On päiviä, jolloin taivas tuntuu tietävän enemmän kuin ihmiset. Se vetää harmaat pilvet ylleen, huokaisee syvään ja antaa sateen puhua puolestaan.
Minä kuljen sen alla hiljaa ja mietin, kuinka joskus tuntuu siltä, että jokainen pisara kantaa mukanaan jotakin, mitä en ole itse osannut sanoa ääneen.
Ehkä siksi sade tuntuu niin tutulta. On kuin se olisi ystäväni. Se ei kysele, miksi olen hiljainen. Se ei vaadi hymyilemään tai selittämään, miksi jokin sattuu vieläkin. Se vain putoaa maahan tasaisena, loputtomana virtana, aivan kuin muistuttaakseen, ettei mikään tunne kestä ikuisesti.
Muistan ajan, jolloin uskoin kaiken järjestyvän. Rakensin unelmia pienistä hetkistä, sanoista ja lupauksista. En huomannut, kuinka hiljaa osa niistä alkoi murentua.
Joskus elämä ei romahda yhdessä hetkessä, vaan pieninä palasina, niin hiljaa, ettei sitä ensin edes huomaa. Vasta myöhemmin ymmärtää kantaneensa käsissään sirpaleita jo pitkän aikaa.
Jonain aamuna vain huomaa, ettei elämä jakanutkaan niitä ruusuja, vaan korvapuusteja. Se löi avokämmenellä juuri silloin, kun seisoi jälleen sillä ylimmällä askelmalla – toiveikkaana ja valmiina jatkamaan matkaa.
Elämän korvapuustit ovat kipeitä, mutta kukaan ihminen ei voi niiltä välttyä, vaikka haluaisi. Siksi sade on se ystävä, kun aurinko tuntuu paistavan vain toisille.
Sateessa kävellessä maailma näyttää erilaiselta. Kadut kiiltävät, ihmiset kiirehtivät suojaan mutta minä viivytän askeliani.
Tuntuu kuin sade ymmärtäisi, että joskus koti ei ole paikka, vaan tunne, jota etsii pitkään.
Kadut hohtavat kuin ne kantaisivat mukanaan kaikkien kulkijoiden tarinoita.
Sade puhdistaa, pesee pois menneisyyden tahmeat hämähäkinseitit. Märät hiukset takertuvat kasvoilleni, mutta se ei tunnu pahalta, vaan oikeastaan turvalliselta. En mieti märkiä vaatteita tai pilalle mennyttä uutta kampausta. Ne ovat mitättömän pieniä asioita silloin, kun taivas ja sielu itkevät yhdessä.
Silti jokaisen rankkasateen jälkeen pilvien välistä pilkahtaa valo. Ei aina kirkkaana tai voimakkaana, joskus vain hentona muistutuksena siitä, että taivas ei ole unohtanut aurinkoa. Se on ollut siellä koko ajan, odottamassa oikeaa hetkeä. Ehkä ihmisetkin ovat sellaisia. Vaikka sydän kantaisi raskaita muistoja, sinne mahtuu vielä joskus uusi alku.
Ehkä sade onkin ollut koko ajan minun kyyneleeni. Sellaiset, joita en koskaan saanut itkettyä. Ja ehkä juuri siksi jokaisen sateen jälkeen hengitys tuntuu hieman kevyemmältä.
En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta tänään annan sateen kertoa sen tarinan, johon minulla ei vielä ole sanoja. Kiipeän uudelleen ylös, kokoan itseni ja hengitän syvään.
Kuiskaan hiljaa sateeseen:
Täältä tullaan, elämä!
Vähän surumielinen tunnelma, mutta sellaista elämä joskus on.
Valoa ja varjoja. Mutta kuten vanhassa laulussa sanotaan: ”jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei niin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois”
Marjaana Virtanen
