Suomessa eletään jälleen paaston aikaa. Kristillisessä perinteessä paasto on valmistautumista pääsiäiseen – hiljentymistä, katumusta ja hengellistä kasvua. Tämä perinne on kuulunut suomalaiseen elämänrytmiin vuosisatojen ajan ja sitä vaalivat erityisesti Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja ortodoksinen kirkko. Pääsiäinen on kristittyjen tärkein juhla ympäri maailman.

Samaan aikaan Suomessa vietetään ramadania. Se on muslimeille tärkeä ja syvästi hengellinen kuukausi, johon kuuluu paasto auringonnoususta auringonlaskuun.

Tämä on asia, jota en ei-uskovaisena oikein ymmärrä enkä ole kovin syvällisesti edes perehtynyt tähän asiaan, mutta kuulostaa kovin oudolta, kun paastoaa, mutta silti voi yöllä syödä mitä haluaa.

Lasten kohdalla – koko päivä koulussa ilman ravintoa on minusta kasvavan lapsen kohdalla jotenkin kohtuutonta, kun ei saa syödä mitään tai juoda edes vettä, jos oikeaoppisesti ramadan paastoa noudattaa. Lisäksi vielä tuntuu, että se on jopa lapsillekin ”pakollista” Minusta tuo aika auringonnoususta auringonlaskuun on pienelle koululaiselle todella pitkä aika. Säälittää pikku koululaiset ja nuoretkin, kun he täällä kylmässä pohjolassa kuitenkin tarvitsevat energiaa jaksaakseen opiskella.

On selvää, että uskonnonvapauteen kuuluu myös oikeus harjoittaa omaa uskontoaan. Silti on perusteltua kysyä, kun julkinen sektori, media ja jopa kunnalliset toimijat nostavat esiin eri uskontojen juhlia, niin millä perusteella ja missä mittakaavassa se tapahtuu? Suomessa kristillinen perinne ei ole yksi vaihtoehto muiden joukossa, vaan osa kansallista historiaa, kulttuuria ja lainsäädännöllistä arvopohjaa. Siksi tasapainon arviointi ei ole syrjintää, vaan tervettä yhteiskunnallista keskustelua.

Lasten “ramadanparkki” neutraalia toimintaa vai uskonnollista ohjausta?

Erityistä ihmetystä minussa herättää lasten nimissä järjestettävä niin kutsuttu “ramadanparkki” Ajatus yhteisöllisyydestä voi olla hyvä, mutta kysymys kuuluu: onko kyse kulttuurisesta tapahtumasta vai uskonnollisesta kasvatuksesta? Ja jos toimintaa järjestetään julkisin varoin tai julkisissa tiloissa, onko se aidosti uskonnollisesti neutraalia? Sekä miksi lapset eivät vietä paaston aikaa kotona vanhempiensa kanssa, kuten kristityssä yhteiskunnassa tehdään?

Kristillisessä perinteessä lasten paasto ei ole velvoittavaa. Hengellinen kasvu nähdään asteittaisena, iän ja ymmärryksen mukaan etenevänä. On aiheellista varmistaa, että myös muissa uskonnollisissa yhteyksissä lasten hyvinvointi ja aito uskonnonvapaus toteutuvat – mukaan lukien oikeus olla osallistumatta ilman sosiaalista painetta.

Lasten kohdalla yhteiskunnan velvollisuus on erityinen. Julkisen vallan ei tule asettua minkään uskonnollisen kasvatuksen tukijaksi – ei enemmistön eikä vähemmistön.

Näkyvyys julkisessa tilassa – missä kulkee raja?

Mainos

---

Suomi on uskonnonvapauden maa. Se tarkoittaa vapautta uskoa, olla uskomatta ja vaihtaa uskontoa. Mutta uskonnonvapaus ei automaattisesti tarkoita sitä, että kaikkien uskontojen tulee saada samanlainen julkinen näkyvyys tai institutionaalinen tuki.

Suomen kulttuurinen identiteetti on rakentunut kristilliselle perustalle. Juhlapyhät, symboliikka, koulun perinteet ja monet yhteiskunnalliset rakenteet heijastavat tätä historiaa. On rehellistä myöntää, että enemmistökulttuurilla on historiallinen ja identiteettiin liittyvä erityisasema.

Kysymys ei siis ole siitä, saako islam näkyä. Tietenkin saa. Kysymys on siitä, muuttuuko julkinen tila vähitellen tavalla, jossa historiallinen enemmistökulttuuri joutuu väistymään, samalla kun vähemmistöuskontoja kohdellaan erityisellä varovaisuudella ja herkkyydellä. Avoin keskustelu tästä ei ole vihamielisyyttä – se on osa demokraattista yhteiskuntaa.

Johdonmukaisuutta turvallisuudessa ja uutisoinnissa

Keskustelussa nousee toisinaan esiin myös kokemus kaksoisstandardeista. Kirkkoihin kohdistuvat vandalismit ja tuhopoltot saavat vähemmän huomiota kuin vastaavat teot moskeijoita kohtaan – tai päinvastoin, näkökulmasta riippuen.

Oli todellisuus mikä tahansa, periaatteen tulisi olla selvä: kaikki uskonnollisiin rakennuksiin kohdistuva väkivalta on tuomittavaa. Turvallisuus ei saa olla valikoivaa, eikä uutisoinnin sävy riippua siitä, mihin uskontoon kohde kuuluu.

Lopulta kyse ei ole ihmisten ihmisarvosta – se on jakamaton. Kyse on yhteiskunnan suunnasta. Onko meillä rohkeutta sanoa, että Suomen historiallinen ja kulttuurinen perusta on kristillinen, ja että sen ei tarvitse hävetä tai väistyä?

Rakentava kritiikki ei ole suvaitsemattomuutta. Se on merkki siitä, että haluamme säilyttää tasapainon, oikeudenmukaisuuden ja yhteisen kulttuurisen jatkuvuuden – samalla kun kunnioitamme jokaisen oikeutta omaan vakaumukseensa.

En ole itse varsinaisesti uskovainen. Minulle universumi itsessään tuntuu olevan kuin Korkein Voima – jotain suurempaa kuin me itse. En anna sille nimeä enkä seuraa mitään uskontoa, mutta sen läsnäolo ja järjestys antavat elämälle merkityksen. Uskon siihen tavalla, joka on henkilökohtainen ja vapaa dogmista ja se riittää minulle.

Marjaana Virtanen