Kauan sitten piirsin sarjakuvan, joka kuvaa kuopassa olevaa hahmoa. Kasvoton hahmo on pelkkä ihmisen muotoinen hahmo, koska se on yhtä aikaa kuka tahansa ja myös mikä tahansa ihmisen rakentama instituutio.
Kuoppa on maailmassa ja Maailma. Maailma liikkuu. Maailma muuttuu.
Kuopassa (nykyhetki) olevan hahmon toinen käsi on kuopan toisella laidalla (menneisyys) ja toinen käsi toisella laidalla (tulevaisuus). Miten kuopasta noustaan etenemään? Irrottamalla toisen käden ote toisesta laidasta, siirtämällä se toisella laidalla olevan käden viereen ja käyttämällä molempia käsiä (yhteistyö) kuopasta kiipeämiseen.
Varastaako komissio Venäjän rahat?
Monestakin poliittisesta ulostulosta — sekä Euroopassa että Venäjällä — päätellen Euroopan huutavan (itseaiheutetun) rahapulan seurauksena paine varastaa Venäjän varat, jotka on pakotteilla jäädytetty Belgiassa sijaitsevaan Eurocleariin, on tulossa pisteeseen jossa neuvotellaan enää siitä, miten sen voi tehdä ilman että kaikki ulkomainen raha pakenee Euroopasta. Miten antaa varkaudelle moraalisen hyveen leima, kyllin iso peittämään ruma teko.
Sellaista tapaa ei ole.
Minusta myös vaikuttaa siltä, että tämä on tiedossa Venäjällä, Kiinassa ja muualla maailmassa, ja että ryöstöä odotetaan, jotkut vain vaivoin virnuilun peittäen.
Saatan olla väärässä, ilman muuta. Saatan lukea liikaa monen eri politiikon viestinnästä, jota he suuntaavat mediassa toisilleen.
Mutta spekuloidaan.
Ruotsi, Alankomaat, Puola ja Espanja ovat ehdottaneet, että komissio vetäisi Venäjän varat Euroclearista ja siirtäisi ne EU:lle ottaen samalla vastuun ryöstöstä pois Belgialta. Tarkoittaa että vastuu ryöstöstä jakautuisi kaikille EU-jäsenmaille. Tarkoittaa, että jokainen EU-jäsenmaa muuttuisi muun maailman silmissä rosvoksi ja varkaaksi, jolle ei pennosiaan voi uskoa.
Ruotsi ja Puola käyttävät edelleen omia valuuttojaan. Olisivatko taloudelliset seuraukset niille samat kuin euroa käyttäville Espanjalle ja Alankomaille?
Suurin järjestelmäriski kohdistuu euroalueeseen. Jos globaalit sijoittajat — kuten Kiinan tai Persianlahden maiden keskuspankit — kokevat varojen takavarikoinnin ryöstöksi, ne saattavat vetää varojaan pois eurooppalaisesta rahoitusjärjestelmästä. Tämä voisi heikentää euron asemaa globaalina varantovaluuttana ja nostaa euroalueen maiden lainakustannuksia. Valtionvelkakriisit ovat muutoinkin taas kolkuttelemassa unionin ukselle.
Mahdollinen globaalin luottamuksen mureneminen euroon ei koskisi suoraan Ruotsin kruunuun tai Puolan zlotiin samalla voimalla. Kansainväliset sijoittajat eivät pidä näitä valuuttoja euroon rinnastettavina globaaleina suursatamina, joten niiden markkinat toimivat itsenäisemmin.
Euroclear on koko EU:n yhteisen finanssi-infrastruktuurin ydin. Mikäli EU joutuu suojaamaan Euroclearia päätöstensä seurauksilta, se tehdään yhteisillä varoilla ja/tai takauksilla; kustannukset jaettaisiin todennäköisesti EU-budjetin kautta.
— Pystyykö EU edes suojaamaan Euroclearia?
