Suomessa puhutaan paljon arvokkaasta, mielekkäästä ja turvallisesta vanhuudesta. Se on kaunis lupaus, joka toistuu poliittisissa puheissa, strategioissa ja juhlapuheissa.
Samaan aikaan hoitokotien arjesta nousee yhä useammin kertomuksia, jotka eivät sovi tähän lupaukseen. Viimeaikaiset kuolemantapaukset hoivayksiköissä, olosuhteet, joissa ne ovat tapahtuneet, sekä niihin liittyneet laiminlyönnin epäilyt pakottavat kysymään, miten Suomen vanhuksia todella kohdellaan. Olen aidosti huolestunut tästä kehityksestä.
Huoli ei synny yksittäisestä uutisesta, vaan toistuvista kertomuksista, jotka maalaavat samanlaista kuvaa.
Vanhus jää huoneeseensa odottamaan apua, seuraa, kosketusta, katsetta, ihmistä. Joissain tapauksissa odotus päättyy kuolemaan ennen kuin apua on ehditty antaa. Se on pysäyttävää – ja pelottavaa.
Moni maksaa kalliita hoitomaksuja koko elämänsä säästöistä tai eläkkeestään luottaen, että vastineeksi saa turvaa, huolenpitoa ja inhimillisyyttä.
Mutta mitä hoitomaksuilla nykyään saa? Perushoitoa, joka toteutuu kiireessä ja minimillä. Rutiineja, aikatauluja ja kirjauksia – mutta liian vähän aikaa ihmiselle.
Kun hoito rajautuu välttämättömimpään niin pienet mutta elintärkeät asiat jäävät tekemättä ja joskus seuraukset ovat peruuttamattomia.
Usein keskustelu kääntyy hoitohenkilökuntaan. Onko heistä tullut välinpitämättömiä, leipääntyneitä tai kylmiä?
Uskon, että tämä on väärä kysymys. Oikeampi kysymys on kuinka paljon yhdeltä ihmiseltä voi vaatia? Monesti hoitaja joutuu tekemään myös uupumuksen vuoksi sairaslomalle jääneen työtoverin työt omiensa lisäksi.
Kun henkilökuntaa on liian vähän, työtahti liian kova ja vastuu liian suuri ei jää tilaa sille, mikä hoitotyössä on kaikkein tärkeintä – kohtaamiselle. Ei ehdi olla ihminen vanhukselle, vaikka tahtoa olisi. Hoitotyöstä on tullut selviytymistä, juoksemista tehtävästä toiseen, kellon ja listojen ehdoilla.
Kun hoitaja joutuu valitsemaan, auttaako hän vanhusta syömään rauhassa vai ehtiikö seuraavaan huoneeseen ajoissa, jotain olennaista on jo menetetty.
Kun tällaiset valinnat toistuvat päivästä toiseen, kasautuu riskejä, jotka voivat näkyä tilastoina – ja kuolemantapauksina, joita olisi ehkä voitu estää.
Omaisten rooli on myös muuttunut. Usein sanotaan, että heidän pitäisi olla enemmän mukana, valvoa ja vaatia, mutta kaikki eivät pysty. Työ, oma jaksaminen, etäisyydet ja elämäntilanteet asettavat rajansa.
Vastuun ei pitäisi siirtyä omaisille siksi, että järjestelmä ei toimi. Vanhuksen hyvä hoiva ei saisi olla kiinni siitä, kuinka aktiivinen tai äänekäs omainen hänellä on, tai siitä, ehtiikö joku huomata ajoissa, että kaikki ei ole hyvin.
Suurin ja raskain kysymys on silti tämä: kuoleeko liian moni vanhus välinpitämättömyyteen? Ei siksi, ettei kukaan välittäisi, vaan siksi, että välittämiselle ei ole aikaa.
Yksinäisyys, hoivan puute ja kohtaamattomuus voivat olla yhtä kohtalokkaita kuin fyysiset sairaudet. Hiljaiset kuolemat hoivakotien seinien sisällä kertovat järjestelmästä, joka on venynyt äärimmilleen.
Meidän on pysähdyttävä pohtimaan, millaista vanhuutta pidämme hyväksyttävänä. Miten sinä itse haluaisit tulla kohdelluksi? Siinä pohdittavaa itsekullekin.
Nämä ihmiset ovat rakentaneet tämän maan, maksaneet veronsa ja tehneet työnsä. Arvokas vanhuus ei ole etuoikeus, vaan perusoikeus. Se ei tarkoita vain puhdasta sänkyä ja lääkkeitä ajallaan, vaan tunnetta siitä, että on yhä ihminen, yhä tärkeä ja yhtä arvokas kuin nuoremmatkin sukupolvet.
Huoleni ei ole hyökkäys hoitajia kohtaan, vaan huuto järjestelmän puolesta – järjestelmän, joka on vaarassa unohtaa, miksi se on olemassa. Jos emme puhu tästä nyt ääneen, hyväksymme hiljaisesti, että arvokas vanhuus jää lupaukseksi ja että liian moni maksaa siitä hengellään.
Ollaan ihmisiä toisillemme
Marjaana Virtanen
