Biologista ikää mittaaville DNA-testeille on asetettu suuria odotuksia. Tampereen yliopiston tutkijat selvittivät nyt, kuinka hyvin ne todella ennustavat tulevaa sairastumisriskiä.
Biologisen iän mittaamisesta on viime vuosina tullut yksi ikääntymistutkimuksen kiinnostavimmista alueista. Erityistä huomiota ovat saaneet niin sanotut epigeneettiset kellot, jotka arvioivat biologista vanhenemista DNA:ssa tapahtuvien kemiallisten muutosten perusteella.
Nyt suomalainen tutkimusryhmä on selvittänyt, tarjoavatko nämä kehittyneet mittarit todella parempaa tietoa tulevasta sairastumisriskistä kuin huomattavasti arkisemmat terveyden riskitekijät. Vastaus oli tutkijoiden aineistossa selvä.
Yli tuhatta suomalaista seurattiin vuosien ajan
Vertaisarvioidussa Aging Cell -tiedelehdessä julkaistussa tutkimuksessa seurattiin 1 108 keski-ikäistä suomalaista 7–9 vuoden ajan.
Osallistujat olivat tutkimuksen alkaessa 34–49-vuotiaita. Tutkijat vertasivat yleisesti käytettyjä epigeneettisiä kelloja perinteisiin sairastumisriskiä kuvaaviin tekijöihin ja selvittivät, kuinka hyvin eri menetelmät ennustivat myöhemmin ilmaantuvia ikääntymiseen liittyviä kroonisia sairauksia.
Epigeneettisten kellojen rinnalle asetettu perinteinen malli oli hämmästyttävän yksinkertainen. Siinä huomioitiin ikä, sukupuoli, tupakointi, alkoholinkäyttö, painoindeksi eli BMI sekä vyötärön ja lantion ympärysmittojen suhde. Ja juuri tämä yhdistelmä osoittautui tehokkaimmaksi.
Perinteiset riskitekijät voittivat DNA-kellot
Tutkimuksen keskeinen tulos oli, että perinteisiin riskitekijöihin perustuva malli ennusti myöhempää sairastuvuutta paremmin kuin yksikään tutkituista malleista, joihin sisältyi epigeneettinen kello.
Toisin sanoen DNA:n metylaatiosta laskettava biologinen ikä ei tässä aineistossa tuonut sellaista ennustehyötyä, joka olisi päihittänyt jo ennestään helposti mitattavat terveys- ja elämäntapatekijät. Tulos ei tarkoita, etteivätkö epigeneettiset kellot sisältäisi tietoa ihmisen terveydestä tai vanhenemisesta.
Aiemmissa tutkimuksissa niiden on havaittu olevan yhteydessä sekä sairastuvuuteen että kuolleisuuteen. Uuden tutkimuksen kysymys oli kuitenkin astetta vaativampi: tuovatko ne olennaista lisätietoa sen jälkeen, kun tavalliset riskitekijät tunnetaan jo? Tässä tutkimuksessa vastaus oli vähintäänkin epäilevä.
Mitä biologisen iän kello oikeastaan mittaa?
Epigeneettiset kellot perustuvat DNA:n metylaatioon. Metylaatiossa DNA:han kiinnittyy pieniä kemiallisia ryhmiä, jotka vaikuttavat geenien toiminnan säätelyyn. Näiden muutosten muodostamat kuviot muuttuvat ihmisen ikääntyessä, minkä vuoksi niitä voidaan hyödyntää biologisen vanhenemisen arvioinnissa.
Tampereen yliopisto on kuvannut epigeneettisen kellon algoritmiksi, joka tarkastelee DNA:n metylaatiokohtia ja laskee niiden perusteella arvion biologisesta iästä. Biologinen ikä voi poiketa henkilön kalenteri-iästä huomattavastikin.
Menetelmät ovat herättäneet kiinnostusta paitsi tutkimuksessa myös henkilökohtaisen terveyden seurannassa.
Juuri tähän uuden tutkimuksen tekijät kohdistavat olennaisen kysymyksen.
Jos monimutkaisia epigeneettisiä mittauksia aiotaan käyttää kliinisessä terveydenhuollossa tai henkilökohtaisen terveyden seurannassa, niiden pitäisi tutkijoiden mukaan pystyä osoittamaan selvä lisäarvo yksinkertaisiin ja edullisiin riskitekijöihin verrattuna.
Mittanauhaa ei kuitenkaan pidä julistaa biologisen iän testin korvaajaksi
Tutkimuksessa ei osoitettu, että esimerkiksi pelkkä BMI tai vyötärönympärys ennustaisi sairastumista paremmin kuin epigeneettinen kello.
Voittajaksi nousi useista tunnetuista riskitekijöistä koostuva kokonaisuus, johon kuuluivat kehonkoostumusta kuvaavien mittareiden lisäksi muun muassa tupakointi, alkoholinkäyttö, ikä ja sukupuoli. Tulokset eivät myöskään tarkoita, että biologisen vanhenemisen tutkimus olisi hyödytöntä.
Epigeneettiset kellot voivat auttaa tutkijoita ymmärtämään ikääntymisen mekanismeja, ja eri kelloja on kehitetty erilaisiin tarkoituksiin. Uusi tutkimus kohdistuu nimenomaan kysymykseen niiden käytännöllisestä lisäarvosta kroonisen sairastuvuuden ennustamisessa keski-ikäisillä.
Teknologisesti hienompi ei aina tarkoita parempaa ennustetta
Tutkimuksen tuloksessa on laajempiakin terveydenhuoltoa ja kuluttajia koskevia kysymyksiä.
Kun terveyttä voidaan nykyään mitata yhä yksityiskohtaisemmin geenien, proteiinien ja muiden molekyylitason merkkien avulla, uuden testin arvoa ei ratkaise pelkästään se, kuinka kehittynyttä teknologiaa siinä käytetään.
Olennaista on, parantaako testi päätöksentekoa verrattuna siihen, mitä jo ennestään tiedetään.
Tässä tapauksessa vartalon mittasuhteiden, painoindeksin ja keskeisten elämäntapatekijöiden kaltaisista tiedoista muodostettu malli sisälsi enemmän ennustearvoa kuin DNA:n metylaatioon perustuvien kellojen lisääminen malliin.
Tutkijat katsovatkin, että epigeneettisten kellojen lisäarvo pitäisi osoittaa nykyistä selvemmin ennen kuin niitä voidaan perustellusti käyttää henkilökohtaisina terveydenseurannan välineinä tai kliinisessä työssä.
Tutkimuksessa oli mukana tutkijoita muun muassa Tampereen ja Turun yliopistoista, ja vastaavana kirjoittajana toimi Tampereen yliopiston Saara Marttila.
