Euroopan 2020-luvun zeitgeist rakentuu monikriisien, teknologisen murroksen, globalistisen talouspolitiikan, digitaalisen valvonnan ja tiedon pirstaloitumisen päälle. Zeitgeist, ajan henki heijastaa mielikuvia, pelkoja (todellisia tai muokattuja), toiveita ja vastakkainasetteluja, joiden kautta yhteiskunta hahmottuu. 2020-luku on monikriisien aikakausi, jota muovaa pandemia, sota, ilmastopolitiikka, tekoäly, robotisaatio, maaseudun ja maatalouden alasajo, globalisaatio, maahanmuutto, indentiteettipolitiikka, digitaalinen valvontainfra sekä transhumanismi.
Ajan henki on teknologinen ja yllättävän epäyksilöllinen, jossa yksilöä ohjataan järjestelmiin, sääntelyyn ja valvontaan, joka määrittää sananvapautta, mielipiteenvapautta ja liikkumatilaa, samalla kun yksilön rooli muuttuu subjektista valvonnan ja datan tuotannon objektiksi. Ajan henki näyttäytyy epähumaanina kehityskulkuna, jossa yksilönvapaus, yksityisomistus ja inhimillinen mittakaava ja ihminen itse ovat jatkuvan uudelleenmäärittelyn ja muokkaamisen kohteina.
Zeitgeist, valta ja kollektiivisten mielikuvien muokkaaminen
Ajan henki on sosiologinen kehys, jossa normit, arvot ja merkitykset syntyvät vuorovaikutuksessa instituutioiden, talouden, median ja yksilöiden välillä, tai niiden ohjaamina. Kriisit ja teknologiset muutokset toimivat katalysaattoreina, jotka tiivistävät vallan ja ohjauksen muotoja ja muovaavat kollektiivisia mielikuvia ja käsityksiä uhasta, turvallisuudesta ja edistyksestä. Tässä kehyksessä narratiivit eivät ole vain kuvauksia todellisuudesta, vaan välineitä, joilla todellisuutta rakennetaan, rajataan ja toimia oikeutetaan. Viholliskuvan paisuttamisella voidaan köyhdyttää valtiontalouksia vuosikausia ja leikata perustarpeistakin – ”demokratian ja vapauden”-narratiivilla. Ihmisiä voidaan vaatia injektoitumaan hätälupatuotteilla median alarmoiman taudin ja ”tutkitun ja turvallisen” narratiivilla.
Monikriisien aikakausi ja kriisiratkaisut ja epäluottamuksen synty
Pandemia, Ukrainan sota, ilmastopolitiikka, energia- ja talouskriisit muodostavat monikriisitilanteen, jossa poikkeustila on muuttunut pysyväksi. Kriisejä myös kehystetään poliittisesti. EU:n johto ja kansainväliset toimijat, kuten Maailman talousfoorumi (WEF) ja Klaus Schwab, osallistuvat innokkaasti keskusteluun siitä, miten kriiseihin vastataan ja millaisia rakenteellisia muutoksia niiden varjolla toteutetaan – usein kannattavia liiketoimintoja. WEF ja Bill Gates simuloivat cyberkriisejä ja pandemioita vuosia aikaisemmin niiden tapahtumista, mikä herättää epäilyksen suunnitelmallisuudesta. Kriisien kiireellisyys luo oikeutuksen erilaiselle sääntelylle, rahoituksen ja taloudellisen avun ohjamiseen ja uusille hallinnan muodoille ja välineille kuten koronapassi.
Pandemian luonnollisen alkuperän epäilyt, kuten Wuhanin laboratorioväitteet, ilmaisevat globaalia epäluottamusta instituutioita kohtaan. Ilmastopolitiikassa on herännyt epäilyksiä vihreän siirtymän taloudellisista ja poliittisista hyödyistä sekä green tech -sektorin voitontavoittelusta – mitä Trump kutsuu Green Scamiksi.
Asiantuntijoiden ja median tukemat narratiivit luovat maailman, jossa ”kriisi” ja uhka oikeuttaa poliittiset ja kansantaloudelliset päätökset ”turvallisuuden” tai ”ilmaston suojelun” tai ”demokratian ja eurooppalaisten arvojen” puolustamisen nimissä. Trump on irtaantunut ja etääntynyt monista kansainvälisistä järjestöistä, koska näkee niissä tapahtuvan voitontavoittelun tai suoranaisen korruption ja poliittis-taloudellisen hyödyn.