Venäjän varat on tietenkin tarkoitus antaa Ukrainalle. Sota on kallista.
Sijaistaistelijoilla sotaan
Länsimaiden virallinen linja on pitkään ollut se, että sota on puhtaasti Ukrainan puolustustaistelua, jossa länsi vain avustaa itsenäistä valtiota. Britannian entinen pääministeri Boris Johnson, joka kehotti (vaati? yllytti?) Ukrainaa olemaan solmimatta Istanbulin rauhansopimusta, on todennut: ”Me käymme sijaissotaa, mutta emme anna välikädellemme kykyä tehdä työtään loppuun.” Johnson siis arvosteli länsimaita liian hitaasta ja varovaisesta sotilaallisesta tuesta. Johnsonin mukaan länsi on pakottanut ukrainalaiset taistelemaan ”toinen käsi selän taakse sidottuna”, kun pitkän kantaman aseiden käyttöä Venäjän maaperälle on rajoitettu.
Johnson käytännössä sanoo, että länsimaat ovat sodassa Venäjän kanssa, ja Ukrainalle maksetaan sotimisen työstä.
Ainakin joillekin.
Puolan ex-pm Miller esittää vastalauseensa
Ukrainalaisen keskimääräinen kuukausipalkka on 30 000 -32 000 hryvniaa so. 700 -750 euroa. Julkisella puolella — kuten koulutuksessa — palkat jäävät usein alle 450 euron. Houkutuksen korruptioon täytyy olla suuri. Sota — ja lainaehdot — ovat nostaneet elinkustannuksia.
Ukrainaan tuotiin vuosina 2022–2024 yli 12 000 kallista luksusautoa. Vuosi 2025 oli suorastaan räjähdysmäinen, sillä pelkästään kyseisen vuoden aikana maahan tuotiin lähes 12 000 kalliimman hintaluokan autoa lisää. Porscheja, Lamborghineja, Ferrareita.
Ukrainan väestö on puolittunut. Teollisuus romahtanut, maataloustuotteet eivät liiku tuhottujen satamien vuoksi. Ukrainan valtion budjetti on jokseenkin kokonaan länsirahoitteinen.
Joillain on varaa loistoautoihin.
Puolan entinen pääministeri Leszek Miller (2001-2004) on esittänyt erittäin tiukkaa kritiikkiä Ukrainan taloudellista ja sotilaallista tukemista kohtaan. Hänen lokakuussa 2026 antamansa lausunnot ovat herättäneet Puolassa keskustelua.
Miller vaatii, että Ukrainan on annettava virallinen ja tarkka selonteko siitä, mihin Puolan lähettämät miljardit eurot ja sotilaskalusto on käytetty. Jos tällaista raporttia ei saada, tuki tulisi Millerin mukaan lakkauttaa.
Polsatin haastattelussa Miller — kysyttäessä, vihjaako hän ukrainalaisen osapuolen varastavan tai hukkaavan saamaansa apua, Miller vastasi suoraan: ”Totta kai, kaikkihan siitä tietävät”. Hän arvosteli sitä, että Volodymyr Zelenski vain pyytää apua ja länsi antaa sitä ilman valvontaa.
Miller muistutti, ettei Puola ole mikään yltäkylläisyydessä uiva maa. Hänen mukaansa valtiolla on velvollisuuksia omia kansalaisiaan kohtaan, eikä varoja tai kalustoa voi vain jakaa holtittomasti ulkomaille.
Ja kyllä. Tällaiset kommentit — raportointivaatimus rahojen käytöstä — nostivat Venäjän pussiin pelaamisen syytökset oitis.
Kaksoisstandardien sietämätön keveys
Euroclearissa makaavien Venäjän keskuspankin noin 185–210 miljardin euron suorassa takavarikoinnissa ei ole kyse vain moraalista, vaan siitä, että se heittää kieron varjon suoraan länsimaisen finanssijärjestelmän peruspilariin: luottamukseen.
