Astuiko Yhdysvallat suoraan ansaan? – Iran-kriisi näyttää pelaavan Putinin ja Pekingin pussiin

Kyse ei välttämättä ole yhdestä salaisesta suunnitteluhuoneesta, jossa Venäjä, Iran, Kiina ja Pohjois-Korea olisivat yhdessä laatineet yksityiskohtaisen ansan Yhdysvalloille. Julkista näyttöä sellaisesta ei ole. Sen sijaan kyse voi olla jostain strategisesti vaarallisemmasta – löyhästi samaan suuntaan toimivasta valtaryhmittymästä, jossa jokainen toimija hyödyntää toistensa luomia kriisejä.

Yhdysvallat iskee Iraniin. Iran sitoo Yhdysvaltoja Lähi-itään. Venäjä hyötyy öljyn hinnan noususta ja jatkaa iskujaan Ukrainaan. Kiina seuraa, kuinka Yhdysvaltain strateginen kapasiteetti venyy Euroopan, Lähi-idän ja Taiwanin suunnan välillä. Pohjois-Korea pitää Itä-Aasian jatkuvassa jännitteessä.

Tätä kokonaisuutta kutsutaan länsimaisessa CRINK-akseliksi. (China, Russia, Iran, North Korea). CSIS-ajatushautomon mukaan Kiinan, Venäjän, Iranin ja Pohjois-Korean suhteiden kasvu on nähtävissä taloudellisella, poliittisella ja turvallisuuspoliittisella tasolla, vaikka kyse ei ole Naton kaltaisesta muodollisesta sotilasliitosta.

Professori Jiang Xueqin esittää Jiang Explainer Insights -kanavalla julkaistussa tuoreessa analyysissään, että Yhdysvallat luuli pelaavansa Irania vastaan, mutta saattoi samalla astua laajempaan strategiseen ylikuormitusansaan. Analyysin mukaan nelikon ei tarvitse voittaa Yhdysvaltoja yhdessä suorassa yhteenotossa. Riittää, että Washington pakotetaan reagoimaan liian moneen kriisiin yhtä aikaa – Ukrainassa, Hormuzinsalmessa, Taiwaninsalmessa ja Korean niemimaalla.

Tilaa Posi TV lahjaksi – tuellasi riippumaton suomalainen uutisointi jatkuu myös tulevaisuudessa.

Iran-kriisi alkoi näyttää Washingtonille voitolta

Yhdysvaltojen sotilaallinen reaktio oli näyttävä. Reutersin mukaan Yhdysvaltain asevoimat käynnistivät 8. heinäkuuta uudet iskut Iraniin tavoitteenaan heikentää Iranin kykyä uhata merenkulun vapautta Hormuzinsalmessa. Washington perusteli iskuja Iranin väitetyillä hyökkäyksillä kauppalaivoja vastaan.

Yhdysvaltojen näkökulmasta asetelma oli yksinkertainen – Iran oli hyökännyt kaupallista merenkulkua vastaan, Yhdysvallat vastasi voimalla ja presidentti Donald Trump esiintyi Naton huippukokouksen yhteydessä johtajana, joka toimii muiden epäröidessä.

Reutersin mukaan Yhdysvaltojen iskut kohdistuivat yli 80 kohteeseen, muun muassa Iranin ilmapuolustukseen, komentokeskuksiin, rannikkotutkiin ja merimaaliohjusten kohteisiin.

Mutta juuri tässä analyysin mukaan piilee ansan ensimmäinen kerros. Yhdysvallat saattoi voittaa uutisnarratiivin Irania vastaan, mutta samalla se sitoi itsensä kriisiin, joka hyödyttää muita toimijoita.

“Poistumisloukku” – tie ulos Iran-sopimuksesta

Professori Jiang Xueqin analyysin keskeinen käsite on exit trap eli provosoitu sopimusrikkomus. Ajatuksena on, että valtio, joka haluaa irtautua sopimuksesta näyttämättä itse sopimuksen rikkojana, pyrkii luomaan tilanteen, jossa toinen osapuoli saadaan näyttämään ensimmäiseltä rikkojana.

Tässä kohtaa kuvaan tulee Iranin öljy. Yhdysvaltain valtiovarainministeriön alainen OFAC ilmoitti 22. kesäkuuta antaneensa Iran General License X -luvan, joka salli iranilaisperäisen raakaöljyn, petrokemian tuotteiden ja öljytuotteiden tuotannon, toimituksen ja myynnin 21. elokuuta 2026 saakka.

Vain noin kaksi viikkoa myöhemmin OFAC ilmoitti kumoavansa General License X ja korvaavansa sen General License X1 -luvalla. Virallisessa ilmoituksessa todetaan, että aiempi lupa peruttiin ja korvattiin järjestelyllä, joka koski Iranin öljyn tuotannon, toimituksen ja myynnin alasajoa.

