Nykyään on aika yleistä, että ihmiset tuntuvat jakaantuvan melko selvästi kahtia. Kaikki, mikä poikkeaa valtavirtamediasta tai yleisesti hyväksytystä näkemyksestä, on helposti salaliittoteoriaa, vaikka asia olisi kuinka hyvin perusteltu. Ihmisten medianlukutaito tuntuu olevan aika suppea.
Toisaalta siinä välissä on myös se joukko, jota ei kiinnosta eikä välttämättä edes välitä. Kun asia ei koske omaa elämää, omaa taloutta tai omaa terveyttä, eletään niin, että asiat, jotka ihastuttavat, vihastuttavat tai muuten vain aiheuttavat vahvoja tunteita, eivät oikein kosketa, kun ne eivät mahdu jokapäiväisen elämän pyörteisiin. Mutta kun näitä erilaisia ihmisryhmiä selvästi on, ajattelin pohtia asiaa vähän näin yleiseltä kantilta.
Toisessa ääripäässä on ihminen, joka melko sokeasti luottaa siihen, mikä on yleinen mielipide. Toisessa taas ihminen, joka ei luota siihen yhtään, ei edes pennin vertaa, vaan kiistää lähes kaiken. Toisia kutsutaan salaliittoteoreetikoiksi ja foliohatuiksi. Toisella puolella taas voisi puhua esimerkiksi valtavirtatiedeuskovaisista, koululääketiedeuskovaisista, valtamediauskovaisista tai muuten vain ihmisistä, jotka eivät ajattele asioista kuin yhdellä tavalla eivätkä juurikaan kyseenalaista tai epäile mitään.
Jos heille sanotaan: ”Tämä on sinun parhaaksesi.” Niin ilman muuta näin on. Kyllä muut tietävät ”paremmin”.
En koe olevani kumpaakaan ääripäätä. En usko kaikkea valtavirran mukana, mutta en myöskään kiistä kaikkea automaattisesti. Jos johonkin suuntaan kallistun, niin ehkä vähän enemmän sinne foliohattujen puolelle – ihan vain siksi, että haluan kysyä, kyseenalaistaa ja ottaa itse selvää.
Nykyään vaan niin sanottu maalaisjärki tai arkijärki, kuten minä sitä vähän eri tavalla kutsun, on katoava luonnonvara. Arkijärkeä käyttävä ihminen mielletään hyvin helposti tyhmäksi tai mistään mitään tietämättömäksi, koska tiede ja muut edellä mainitut ovat ”ehdottomasti aina oikeassa”. Niinpä toimitaan annettujen ohjeiden mukaan, niin kuin sanotaan. Ei kyseenalaisteta.
Mennään rokotukseen, kun sanotaan, että se auttaa. Jos se sitten ei autakaan, niin se ”ei suinkaan ole sen rokotteen vika”, vaan kyseessä on kuuluisa ”eri asia” tai ”yksittäistapaus”. Samoin jos lehdessä on artikkeli, joka käsittelee jotakin tällä hetkellä framilla olevaa kuumaa perunaa, niin tottahan sen täytyy olla totta, koska lehdessä niin lukee tai televisiossa niin sanotaan. Propaganda niellään matoineen, koukkuineen.
Kun luotto on kova, niin uskotaan sokeasti painettuun sanaan, lääkärin tai vaikkapa ravitsemusterapeutin, sotilasasiantuntijan tai tiedemiehen lausuntoon. Asiantuntijan titteli tuntuu välillä riittävän siihen, että asia muuttuu automaattisesti todeksi.
Sitten ovat ”foliohatut”
Nämä ovat niitä ihmisiä, joita kutsutaan salaliittoteoreetikoiksi, foliohatuiksi tai nykypäivän muotinimellä ”putinisteiksi”. He kyseenalaistavat asioita eivätkä usko ihan suoraan esimerkiksi jotain artikkelia, joka kertoo sodan tapahtumista. He saattavat kysyä, olisiko jonkin lääkkeen sijasta järkevämpää hoitaa sitä syytä, miksi ihminen on alun perin alkanut lääkettä tarvita ja minkä vuoksi hänellä on niitä oireita.
Kaikkeen ei tarvitse aina olla pilleriä tai rokotetta. Myös luonnonmukaiset keinot, elämäntapamuutokset ja muut sellaiset voivat auttaa kokonaisvaltaisesti ihmistä, niin sanotusti päästä varpaisiin.
