Kerroin tässä päivänä menneenä, että pidän dekkareista. Vanha kunnon Poirot on edelleen suosikki. Elettiin aikaa, jolloin naiset olivat tyylikkäitä ladyjä ja miehet herrasmiehiä. Rikolliset passitettiin vankilaan ja toisen tappanut sai köydestä, niin julmalta kuin se kuulostaakin nykypäivän ihmisestä. Sotaa ja köyhyyttä oli kuten nytkin ja kieroja poliitikkoja sekä lahjottuja virkamiehiä. Mikä parasta, tupakka ei ollut mörkö kuten nykyään, vaan hienot naiset sauhuttelivat siinä missä lääkärit ja työmiehet, kotiapulaiset. Ei kukaan tullut sanomaan, että hyi, kuinka sinä kehtaat. Tupakanpoltto oli suotavaa, mutta nuoren naisen ei ollut soveliasta mennä yksin ravintolaan. Naisen ei myöskään ollut soveliasta tehdä aloitetta, vaan sen teki yleensä mies. Nyt asiat on päinvastoin ja elämä on paljon hankalampaa.
Paljon hyvää on elämässä ollut huolimatta sodista, työttömyydestä tai köyhyydestä. Luokkaeroista. Mutta se oli kuitenkin paljon helpompaa kuin nykyään, koska asiat olivat paljon yksinkertaisempia ja ihmiset eivät. Nyt ihmiset on (anteeksi) yksinkertaisempia – asiat eivät. Nykypäivänä tyyliä ja hienostuneisuutta löytyy useimmiten vain vanhoista elokuvista. En tarkoita, ettei ongelmia ollut, ne vain käsiteltiin eri tavalla. Tässä taas vähän ”oi aikoja entisiä”.
Ehkä juuri siksi pidän Poirot’sta. Hänen maailmassaan asiat saattoivat olla hyvinkin rumia, mutta niissä oli jonkinlainen järjestys. Rikoksella oli tekijä, tapahtumilla syy ja ihmisillä motiivi. Poirot ei tyytynyt siihen, mitä ensimmäisenä kerrottiin, eikä varsinkaan siihen, mitä kaikki muut näyttivät ajattelevan. Hän kuunteli, katseli, kyseli ja odotti. Hän tiesi, että ihminen kertoo joskus enemmän sillä, mitä jättää sanomatta, kuin sillä, mitä sanoo.
Ehkä juuri tätä nykyisessä elämässä välillä kaipaan. En sitä, että palattaisiin aikaan, jolloin naiselle kerrottiin, mitä hänen sopii tehdä tai jolloin rikollista odotti köysi. En kaipaa köyhyyttä, sotia, luokkaeroja tai monia muitakaan menneiden aikojen epäkohtia. Mutta kaipaan joskus sitä tunnetta, että asioita voitiin tarkastella rauhassa ja että kaikkeen ei tarvinnut heti valita puolta. Nykyään tuntuu välillä siltä, että ennen kuin kukaan ehtii selvittää, mitä oikeasti tapahtui, on jo päätetty, kuka on väärässä, kuka oikeassa ja kenen kanssa pitäisi olla samaa mieltä.
Poirot olisi tässä kohtaa varmasti nostanut kulmakarvaansa.
Hän ei olisi ensimmäisenä kysynyt, kuka on oikeassa. Hän olisi kysynyt: miksi juuri tämä asia kerrotaan juuri nyt ja miksi juuri tällä tavalla? Kuka kertoo tarinan, mitä hän jättää kertomatta ja ennen kaikkea, kuka hyötyy siitä, että muut uskovat juuri tämän version tapahtumista? Minusta siinä on jotakin hyvin olennaista myös nykyajan ryhmäkeskusteluissa ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä.
Ryhmässäkin (tai siellä työpaikan kahvipöydässä) on mahdollista saada aikaan paljon ilman, että tarvitsee sanoa mitään suoraan. Eikä aina valitettavasti kaikki ole positiivista. Voi vihjailla. Voi esittää viattoman kysymyksen, jossa ei oikeastaan ole mitään viatonta. Voi kertoa tapahtuneesta juuri sen verran kuin itselle sopii ja jättää loput muiden pääteltäväksi. Voi kertoa oman versionsa ensin muutamalle ihmiselle ja antaa sen sitten lähteä elämään omaa elämäänsä. Ensin syntyy pieni epäilys, sitten joku toinen tarttuu siihen, kolmas lisää oman tulkintansa ja lopulta joku huomaa, että tästähän kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä. Alkuperäinen kertomus on sillä välin muuttunut ryhmän yhteiseksi totuudeksi, vaikka kukaan ei ehkä enää muistakaan, mistä koko ajatus alun perin lähti.