Länsimainen rahoitussektori ja euro reservivaluuttana perustuvat lupaukseen siitä, että omistusoikeus on absoluuttinen ja poliittisesti riippumaton – silloinkin, kun kyseessä on vihollismaa.
Jos Euroclearista tehdään poliittinen ase, järjestelmä ei enää ole neutraali.
Lännen usein toistama termi ”rules-based international order”, sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys, muuttuu tyhjäksi fraasiksi sillä sekunnilla, kun sääntöjä sovelletaan valikoivasti. Valtioiden ja keskuspankkien omaisuus nauttii kansainvälisen oikeuden mukaan immuniteettia. Jos EU rikkoo tämän periaatteen, se ei voi enää koskaan vaatia muita maita noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia tai sääntöjä. Se on viidakon lain ja puhtaan voimapolitiikan virallinen alkamispiste.
Juuri tästä syystä EU on tähän asti epäröinyt ja kiistellyt varsinaisesta varojen lopullisesta takavarikoinnista. Omasta ja Ukrainan massiivisesta rahoitusvajeesta huolimatta EU on pyrkinyt käyttämään vain Venäjän varojen korkotuottoja — näpistellyt kasan päältä — tai luomaan monimutkaisia lainajärjestelyitä suoran ryöstön sijaan, koska se tietää panoksena olevan EU:n omien finanssien tulevaisuus.
Työkalu valmisteilla
Bryssel on muuttamassa sääntöjä yksimielisyydestä enemmistöpäätökseen (Qualified Majority Voting, QMV), rakentamassa hallinnollista työkalua.
Jos kaikilla jäsenmailla olisi yhteinen tahto ja suunta, sääntöjä ei tarvitsisi muuttaa. Tarve siirtyä enemmistöpäätöksiin syntyy nimenomaan silloin, kun Bryssel haluaa ajaa läpi päätöksiä, joilla ei ole kaikkien jäsenmaiden tukea.
Jos veto-oikeus puretaan, Bryssel voi sivuuttaa itsepäiset jäsenmaat ja viedä läpi radikaalejakin taloudellisia ja poliittisia toimia ilman pelkoa siitä, että yksittäinen maa kaataa hankkeen.
Mutta seuraukset lankeavat kaikille.
EU on ajautumassa tilaan, jossa pragmaattinen talousajattelu jää ideologisen ja geopoliittisen paineen jalkoihin. Lännen narratiivi on lukkiutunut niin tiukasti ”historian oikealla puolella” olemiseen, että se on valmis muuttamaan omia perussääntöjään — kuten omistusoikeuden suojaa tai unionin sisäistä demokratiaa — saavuttaakseen lyhyen aikavälin poliittisia voittoja.
Sisäinen repeämä
Pienemmät jäsenmaat kuten Suomi tai Baltian maat ovat perinteisesti nojanneet siihen, että niillä on suora painoarvo isoissa päätöksissä. Jos valta keskittyy suoralle enemmistölle — käytännössä Saksan ja Ranskan johtamalle blokille — unioni muuttuu liittovaltioksi, jossa reuna-alueiden ääntä ei enää tarvitse kuunnella.
Tällainen ruokkii suoraan EU-kriittisten voimien nousua eri puolilla Eurooppaa. Jos maat pakotetaan mukaan päätöksiin, jotka vahingoittavat niiden omaa taloutta tai turvallisuutta — kuten finanssisektorin ja muun maailman luottamuksen romuttamiseen — halu kuulua tällaiseen unioniin vähenee, kuolee.
