilla on nimellinen poliittinen valta, mutta taloudellinen reunaehto sanelee sen, mitä valtiot voivat todellisuudessa tehdä.

Sinun mielipidettäsi ei takuulla kysytä.

Lähteitä:

WEF (18.6 2024): How to spot a nature crisis – and why we should use natural capital to combat it

WEF (15.9 2025): Nature’s value: 3 ways land custodians can factor nature into their balance sheets

WEF (11.6 2026): Carbon accounting: Nature is now on the corporate balance sheet

United Nations, Department of Economic and Social Affairs: UN adopts landmark framework to integrate natural capital in economic reporting

UNDP: Tax for SDGs

Science Direct (kesäkuu 2026): Unveiling the roles of green tax, financial development, banking development, fintech adoption, and economic growth on sustainable development in Bangladesh

United Nations. Report of the Secretary-General´s Independent High-Level Expert Group on Beyond the GDP: Counting What Counts — A Compass of Progress for People and Planet

International Monetary Fund, IMF, Working Papers (7.3 2018): Sustainable Development Goals (SDGs) and GDP: What National Accounts Bring to the Table

World Resources Institute, WRI (11.11 2025): Putting Nature on a Balance Sheet: What It Is and Why It Matters

British Ecological Society, BES (20.1 2026): Nature on the balance sheet: Accountability for Nature Positive

Chartered Accountants Worldwide: Nature’s Balance Sheet: What is the role of accountants in tackling the nature crisis?

IR Impact (22.7 2025): The quiet power of the Big Three: a new era of corporate governance

Axiory (5.5 2026): Who Owns BlackRock? The Power Behind the World’s Largest Asset Manager

Institute of Business & Finance, IBF (27.2 2026): BlackRock, Vanguard, State Street: The Big Three Explained

Artikkelikuva Pixnio & Wikimedia. Kuvankäsittely RS.

Liite:

LAKIALOITE / TOIMENPIDE-EHDOTUS: Kaupallisen marjanpoiminnan rekisteri ja maanomistajan kielto-oikeus

Esityksen tausta ja nykytila

Suomalaista perinteistä jokaisenoikeutta (ent. jokamiehenoikeus) käytetään nykyisin laajamittaisesti teollisen ja ammattimaisen marjaliiketoiminnan alustana. Järjestäytyneet, ulkomaiset poimijaryhmät liikkuvat yksityisillä mailla ilman maanomistajien lupaa.

Tämä teollinen toiminta eroaa ratkaisevasti perinteisestä kansalais- ja harrastuskäytöstä. Laajamittainen poiminta aiheuttaa merkittäviä riskejä ja vahinkoja luonnolle ja kiinteistöille:

1. Maastovahingot: Mekaanisilla välineillä tapahtuva repiminen vaurioittaa varvustoja ja romuttaa tulevien vuosien satoja.

2. Turvallisuusriskit:Puutteellinen maastotuntemus johtaa vaaratilanteisiin, kuten avotulen tekoon turvepitoisille soille ja metsiin. Suopalot kytevät syvällä turpeessa viikkoja ja ovat erittäin vaikeita sekä kalliita sammuttaa.

3. Infrastruktuurin kuormitus: Yksityisteiden ja maaston kuluminen sekä roskaaminen jäävät nykyisin maanomistajan kärsittäväksi.

Historiallinen varoitus: Otravaaran kaivos ja jälkikäteinen säätely

Suomen historiasta löytyy varoittavia esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun luonnonvarojen teolliseen hyödyntämiseen ei säädetä tiukkaa ennakkovastuuta ja lainsäädäntö tulee jälkijunassa. Pohjois-Karjalan Otravaaran (Otran) rikkikiisukaivos on tästä malliesimerkki. Toiminta päättyi jo 1920-luvulla, mutta koska yhtiöllä ei ollut todellista ennallistamisvastuuta, alue vuotaa raskasmetalleja ja happamuutta ympäristöön vielä sata vuotta myöhemmin. Aluetta on jouduttu siivoamaan 2000-luvulla miljoonilla euroilla veronmaksajien piikkiin.

Emme saa toistaa samaa virhettä marja-alalla. Jos suuryritykset saavat kääriä voitot luonnonvaroista ilman ennakkoon asetettua vastuuta, maastotuhojen ja suopalojen sammuttamisen taloudellinen lasku jää jälleen kerran maata omistavien kansalaisten ja yhteiskunnan maksettavaksi.

Ehdotettu ratkaisu: Kaupallisen poiminnan rekisteri ja ankara ennallistamisvastuu

Ehdotetaan luotavaksi Ympäristöministeriön alainen sähköinen rekisteri, jonka avulla säädellään ammattimaista luonnonvarojen keruuta suomalaisesta luonnosta.

Järjestelmän keskeiset periaatteet:

1. Maanomistajan kielto-oikeus: Jokaisella kiinteistön- ja maanomistajalla on oikeus ilmoittaa omistamansa alueet (kiinteistötunnukset) rekisteriin, jolloin alueella tapahtuva ammattimainen ja kaupallinen marjan- tai sienenpoiminta kielletään.

2. Yritysten tarkistusvelvollisuus: Koska ammattimaiset poimijat toimivat nykyisin virallisissa työsuhteissa marjayrityksiin, yrityksillä on lakisääteinen velvollisuus ladata rekisteristä ajantasaiset GPS-kartat. Kielletyt alueet on ohjelmoitava poimijoiden navigaattoreihin ja seurantalaitteisiin selkeiksi suoja-alueiksi.

3. Sopimus- ja ennallistamisvastuu: Jos yritys haluaa toimia rekisteriin ilmoitetulla maalla, sen on sovittava asiasta erikseen maanomistajan kanssa. Sopimuksessa määritellään poimintalupa, mahdollinen korvaus sekä yrityksen ankara korvaus- ja ennallistamisvastuu kaikista maastotuhoista, roskauksesta tai palovahingoista. Yrityksen on ennallistettava vaurioitunut luonto omalla kustannuksellaan.

4. Harrastustoiminnan suojaaminen: Rekisteri ja kielto-oikeus eivät koske yksityishenkilöitä, harrastajia tai eläkeläisiä. Paikallisten asukkaiden ja perinteisten harrastajien jokaisenoikeus liikkua ja poimia marjoja omaan tai pienimuotoiseen myyntikäyttöön säilyy täysin muuttumattomana ja koskemattomana.