Tässä kohtaa Poirot olisi varmasti kiinnostunut enemmän ryhmästä kuin itse väitteestä. Hän ei olisi tyytynyt siihen, että kuusi ihmistä kertoo saman asian, vaan olisi halunnut tietää, miksi kaikki kuusi kertovat saman asian. Ovatko he kaikki itse nähneet tapahtuneen? Ovatko he kuulleet siitä toisiltaan? Onko joku ehtinyt muodostaa mielipiteen ennen kuin muut ovat edes saaneet mahdollisuutta muodostaa omaansa? Ja mitä tapahtuisi, jos paikalle tuotaisiin se ihminen, josta kaikki ovat puhuneet? Yksimielisyys ei nimittäin vielä tarkoita totuutta. Joskus se tarkoittaa vain sitä, että ensimmäinen kertomus ehti huoneeseen ennen muita.
Ihmisellä on muutenkin hämmästyttävä tarve löytää nopeasti selitys asioille, joita hän ei täysin ymmärrä. On paljon helpompaa päättää, kuka on hankala, kuka väärässä ja kuka syyllinen kuin myöntää, ettei oikeastaan tiedä, mitä tapahtui. Vielä vaikeampaa on sanoa ääneen, että ehkä on kuullut asiasta vain yhden puolen. Siinä kohtaa vaaditaan jo jonkin verran itsekuria ja älyllistä rehellisyyttä. On helppo liittyä keskusteluun silloin, kun kaikilla näyttää olevan sama mielipide. On paljon vaikeampaa pysähtyä ja kysyä, perustuuko se mielipide tosiasioihin vai siihen, että sama tulkinta on ehtinyt kiertää tarpeeksi monta kertaa ihmisten välillä.
Tässä tulee esiin nykypäivän ylenpalttinen tiedonsaanti. Kaikki on reaaliajassa. Ei tarvitse hakea puhelinkoppia, josta soittaa poliisille tai toimittajalle. Riittää, kun on kännykkä taskussa. Samalla saa kuviakin. Mutta kun esimerkiksi jokainen kuva, jokainen video tai jokainen puhelinsoitto kertoo tapahtuneesta eri tavoin, niin siinä tarvittaisiin Poirotin tavoin toimivaa puolueetonta ihmistä. Lisäksi nykytekniikka medioiden verkkosivujen myötä (24/7) tarttuu siihen, mikä myy parhaiten yleisölle, ja poliisilla taas on liikaa töitä ja liian vähän miehistöä.
Siksi manipulointi ei aina tarvitse suurta valhetta. Joskus siihen riittää muutama pieni totuuden palanen aseteltuna juuri oikeaan järjestykseen. Yksi asia nostetaan esiin, toinen jätetään sivuun, kolmannesta kerrotaan vain sopiva osa ja neljännen kohdalla todetaan ehkä vain, ettei asiasta viitsi sen enempää puhua. Lopulta ihmiset rakentavat itse kokonaisuuden, joka saattaa tuntua heistä täysin todelta, koska jokainen yksittäinen palanen on ehkä sinänsä totta. Ongelmana on vain se, että kokonaisuus voi olla jotain aivan muuta kuin mitä todellisuudessa tapahtui. Poirot olisi epäilemättä pitänyt tällaista kertomusta erittäin kiinnostavana, mutta tuskin kovin luotettavana.
Ehkä yksi yksinkertaisimmista tavoista tarkastella tällaista tilannetta on kysyä, pystyykö ihminen sanomaan saman asian kasvotusten sille ihmiselle, josta hän puhuu. Jos pystyy, kyse voi olla aidosta keskustelusta, erimielisyydestä tai vaikeastakin palautteesta. Jos ei pysty, kannattaa ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään, mistä oikeastaan on kyse. Selän takana on helppo olla rohkea, koska siellä ei tarvitse kohdata toisen ihmisen reaktiota, kysymyksiä tai vastaväitteitä. Kasvotusten rehellisyys on aivan toinen laji.
En minäkään vastusta erimielisyyttä. Jos olen väärässä, kertokaa se minulle. Jos olen tehnyt jotain väärin, sanokaa se suoraan. Jos kanssani ollaan eri mieltä, siitä vaan. Minä kestän sen. Mutta siinä on suuri ero siinä, puhutaanko asiasta vai rakennetaanko ihmisestä tarinaa muiden silmissä. Silloin ei enää yritetä ratkaista asiaa, vaan vaikuttaa siihen, miten muut suhtautuvat kyseiseen ihmiseen. Sananvapauteen kuuluu oikeus puhua, mutta sen pitäisi kulkea yhdessä sananvastuun kanssa. Jos puhut toisesta ihmisestä, pitäisi olla valmis seisomaan sanojensa takana myös silloin, kun kyseinen ihminen on paikalla.