EU:lla ei ole enää mainittavasti teollisuutta, meillä ei ole yhtenäiskulttuurista yksimielistä väestöä, yhteistä arvopohjaa. Meillä ei ole missään maassa sotaan halukasta väestön enemmistöä, meillä ei ole energiaomavaraisuutta eikä meillä ole enää rahaakaan, kiitos poliittisen johdon. Kassavirta on jo kääntynyt Aasiaan. Viime vuosikymmenien hallitsematon siirtolaisuus ja sisäinen polarisaatio ovat luoneet tilanteen, jossa yhteiskunnat ovat pirstoutuneet. Ei ole olemassa yhtä ”Euroopan kansaa”, jolla olisi yhteinen visio tulevaisuudesta.
Päätöksenteon keskittämistä perustellaan sillä, että niiden pitää saada päättää jotka tietävät parhaimmin, mutta sitä parhaimmin tietämistä ei tue todistusaineisto. Muuten emme olisi nyt tässä kuopassa.
Euroopan nykyinen energiakriisi, teollisuuden pako, epäonnistunut pakotepolitiikka ja taloudellinen stagnaatio ovat kaikki tämän saman ”parhaiten tietävän” poliittisen johdon pitkäaikaisen linjan seurauksia.
Euroopan kuoppa
Kun järjestelmä epäonnistuu, sen luonnollinen refleksi ei ole virheiden myöntäminen ja suunnan muuttaminen, vaan vallan keskittäminen entistä tiukemmin itselleen ja soraäänien (esimerkiksi veto-oikeuttaan käyttävät jäsenmaat) vaientaminen. Tätä kutsutaan politiikan ideologisoitumiseksi. Teoria, ideologia ja agenda -troikka ajaa ohi käytännön tuloksista.
Eurooppa roikkuu kiinni vanhassa maailmassa – ajassa, jolloin länsi määräsi maailmankaupan säännöt, rahoitussektori hallitsi ja energia oli halpaa. Se ei halua päästää irti tästä illuusiosta, ei edes menneestä ajasta.
Samaan aikaan toinen käsi kurottaa utopistiseen tulevaisuuskuvaan: täydellisen puhtaaseen, ongelmattomaan huipputeknologiseen vihreään talouteen, jota yritetään rakentaa poliittisilla julistuksilla ilman, että reaalimaailman perustukset ovat kunnossa.
On pakko irrottaa ote joko menneisyyden arroganssista tai tulevaisuuden epärealistisista pakkomielteistä. On hyväksyttävä nykyhetki ja se kylmä tosiasia, että ollaan kuopassa. Niin kauan kuin asentoa yritetään selitellä parhain päin tai syytetään kuopan kaivamisesta ja syvyydestä muita, painopistettä ei saada siirrettyä, montussa pysytään.
Euroopan johto pelkää irrottaa otetta, koska irti päästäminen tuntuu hetkellisesti putoamiselta. Jos myönnetään, että vanha ”sääntöpohjainen” hegemonia on ohi ja että tulevaisuuden visiot vaativat radikaalia korjausliikettä, eliitti joutuu myöntämään olleensa väärässä. Siksi he mieluummin roikkuvat kivuliaassa venytyksessä ja toivovat ihmettä. Ja ettei kukaan huomaa.
Itä-Euroopan maiden johtajat ovat toistuvasti varoittaneet, että teollisuuden tuhoaminen liian kalliilla energialla, maatalouden kurjistaminen sääntelyllä ja Venäjän varojen viemisen kaltaiset rahoitusriskit johtavat Euroopan perikatoon.
Länsi-Euroopan poliittisessa ytimessä nämä varoitukset kuitataan usein pelkkänä ”populismina”, ”putinismina” tai ”integraation vastustamisena”. Länsi-Eurooppa on rakentanut moraalisen ylivertaisuuden kuplan, jossa itäisten jäsenmaiden käytännönläheistä kritiikkiä pidetään takapajuisena, vaikka se perustuu puhtaasti talouden ja reaalimaailman lakeihin.
Jossain vaiheessa tosiasiat murtavat narratiivikuplan.