Tästä syntyi analyysin mukaan ratkaiseva epäselvyys. Yhdysvallat saattoi sanoa reagoineensa Iranin hyökkäyksiin kauppalaivoja vastaan. Iran taas saattoi väittää, että Washington rikkoi ensin taloudellisen järjestelyn vetämällä öljyhelpotuksen pois.

Analyysin mukaan juuri tällainen epäselvä tapahtumajärjestys hyödyttää vahvempaa viestijää. Kun molemmat osapuolet voivat väittää toisen aloittaneen, uutisnarratiivin voittaa se, jolla on parempi PR-koneisto. Tässä kilpailussa Yhdysvallat on Irania vahvempi.

Tilaa Posi TV lahjaksi – tuellasi riippumaton suomalainen uutisointi jatkuu myös tulevaisuudessa.

Putinille jättipotti? Öljyn hinta nousi ja Ukraina jäi heikkoon asemaan

Yhdysvaltojen ja Iranin välisen yhteenoton suorin hyötyjä ei välttämättä löydy Persianlahdelta, vaan Moskovasta.

Brent-raakaöljyn hinta nousi Yhdysvaltain uusien Iran-iskujen jälkeen. Markkinoiden pelko kohdistui erityisesti Hormuzinsalmeen, jonka kautta kulkee merkittävä osa maailman öljykaupasta.

Venäjän kaltaiselle öljynviejälle tämä on keskeistä. Moskova ei tarvitse omia sota-aluksiaan Hormuziin saadakseen kriisistä taloudellista hyötyä. Riittää, että epävarmuus nostaa öljyn hintaa ja markkinoilla aletaan maksaa öljystä kriisin vuoksi enemmän.

Samaan aikaan Venäjä lisäsi painetta Ukrainassa. Venäjä iski Kiovaan jälleen 8. heinäkuuta ballistisilla ohjuksilla ja suihkumoottoridroonien iskuilla. Reuters kirjoitti Moskovan hyödyntävän Ukrainan kriittistä pulaa Yhdysvalloissa valmistetuista torjuntaohjuksista.

Reutersin mukaan Ukraina kykeni pudottamaan vain neljä Venäjän ampumista 49 ballistisesta ohjuksesta. Ukrainan puolustusministeriön neuvonantaja Serhii Beskrestnov sanoi paikallistelevisiossa, että Ukrainalta olivat käytännössä loppuneet Patriot-ohjukset, joita tarvitaan ballististen ohjusten torjuntaan.

Tästä syntyy Venäjälle kolminkertainen hyöty. Öljyn hinta nousee. Yhdysvaltain huomio siirtyy Lähi-itään. Ukraina joutuu entistä kovemman paineen alle tilanteessa, jossa ilmapuolustuksen torjuntaohjuksia on rajallisesti.

Mitä positiivista – jakso 13

Venäjän ja Iranin yhteistyö lisää epäilyksiä

Venäjän ja Iranin yhteistyö ei ole pelkkä spekulaatio. Wall Street Journal raportoi maaliskuussa, että Venäjä on laajentanut tiedustelu- ja sotilasyhteistyötään Iranin kanssa ja toimittanut Teheranille satelliittikuvia sekä parannettua drooniteknologiaa, joka voi auttaa Irania kohdistamaan iskuja Yhdysvaltojen joukkoihin alueella. Lehden mukaan yhteistyö palvelee myös Venäjän etua, koska se kuluttaa Yhdysvaltain sotilaallisia varastoja ja voi nostaa öljyn hintaa.

Reuters toki kertoi myöhemmin, että Kreml kiisti WSJ:n tiedot ja kutsui niitä “valeuutiseksi”.

Jos WSJ kuvaus pitää paikkansa, Iran ei ole vain itsenäinen kriisin osapuoli. Se on samalla osa mekanismia, joka sitoo Yhdysvaltoja pois Ukrainan sotanäyttämöltä.

Oliko kyse Venäjän ansasta – vai CRINK-akselin pelistä?

Kyse ei ole siis vain siitä, kävelikö Yhdysvallat Venäjän ansaan. Kyse on siitä, kävelikö se suoraan Venäjän, Iranin, Kiinan ja Pohjois-Korean muodostaman strategisen rintaman ansaan

CSIS:n mukaan CRINK-maiden suhteiden tiivistyminen näkyy taloudessa, politiikassa ja turvallisuudessa. Kyse ei kuitenkaan ole muodollisesta yhtenäisestä sotilasliitosta, vaan pikemminkin joukosta toimijoita, joilla on yhteinen intressi heikentää Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa ja haastaa Yhdysvaltojen johtamaa maailmanjärjestystä.