Mutta tässä tulee se kysymys, jota itse pidän tärkeänä: Onko oikein, että ihminen kyseenalaistaa, epäilee ja hakee tietoa omien vahvuuksiensa mukaan? Myös muuta tietoa asiasta kuin sitä, mitä hänelle yleisesti kerrotaan? Minusta se on vain terve ajattelumalli.
Ensimmäinen esimerkki: lääketiede
Korona-aika opetti monet myös kyseenalaistamaan. Emme kaikki uskoneet niitä kauhuskenaarioita, joita valtamedia oli täynnä. Joka päivä etusivulla olivat tartuntamäärät ja erilaiset kauhuskenaariot siitä, miten käy, jos ei rumbaan mukaan lähde. Samoin kävi rokotteiden kanssa.
Valtamedian ja varsinkin iltapäivälehdistön etusivut pursuivat erilaisia kauhuskenaarioita. Ihmisiä syyllistettiin ja eristettiin, jos ei ihan fyysisesti, niin aika pitkälti henkisesti. ”Pahempi kuin kulkususi”, kuten valtavirran kanssa eri mieltä olevia kutsuttiin. Tätä on vielä nykyäänkin, vaikka tuosta ajasta on jo aikaa.
Onneksi ihmiset ovat ehkä vähän viisastuneet eivätkä enää usko ihan kaikkea, mitä sanotaan. Tiedekin on mennyt eteenpäin ja uusia tutkimuksia on tullut, mutta silti edelleen tuntuu olevan olemassa ajatus, että vain valtavirtatiede on se ainoa oikea. Kaikki muu on joko valheellista, disinformaatiota tai muuten vain foliohattuilua.
Minusta tässä on kuitenkin ihan aiheellinen kysymys: Onko oikein, että ihminen kyseenalaistaa, epäilee ja hakee tietoa omien vahvuuksiensa mukaan? Myös muuta tietoa kuin sitä, mitä hänelle yleisesti kerrotaan? Minusta on.
Kaikkea ei tarvitse uskoa vain siksi, että sen sanoo lääkäri, asiantuntija tai tiedemies. Eikä myöskään siksi, että siitä kirjoitetaan lehdessä. Arkijärki tai kyseenalaistaminen eivät tee ihmisestä foliohattua eivätkä tyhmää, vaan ihmisen, joka ei ihan purematta niele kaikkea.
Toinen esimerkki: valtamedia
Toinen aika erikoinen asia on niin sanottu valtamedia, jota nykyään kutsun ”vallan sylikoiraksi”. Haastajana nykyään hienosti päätään nostava erittäin tärkeä vapaamedia – tai tutummin vaihtoehtomedia. Vapaan median tärkeä tehtävä on tuoda asiat esille kuten ne ovat ilman poliittista värikynää.
Emme tarvitse nykypäivän tyylistä ”mielipidejournalismia”
Uutisvirtaa on jatkuvasti saatavilla, yötä päivää, aamusta iltaan, kuukauden jokaisena päivänä. Sieltä löytyy, mitä kulloinkin meneillään olevassa sodassa tapahtuu, usein myös mitä ”oletetaan tapahtuneen”, koska ihmisille halutaan luoda määrätynlainen kuva tapahtumista.
Mutta mitä sitten, jos sitä ääneen ihmettelee tai kyseenalaistaa? Taas on foliohattu, harhainen, hörhö tai jonkunmielinen. Nykypäivänä ei tunnu saavan kyseenalaistaa mitään ilman, että ”kyseenalaistaja itse kyseenalaistetaan”.
Jopa sananvapaudella on rajansa, vaikka väitetään, ettei näin ole. Olen kuitenkin eri mieltä, koska nykypäivän valtavirtauutisointi – ja puhun nyt Suomesta – pitää aika pitkälti yhden totuuden linjaa, kuten minä sitä kutsun. Valtavirtamedia on valinnut puolensa, mikä ei minun mielestäni ole median tehtävä vaan tuoda asiat esiin niin kuin ne ovat tapahtuneet sen hetkisen tiedon mukaan.
Ei spekuloida etukäteen, mitä mahdollisesti on tapahtunut, eikä päättää valmiiksi, kuka on hyvä ja kuka paha. Näissä nyt framilla olevissa sota-asioissa osapuolia on kaksi, sotivia maita on kaksi. Kuitenkin valtamedia uutisoi asioista aika pitkälti vain toisen osapuolen kannalta eikä tasapuolisesti molemmista. Mutta tässäkin rahalla on painoarvoa.