Rajat ylittävä globalismi jättää varjoon kansallisen edun
EU:n päätöksenteko ja komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin ja monen EU-johtajan toiminnassa eurooppalainen politiikka kytkeytyy ylikansallisiin tavoitteisiin. Globalistinen zeitgeist korostaa rajat ylittäviä ratkaisuja, mutta myös näyttäytyy kehityskulkuna, jossa eurooppalaisten oma etu ja paikallinen itsehallinta jäävät sivuun. Näiden puolustajia, kuten Unkarin Orban, leimataan äärioikeistolaiseksi ja vihamieliseksi, vaikka heidän tavoitteensa on oman kansakunnan taloudellinen ja kulttuurillinen selviäminen.
Vapaakauppasopimukset, kuten EU–Intia ja Mercosur, vaikuttavat työpaikkojen siirtymiseen Euroopan ulkopuolelle ja ulkomaisen tuotteen ja työntekijän suosimiseen. EU:n talouspolitiikka vaikuttaa palvelevan globaaleja markkinoita enemmän kuin paikallisia yhteisöjä ja työmarkkinoita. Yksityisomistuksen epävarmuus ja muuttuvat omistuksen ehdot ja WEFin linjaama omistukseton palvelujen vuokraamisen malli horjuttaa uskoa edes oman omaisuuden säilymiseen.
Maatalouden ja luonnolisuuden alasajo ja Green tech -teollisuus
Agenda 2030:n kestävän kehityksen narratiivi esittäytyy ympäristön suojeluna ja yhteiskunnallisen edistyksen välineenä, mutta näyttääkin johtavan luonnon, perinteisten elinkeinojen ja paikallisyhteisöjen tuhoamiseen. Maaseudun alasajo ja maatalouden rakennemuutos kertovat luonnonmukaisuuden vastaista tarinaa, keskittymisestä kaupunkeihin sekä ruuantuotannon poliittisesta painamisesta kohti ”Green Tech” -teollista tuotantotaloutta: keinolihaa ja hyönteisruokaa.
Tuulivoimapuistot, ”Vihreän Siirtymän” kaivannaisten louhinta ja monikansalliset datakeskukset tuhoavat luontoa, perinnemaisemia ja eläinten ekosysteemejä ja saastuttavat vesistöjä. Perinteiset maaseudun elinkeinot ja yhteisöt pakenevat dystooppisten tuotantoalueiden alta. Merkityksellinen luonnonmukainen elämä maaseudulla – mitä puoli miljoonaa suomalaista haluaisi – pakotetaan väistymään teknologisen ja taloudellisen monikansallisen tuotannon tieltä. Suomikin auliisti tarjoaa maisemansa, parin tonnin maapohjaverolla ja paikalliset vesivaransa datakeskuksille modernisaation huumassa ja toivoen työllisyysvaikutuksia pieniin kaupunkeihin, vaikka keskukset työllistävät lopulta vain muutamia siivoojia ja vahtimestareita.
Agenda 2030 kestävän kehityksen tavoitteina on köyhyyden poistaminen, terveyden ja koulutuksen kehittäminen, ruokaturva, varmistaa työ ja toimeentulo, kohtuuhintainen energia, kaupunkien ja asuinympäristöjen turvallisuus, luonnon ja ekosysteemien suojelu sekä ilmastonmuutoksen hillintää ja rauhaa. Agendalle päinvastaisia vaikutuksia on nähtävillä nyky-Suomessa.
Teknologia, transhumanismi ja ihminen järjestelmän kohteena
Transhumanismi muokkaa ihmiskuvaa ja ihmistä teknologisen ja geneettisen muokkaamisen tuotteena. Klaus Schwabin ja WEFin transhumanistiset visiot teknologian ja ihmisen integraatiosta ovat epähumaaneja. WEFin Harari on sanonut, kuinka ihminen ei ole enää mystinen sielu, vaan hakkeroitava eläin. Implantit, mikrosirut ja kehon ja datan yhdistäminen on osa epähumaania ihmiskuvaa, jossa ihminen muuttuu subjektista objektiksi: valvonnan ja datan tuotannon kohteeksi tai hakkerointikohteeksi. Ihminen muuttuu välinearvoksi, kohteeksi, jota mitataan ja valvotaan ja profiloidaan tuottavuuden ja järjestelmiin kytkeytymisen kautta sekä ”ilmastopäästölähteenä”. Uudet sensoritekniikat wifi-laitteissa tarkkailevat hengitystä, liikkeitä ja fysiologisia reaktioita.
Työtehtävien siirtyminen tekoälylle ja roboteille kaventaa ihmisten toimijuutta ja elinkeinoa. Vapaakauppasopimukset ja globaalit ketjut lisäävät työttömyyttä ja taloudellista ahdinkoa. Kansalaisten mielenosoitukset – suuretkin – sivuutetaan sekä jätetään pääosin myös uutisoimatta.