Vielä eivät ole kaikki jomsviikingit kuolleet
[…] Ja me, jotka vielä olimme elossa isäni laivalla, Sigurd sanoi, emme sitten enää voineet paljoakaan tehdä; sillä meitä oli vähän ja olimme hyvin väsyneitä; ja kaikki meidän laivamme olivat tyhjennetyt, paitsi Vagnin oma, jonka kannella vielä taisteltiin. Meidät tungettiin etukeulaan, emmekä piankaan voineet liikuttaa kättä emmekä jalkaa; vihdoin oli meitä jäljellä yhdeksän, kaikki haavoittuneita, ja sinne meidät ahdistettiin kilpien väliin ja otettiin vangeiksi.
[…] Rannalla meidät pantiin istumaan hirrelle, ja meidän jalkamme sidottiin yhteen pitkällä köydellä, mutta kätemme meillä oli vapaina […] hänen [Haakon-jaarlin] käskynsä oli, että meidät oli heti surmattava […] Meitä oli kolmekymmentä miestä hirrellä […] Nyt tuli muuan mies suuri kirves kädessä […]
Ja niin Thorkel Leira meni hirren toiseen päähän ja rupesi katkomaan vangittujen päitä, mies mieheltä, siinä järjestyksessä missä he istuivat; hänellä oli hyvä kirves ja hän toimi ripeästi, eikä hänen koskaan tarvinnut iskeä kahdesti samaan mieheen. […]
[…] Harald-kuningas sanoi: — Näen, että sinulla on pääsi tallella, ja kulauttelusta kuuluu, ettei sinun kaulassasikaan ole mitään vikaa; mutta kun tietää, millainen oli asemasi tuolla hirrellä istuessasi, vaikea on ymmärtää, miten sinä saatoit pelastaa pääsi ja kaulasi […]
Sigurd Buenpoika jatkoi: — Kun minä istuin siinä hirrellä, en liene ollut pahemmin peloissani kuin muutkaan; mutta minusta tuntui harmilliselta kuolla ehtimättä tehdä mitään, joka olisi kuolemisen arvoista. Sen vuoksi sanoin Thorkelille, kun hän tuli: ”Minä olen arka hiuksistani, enkä tahdo saada niitä vereen tahratuiksi.” Samassa pyyhkäisin ne silmilleni; ja muuan mies, joka kulki Thorkelin takana — minulle sanottiin sitten, että se oli hänen lankonsa — tuli esille ja kiersi hiukseni käsiinsä ja sanoi Thorkelille: ”Iske nyt!” Sen hän teki; ja samassa minä vetäisin pääni puoleeni, niin kiireesti kuin taisin, niin että kirves kävi minun ja langon väliin ja leikkasi poikki hänen molemmat kätensä. Toinen jäi riippumaan hiuksiini.
Kaikki salissa olijat purskahtivat nauramaan, ja Sigurd nauroi itse ja jatkoi: — Naurakaa te vain; mutta teidän naurunne ei ole mitään norjalaisten naurun rinnalla, kun he näkivät Thorkelin langon vierivän maassa ja Thorkelin seisovan ja töllistelevän häntä; jotkut kaatuivat kumoon naurusta. Eerik-jaarli tuli luokseni ja sanoi: ”Kuka sinä olet?” Minä sanoin: ”Sigurd on nimeni ja Bue oli isäni; eivätkä kaikki jomsviikingit vielä ole vainajia.
Jaarli sanoi: ”Näkyy, että sinä olet Buen sukua; tahdotko ottaa vastaan henkesi minulta?” ”Sinunlaiseltasi mieheltä otan sen vastaan,” vastasin. Ja niin minut irrotettiin köydestä. Mutta Thorkel pahastui tästä ja huusi: ”Ruvetaanko tässä tällaisiin? Silloin on parasta, etten viivyttele Vagnin vuoroa.” Samalla hän kohotti kirvestään ja juoksi Vagnia kohden, sinne, missä Vagn istui hirren päässä.