Kuuluisa: ”Toinen väittää – toinen kertoo ”tuntuu välillä olevan yleinen tapa. ”Mennään yli mistä aita on matalin.” On turvallista. Lisäksi mennään helposti siihen, että vain toinen osapuoli nähdään roistona, mörkönä tai vaikka terroristina ja toisesta tehdään ”marttyyri”.
Minä olen koko ajan sanonut, että sodassa on kaksi osapuolta ja asioita voidaan tarkastella monesta suunnasta. Kaikki ei ole kuin meille kerrotaan. Oikea Totuus on verhon takana eikä haluta esiin.
”Tangoon tarvitaan aina kaksi.”
Tässä kohtaa valtamedia ja niin sanottu vaihtoehtomedia – eli oikeammin vapaamedia – asetetaan vastakkain. Viime päivinä on ollut paljon esillä sekin, miten ihmiset on saatu sokeasti luottamaan valtamediaan.
Jos samasta tapahtumasta kirjoittaa kaksi tahoa, niin valtamedian kirjoittama on monen mielestä totta ja tämän toisen eli vapaamedian kirjoittama tietenkin valhetta tai ainakin lähde on vähintäänkin ”kyseenalainen”.
Itänaapuri, Eurooppa ja sodan varjo
Sama koskee sitä, mitä tapahtuu itänaapurin suhteen, rapakon takana tai yleensä Suomessa ja Euroopassa. Mustaa väännetään valkoiseksi ja valkoista mustaksi. Valtaapitävät ovat yhä enemmän tällaisessa minusta vähän keinotekoisessakin sodan pelossa. Minusta se ei ole uhka aivan siinä muodossa kuin siitä puhutaan.
Suurempi uhka on se, että tänne tulee vieraita, jotka asettuvat asumaan kuin he olisivat maan herroja. Heille pitäisi tarjota kaikki ilmaiseksi, eikä heidän tapojaan ja kulttuuriaan sovi kyseenalaistaa.
Euroopassa ja myös meillä Suomessa eletään mielestäni vähän keinotekoisen sodan varjossa. Sanon keinotekoinen, koska minusta tuntuu, että järki ja realismi, puhumattakaan diplomatiasta, ovat katoava luonnonvara.
Kun näihin kaikkiin vielä yhdistetään historiaa ja vedotaan siihen, että ”kun silloinkin”, niin se estää panostamasta terveellisempään tulevaisuuteen. Kuvitellaan, että voimalla ratkaistaan asiat eikä kynällä, kuten minä tapaan sanoa.
”Kynä on vahvempi kuin miekka.”
Euroopan tapahtumia tässä seuratessa ja päättäjien – minusta ei niin hyviä – päätöksiä seuratessa ei voi välttyä ajatukselta, että taas maalaillaan piruja seinille ja pahimmassa tapauksessa rakennetaan samalla itse niitä seiniä, joiden taakse kohta joudutaan piiloon. Päättäjät tuntuvat välillä unohtavan, että päätöksillä on seurauksia.
Kaikkea ei voi peruuttaa seuraavana päivänä eikä jokaista väärää ratkaisua voi kuitata toteamalla: ”Näin ei ollut tarkoitus käydä.” Historia ei nimittäin kysy tarkoitusperiä silloin, kun vahinko on jo tapahtunut.
Euroopassa tuntuu olevan nyt kummallinen kiire tehdä ratkaisuja, joiden seurauksia ei ehkä ole loppuun asti ajateltu. Pelotellaan. Uhkaillaan. Kasvatetaan vastakkainasettelua. Ja samalla unohdetaan se kaikkein yksinkertaisin asia:
Sodassa ja suurvaltapolitiikassa ei ole olemassa tietokoneen palautusnappia.
Kun kerran historiasta niin mielellään ammennetaan perusteluja tämän päivän päätöksille, voisi välillä olla paikallaan myös oikeasti oppia siitä. Historia on täynnä tilanteita, joissa joku on ajatellut tietävänsä tarkalleen, mitä seuraavaksi tapahtuu – ja huomannut myöhemmin olleensa pahasti väärässä. Siksi tässä kohtaa toivon vain yhtä asiaa:
”Ettei historiaan olisi tällä kertaa piilotettu niitä kuuluisia kertausmerkkejä.”
Sillä jos niitä on, toivon todella, että joku päättäjistä löytää ne ennen kuin niitä joudutaan lukemaan jälkikäteen historiankirjoista.
Nyt sitten syy, miksi minä kirjoitan tällaista. Ensinnäkin kannattaa suhtautua puheisiini vähän ”suolarakeen kanssa” Minulla kun ei ole asiantuntemusta. On vain sitä kovin epäsuosittua maalaisjärkeä – arkijärkeä.