Digitaalinen identiteetti ja valvonnan laajeneminen
Digitaalinen identiteetti, Digi-ID, liittää kaiken yksilötiedon, talouden, liikkumisen ja sosiaalisen toiminnan yhteen monitoroitavaan järjestelmään. Järjestelmä on läpinäkyvä, yksityisyyden poistava järjestelmä, jossa yksilön jokainen arkinen toiminto on seurattavissa, arvioitavissa ja myös ohjattavissa. Yksilö on osa datapohjaista hallintaa, jossa vapaus ja autonomia järjestetään täysin uudelleen – ilman demokraattista ja moraalista keskustelua. Asia edistetään, kehitetään ja lanseerataan ilmoitusluontoisena ”uudistuksena”. Pieneen inhimilliseen elämän piiriin interventoituu digitaalinen valvonta, ostamisen rajoittaminen, ”ilmastovalvonta” (hiilikreditit), profilointi ja etähallinta. Digi ID muuttaa ykisönvapauden käsitettä perustavanlaatuisesti. Lisäksi EU:n ns Chat control- valvonta on käytännösssä hävittänyt jo kirjesalaisuuden.
Empatia, sota ja aseteollisuus
Ukrainan sota ja siihen liittyvä solidaarinen auttamisen kallis empatia ovat muokanneet Euroopan moraalista maisemaa. Resursseja suunnataan konflikteihin ja geopoliittisiin sotiin, samalla kun yksilöiden perusturvasta leikataan. Sosiaaliturva heikkenee, mutta kotimainen empatia jää Ukraina-empatian varjoon. Tässä voittaa aseteollisuus ja siihen sijoittavat, vaikka aseteollisuuden vähäisiä työllisyysvaikutuksia hehkutetaan. Unkarin Orban on ainoa johtaja, joka nyt pyytää kansalta mandaattia jatkaa Ukrainan loputonta miljardirahoitusta. On ilmeistä, että Euroopan rahat eivät enää riitä ”vankkumattomaan tukeen”. Nyt esitetään hallituksessa, että ”poikkeustilassa” vanhusten eläkkeitä voitaisiin pidättää ja lykätä puoli vuotta.
Monikulttuurisuuden ja ”työvoimapulan” narratiivi
Sodat, konfliktit, pakolaisuus ja maahanmuutto liittyvät eurooppalaiseen zeitgeistiin, tuoden mukanaan ei-eurooppalaisia normeja ja uskontoja. Maahanmuutto nähdään humanitaarisena velvoitteena ja työmarkkinoiden oletetun ”työvoimapulan” ratkaisuna, mutta voi samalla uhata sisäistä turvallisuutta, kuten jo nähty esimerkiksi Ranskassa ja Ruotsissa. Monikulttuurisuuden narratiivi jakaa yhteisöä leireihin, joissa maahanmuutto nähdään joko solidaarisuutena ja monimuotoisuutena tai resurssien, sosiaalisen koheesion ja kulttuurillisen ja kansallisen säilymisenkin koetinkivenä. Jälkimmäinen leimataan rasistisena.
Monikulttuurisuus voi olla rikastuttava ilmiö, mutta liiallisena se on myös köyhdyttävä ilmiö, jossa kielitaidottomuuden takia koulutuksen ja osaamisen taso heikkenee. Se voi olla polarisoiva ilmiö, jossa omien kulttuurien taskuja omine normeineen syntyy suomalaisen yhteiskunnan sisälle: silloin ei kyseessä ole enää monikulttuurisuus ja assimilaatio, vaan tulijakulttuurin koteloituminen vastaanottajamaan sisälle.
Kokemus- ja monisukupuolisuus osana zeitgeistia
Sukupuoli-identiteettipolitiikka on uutena inklusiivisuuden ja oikeudenmukaisuuden välineenä identiteettipolitiikassa. Kokemussukupuolisuus on nostettu keskiöön julkisessa keskustelussa, ja tämä voi aiheuttaa sosiaalista painetta monille heteroille, jotka kokevat epävarmuutta tai pelkoa, etteivät sano jotain ”loukkaavaa” ja joudu woken kohteeksi.
Ongelma ei ole vähemmistöissä tai yksilöissä – jotka suurin osa hyväksyy – vaan siinä, että identiteettipolitiikkaa on suhteetonta väestörakenteeseen nähden. Tämä luo päinvastoin vastakkainasettelua yhteiskunnassa, vieden vähemmistöjen hyväksyntää jopa taaksepäin. Ongelma ei ole marginaalin edustajat, vaan itse politiikka, jonka moni kokee liiallisena ja nuorten seksuaalista kehitystä hämmennyttävänä.