Ehkä juuri tässä kohtaa ryhmädynamiikka muuttuu kaikkein kiinnostavimmaksi. Yksi ihminen ei välttämättä tarvitse suurta joukkoa tuekseen, jos hän onnistuu ensin luomaan ilmapiirin, jossa muut alkavat ajatella samalla tavalla. Kun yksi sanoo jotakin, toinen vahvistaa, kolmas kertoo oman kokemuksensa ja neljäs nyökkää, syntyy vaikutelma siitä, että kyseessä täytyy olla jokin kiistaton totuus. Kukaan ei välttämättä pysähdy kysymään, kuinka moni heistä oikeastaan tietää asiasta jotakin ensimmäisen käden kautta, ja mitä kauemmin keskustelu jatkuu, sitä vaikeampaa on enää palata alkuun ja todeta, ettei kukaan ehkä koskaan tarkistanut koko asiaa.
Siksi ryhmässä tarvittaisiin joskus vähän Poirot’ta. Ei välttämättä kirjaimellisesti viiksiä silittelevää salapoliisia, vaan ihmistä, joka ei kiirehdi valitsemaan puolta. Ihmistä, joka uskaltaa kysyä epämukavia kysymyksiä ja joka ei pidä enemmistön mielipidettä automaattisesti todisteena siitä, että asia on niin. Joku, joka kysyy mieluummin: ”Mitä me oikeastaan tiedämme?” kuin: ”Kenen puolella olet?” Joku, joka ymmärtää, että uuden tiedon perusteella mielipidettään muuttava ihminen ei ole heikko vaan rehellinen.
Lopulta minua ei erityisemmin kiinnosta se, kuka on kenenkin puolella. Kiinnostavampaa on nähdä, kuka uskaltaa ajatella itse, kuka kuuntelee myös sitä toista osapuolta, kuka pystyy muuttamaan mielipidettään uuden tiedon perusteella ja kuka uskaltaa sanoa ryhmässä ääneen jotain sellaista, mikä ei sovi valmiiseen kertomukseen. Se vaatii enemmän rohkeutta kuin mukana nauraminen, enemmän selkärankaa kuin sivusta vihjailu ja huomattavasti enemmän ajattelua kuin valmiin tarinan toistaminen. Ihmiset eivät nimittäin ole niin tyhmiä kuin joskus kuvitellaan. Jotkut vain ovat liian kohteliaita sanoakseen heti, mitä huomaavat.
Kulissit toimivat yleensä niin kauan kuin kukaan ei katso niiden taakse. Poirot olisi katsonut. Hän olisi huomannut ristiriidan, palannut yksityiskohtiin ja kysynyt saman kysymyksen ehkä kolme kertaa eri tavalla, kunnes vastaus ei enää sopinut alkuperäiseen tarinaan. Minä en ehkä tarvitse suurennuslasia tai viiksiä tehdäkseni samaa. Riittää, että kuuntelen hieman tarkemmin ja katson, mitä tapahtuu silloin, kun joku kertoo oman versionsa asioista. Kuka puhuu, kuka vaikenee, kuka kiirehtii vahvistamaan kertomusta ja kuka näyttää siltä, että tietää enemmän kuin sanoo.
Ehkä siinä onkin tämän päivän mietteeni ydin. En kaipaa takaisin vanhaan maailmaan sellaisenaan. En kaipaa sen epäkohtia, enkä halua romantisoida aikaa, jolloin moni asia oli ihmisille vaikeampaa kuin nyt. Mutta kaipaan ehkä jotakin siitä rauhasta, jolla asioita ennen saatettiin tarkastella. Kaipaan sitä, ettei jokaisesta erimielisyydestä tarvitsisi tehdä taistelua eikä jokaisesta ihmisestä vihollista. Kaipaan myös sitä vanhaa ajatusta, että ennen johtopäätöstä katsotaan kaikki palaset pöydälle.
Koska jos ei enää etsitä totuutta vaan voittajaa, ei enää keskustella. Silloin pelataan, ja minä en erityisemmin pidä peleistä, joissa kaikkia sääntöjä ei ole kerrottu kaikille. Tai ainakaan ne eivät ole samat kaikille, kuten nykypäivä on hyvin osoittanut. Koska tänä päivänä keskustellaan jopa siitä, miten pitää keskustella.
Oli miten oli – minä en pidä aiheettomasta mustamaalauksesta.
En somessa, en ryhmissä, en kahvipöytäkeskustelussa.
Marjaana Virtanen