Mutta muuan Vagnin miehistä, Skarde, istui neljäntenä hänestä lähtien; ja Skardesta oli väärin, että Vagn olisi isketty ennenkuin hänen vuoronsa tuli. Sen vuoksi hän heilautti itsensä eteenpäin jalkaköyden yli, kun Thorkel tuli juosten, ja Thorkel kaatui kasvoilleen hänen päällensä, aivan Vagnin eteen.
Vagn kumartui, sai tempaistuksi kirveen käteensä; eikä mitään hänen väsymyksestään ollut huomattavissa, kun hän iski kirveen Thorkelin päähän. ”Se oli puoli lupausta,” Vagn sanoi, ”eivätkä kaikki jomsviikingit vielä ole kuolleet.”
Norjalaiset nauroivat vielä enemmän kuin äsken. […]
— teoksesta ”Orm Punainen”, Frans G. Bengtsson | Otava, 1942; ss. 136-139
Hirrellä mestausta odottavat tanskalaiset vangit olivat kirjaimellisesti elämänsä syvimmässä kuopassa, odottaen varmaa kuolemaa. Norjalaisilla oli hallussaan valta, säännöt ja aseet.
Sigurd, Thorkil Korkean poika, teki kuitenkin jotain, mitä järjestelmä ei osannut odottaa: hän käytti vihollisen omaa tappohalua ja sääntöjä aseenaan. Pyöveli Thorkel oli varma siitä, että prosessi etenee kaavan mukaan, mutta Sigurdin äkillinen, tilannetajuinen liike muutti tilanteen.
Seuraava vanki, Vagn Åkenpoika, omaksui saman idean, tilanteen saneleman ratkaisumallin. Hän ei jäänyt alistuneena odottamaan vuoroaan tai selittelemään tilannetta, vaan käytti pyövelin raivostumista ja huolimattomuutta hyväkseen. Kun Thorkel kampattiin, Vagn tarttui tilaisuuteen sieppaamalla kirveen ja iskemällä sen Thorkelin kalloon. Vagn käänsi koko valtasuhteen päälaelleen.
Kun järjestelmä muuttuu liian varmaksi itsestään, muuttuu koomikkomissioksi, ja alkaa toimia mekaanisesti, se muuttuu sokeaksi ja haavoittuvaksi.
Kuopasta noustaan vasta, kun irrotetaan ote teorioista ja aletaan toimia todellisen maailman realiteeteilla.
Ratkaisujen ei tarvitse tulla ylhäältä tai ulkoa annettuna, jos vaikeassa paikassa pystyy katsomaan kaikkea ja olemaan realistinen eri mahdollisuuksien suhteen. Tarkoitus on luoda mahdollisuudet selviämiselle siinä hetkessä, ei tuoda pakettiratkaisua joka kattaa seuraavat vuosikymmenet — muuttuvissa olosuhteissa, huomatkaa.
Ehkä ei kannata jäädä odottelemaan ohjeita Suomen hallitukselta tai koomikkomissiolta?
Lähteitä:
European Policy Center, EPC (29.9 2026): Frozen Russian Assets: Can €210 billion Help Fund Ukraine in 2027?
EEAS (6.8 2026): EU receives €1.4 billion in revenue from immobilised Russian assets to be used for supporting Ukraine
European Parliament: Confiscation of immobilised Russian sovereign assets
— State of play, arguments and scenarios
Good Authority, GA (17.10 2025): What Europe can and cannot do with Russia’s frozen assets
Istituto Affari Internazioli (3.4 2026): Russia’s Frozen Assets: A Litmus Test for the EU
VRT News (2.9 2026): Euroclear back in the spotlight: 4 countries eager to use €193 billion in Russian assets after all
TVP World (10.9 2026): ’Act without delay’: 122 MEPs back Poland and allies on Russian assets