Maailman talousfoorumi (WEF) edistää auktorisoiduissa DEI-ohjelmissaan, joissa identiteettipolitiikalla muokataan kulttuuria ja sosiaalista käyttäytymistä, luoden uusia normeja, joissa valkoinen hetero on lähinnä muinaisjäänne. Yllättäen moni näistä kokemussukupuolisuuden markkinoijista – Trudeau, Marin jne. – itse ovat heteroita. Historiallisesti marginaaliryhmien asioita on poliittisesti ajaneet vähemmistön edustajat itse. Heteropoliitikkojen mainostaminen antaa kuvaa hyvesignaloivasta epäaitoudesta ja epämääräisistä muista poliittisista motiiveista. Jotkut näkevät monisukupuolisuuden markkinoinnin ydinperheen murentamisena.
Tiedon teknokraattinen ohjaus, media ja narratiivien talous
Media, algoritmit ja poliittiset viestit suodattavat todellisuutta, luoden rinnakkaisia maailmoja. EU-kriittiset ja/ tai kansallista etua korostavat näkökulmat liitetään typerryttävästi ulkoisen vaikuttamisen, mikä vahvistaa polarisaatiota. Tiedon ja käsitysten jakautuminen rikkoo yhteisöllistä yhteisyyttä, perhesiteita ja ystävyyssiteitä; jakaa ihmistet mielipiteiden perusteella hyvien ja järkevien ja pahojen ja ”kylähullujen” leiriin. Se ei ole enää sivistyneen yhteiskunnan olemus.
Narratiiveista hyötyvät poliittiset päättäjät, kansainväliset instituutiot, globaalit yritykset ja media-alan toimijat, jotka voivat ohjata mielipiteitä, rahoitusvirtoja ja kulutuskäyttäytymistä. Lääkeyhtiöiden ja green tech -sektorin taloudelliset intressit kytkeytyvät tiedon valikointiin ja painotuksiin. Puolueellinen tiede ja sensuuri kaventavat keskustelutilaa ja heikentävät luottamusta yhteisiin faktoihin.
Media voidaan nähdä kriittisesti propagandan kaltaisena toimijana, joka rakentaa uhkakuvia ja konfliktia enemmän kuin rauhanrakentamisen ja kansojen välisen ymmärryksen perinnettä, jota Martti Ahtisaari edusti.
Teknokratia ja asiantuntijavalta
Teknokraattisuus on osa zeitgeistia; asiantuntijoiden, mallinnusten ja järjestelmien rooli poliittisessa päätöksenteossa. Asiantuntijalausunnot ja tilastolliset mallit toimivat legitimiteetin lähteenä, joka ohjaa poliittisia valintoja ja ulossulkee vaihtoehtoja. Demokratia on muuttumassa asiantuntijapohjaisten narratiivien hallinnoimaksi, jossa yksilön ääni hukkuu järjestelmien ja instituutioiden alle. Yksilön äänet leimataan poikkeavina tai marginaalisina ja sivuutetaan. Kansalaisvaikuttamisen vaikutus on olematon poliittiseen päätöksentekoon.
Zeitgeistin muutos ja yksilön asema kapenee
2020-luvun zeitgeist verrattuna 1960-lukuun on varsin erilainen: aikakauden 60-luvulla yksilön asema ja osallistuminen poliittiseen elämään oli normaalia ja yhteisöllisyys korosti autonomista päätöksentekoa. Nykyään yksilön asema on kaventunut; poliittinen osallistuminen ja mielipiteiden muodostaminen ohjataan usein asiantuntijamallien, teknokratian ja median kautta. Taloudelliset intressit, kuten Soroksen kaltaisten suurtoimijoiden rahoittama sosiaalinen muovaaminen, ohjaavat käyttäytymistä, normeja ja uskomuksia. Yksilö on nyky-Zeitgeistissa yhä enemmän valvonnan ja datan tuotannon kohde, ja hänen liikkumatilansa, autonomiansa ja vaikutusmahdollisuutensa yhteiskunnallisiin prosesseihin ovat kaventuneet.
Vaikuttajuus täysimääräisenä yksilönä demokratiassa on heikentynyt. Narratiivit, polarisaatio ja brutalisoitunut sosiaalisen median keskustelukulttuuri eivät tuota enää minkäänlaista kansalaisten konsensusta asioista, edes tiedollisella tasolla. Yhteisöllisesti rakentuvat päätökset ovat muuttuneet teknokraattisten narratiivin alaisiksi ja kritiikin sivuuttaviksi hallinnan ja päätöksenteon välineiksi. Jopa kansallisen edun näkökulmat leimataan ”ulkovaltojen vaikuttamiseksi”, näin ennestään heikentäen kansallisvaltioden ja sen kansalaisten etua. Kansallinen autonomia hankaa globaalien narratiivien ja ylikansallisen ohjauksen kanssa.
Toimittaja
Karl Beckenström