En lähde näiden nyt vallan kahvassa olevien kelkkaan, vaan olen sitä mieltä, ettei kaikki välttämättä ole niin kuin meille kerrotaan. Kulisseissa kiehuu ja porisee salaisuuksien, rahan ja vallanhimon noidankattila kiehumaisillaan yli. Halutaan ”rautaa rajoille” koska…
Ihmiset ei näe sitä, koska heille tuodaan silmien eteen lehtien lööpit, joissa on toinen toistaan kummallisempia otsikoita. Milloin joku päämies on jo kymmenettä kertaa kuolemassa johonkin omituiseen sairauteen. Milloin joku päämies on taas niin dementoitunut, että väitetään hänen olevan kykenemätön hoitamaan tehtäviään, vaikka todellisuudessa hän niitä koko ajan hoitaa – mutta omalla tavallaan.
Mutta kun ihminen on ihminen, kaiken hän uskoo, vaikka ei edes näe eikä pysty todistamaan. Luottaa vain sokeasti painettuun sanaan, asiantuntijalausuntoon tai huippupoliitikon ulosantiin. On se sitten mitä tahansa.
Myös kaikki uskotaan sellaisenaan, mitä esimerkiksi iltapäivälehdistön etusivun lööpeissä lukee. Sieltä löytyvät eronneet, karanneet ja muut turhat julkkikset, ohjeet siihen, miten tunnistat jonkin sairauden ja pisteenä iin päällä tietenkin itänaapurin isännän toimet. Siinä kohtaa taas ihmiset kilpaa huutelevat sosiaalisessa mediassa kaikenlaisia kummallisia, jopa törkeitä mielipiteitä.
Siksi välillä naurattaa ja vähän… Noh, en nyt sano julkisesti, mikä sana on kyseessä. Sanon kuten amerikkalaisissa ohjelmissa: Piip, piip, piip…
Eli otan vakavatkin asiat vähän kieli poskella. Muuten tätä soppaa ei kestä henkisesti.
Sosiaalinen media ”aikuisten ihmisten hiekkalaatikko”
Sosiaalinen media on aika kummallinen ilmiö. Nykypäivän menossa tärkeä, mutta myös vähän haastava näin eri mieltä olevalle, kun vihaa tai pahaa oloa puretaan vieraisiin ihmisiin. Kutsunkin sitä välillä aikuisten ihmisten hiekkalaatikoksi, jossa ihmiset purkavat kesken jääneitä lapsuuden hiekkalaatikkoleikkejä.
”Kun se ilkeä naapurin tyttö tai poika potkaisi sen juuri rakennetun hiekkalinnan nurin vain, koska hän halusi – koska hän voi.”
Tämä ”hiekkalaatikko” on minun vertauskuvani näille nykypäivän sokeille ja kuuroille, joita kutsun vähän sarkastisesti aivot narikassa vaeltaviksi. Mitään ei kyseenalaisteta. Yhtään poikkipuolista sanaa ei sovi sanoa ilman, että saa leiman otsaansa tai erilaisia ”lempinimiä”, joiksi minä kutsun niitä, joilla minua nimitellään ja niitähän riittää.
Löytyy moneen lähtöön. On foliohattua, hörhöä, idioottia.
”Jopa etunimeni joku haluaa muuttaa. Olenkin sanonut, että edelleenkään en ole ”tiltu” vaikka tällä nimellä minua välillä kutsutaankin. Passissa, syntymätodistuksessa ja veroilmoituksessanikin on edelleen se ihan oikea etunimi.”
Mutta toisaalta joskus on jopa hauskaa heittää vähän bensaa liekkeihin, kun joku ihminen on marinoitu turhassa vihassa tai muuten vain haluaa olla hyvä ihminen olemalla samaa mieltä kaikkien kanssa – paitsi meidän hörhöjen ja salaliittoteoreetikoiden.
Tässähän tätä tekstiä jo tulikin, mutta on paljon sellaisia asioita, joista voin oikeasti sanoa:
”Hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa…”
Enkä minä siis ole mikään neuvonantaja. En edes mikään kirjaviisas. Olen vain tavallinen arkipäivän tallaaja, joka katselee tätä maailman menoa ja välillä ihmettelee, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu.
Silti voisin itsekullekin ohjeeksi sanoa tämän:
”Jos olet eri mieltä, sano se. Jos olet samaa mieltä, sano se. Jos huomaat tehneesi virheen, nosta käsi pystyyn virheen merkiksi. Jos pyydät anteeksi, ota sydän mukaan”
Marjaana Virtanen