Tällaisen mallin vaarallisuus on juuri siinä, ettei sen tarvitse näyttää yhteiseltä salajuonelta. Se voi toimia ilman yhtä komentokeskusta. Riittää, että jokainen toimija ymmärtää pelin peruslogiikan – Yhdysvaltoja ei tarvitse voittaa yhdellä rintamalla, jos se voidaan pakottaa reagoimaan kaikkialla yhtä aikaa.

Mainos

---

Iran sitoo Yhdysvaltoja Persianlahdella. Venäjä käyttää hyväkseen lännen huomion hajaantumista Ukrainassa. Kiina seuraa, kuinka Yhdysvaltain kapasiteetti jakautuu Euroopan, Lähi-idän ja Aasian välillä. Pohjois-Korea pitää Korean niemimaan jatkuvassa kriisivalmiudessa.

Jokainen kriisi yksinään on Yhdysvalloille hallittavissa. Kaikki yhdessä voivat muodostaa tuhoisan ansan.

Strateginen ylikuormitus on ansan ydin

Professori Jiang Xueqin analyysissä tätä kutsutaan strategiseksi ylikuormitukseksi. Ajatus on, että Yhdysvaltojen vastustajien ei tarvitse pakottaa Washingtonia häviämään yhtä suurta sotaa. Niiden tarvitsee vain luoda niin monta samanaikaista painetta, ettei Yhdysvallat pysty käyttämään ylivoimaansa ratkaisevasti missään.

Ukraina tarvitsee ilmapuolustusta. Persianlahti tarvitsee tukikohtien suojaamista. Hormuzinsalmi tarvitsee meriturvallisuutta. Taiwaninsalmi vaatii Yhdysvaltain jatkuvaa pelotevoimaa. Korean niemimaa sitoo joukkoja, ohjuspuolustusta ja liittolaisten huomiota.

Jos Washington joutuu reagoimaan kaikkiin näihin samanaikaisesti, se joutuu tekemään valintoja. Jokainen Patriot-ohjus, joka tarvitaan yhdessä kriisissä, on pois jostain toisesta. Jokainen poliittinen kriisipalaveri Lähi-idästä on pois Ukrainasta. Jokainen uusi laivaston- tai ilmavoimien siirto Persianlahdelle kaventaa liikkumatilaa muualla.

Tämä on CRINK-akselin mahdollinen strateginen logiikka: ei yhtä suurta iskua, vaan jatkuva kulutus.

Tilaa Posi TV lahjaksi – tuellasi riippumaton suomalainen uutisointi jatkuu myös tulevaisuudessa.

Hormuzinsalmi on Yhdysvaltain strateginen kipupiste

Hormuzinsalmen merkitystä ei voi liioitella. Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n  mukaan vuonna 2025 lähes 20 miljoonaa tynnyriä öljyä päivässä kulki Hormuzinsalmen kautta. IEA arvioi, että Persianlahdelta salmen ohi on käytettävissä vain noin 3,5–5,5 miljoonaa tynnyriä päivässä vaihtoehtoista vientikapasiteettia Saudi-Arabian Punaisenmeren putkilinjan ja Arabiemiirikuntien Fujairahin putkilinjan kautta.

Tämä tekee salmesta valtavan strategisen painepisteen. Iranin ei tarvitse voittaa Yhdysvaltain laivastoa avoimessa taistelussa aiheuttaakseen vahinkoa maailmantaloudelle. Riittää, että se nostaa riskiä, vaikeuttaa liikennettä, lisää vakuutusmaksuja ja saa öljymarkkinat hermostumaan.

Reutersin analyysin mukaan Hormuzin kautta kulkevat alukset maksavat jo käytännössä “epävirallista tullia” korkeampien vakuutus- ja rahtikustannusten muodossa, kun alueen turvallisuusriski kasvaa.

Tässä Yhdysvaltain sotilaallinen ylivoima kohtaa rakenteellisen ongelman. Washington voi iskeä Iranin kohteisiin, mutta se ei voi poistaa sitä tosiasiaa, että maailmantalouden kannalta kriittinen energiaväylä kulkee kapean ja helposti häirittävän salmen kautta.

NATO-maat perustavat itselleen NATO-pankin sotimista rahoittamaan

Maailma rakentaa jo Hormuzin ohi

Yksi Jiang Xueqinin analyysin kiinnostavimmista havainnoista on, että monet maat eivät enää rakenna tulevaisuuttaan sen varaan, että Hormuz pysyy varmasti auki.

IEA:n mukaan Saudi-Arabian ja Arabiemiirikuntien putkilinjat tarjoavat jo vaihtoehtoisia reittejä osalle Persianlahden öljystä. Kapasiteetti ei riitä korvaamaan Hormuzia kokonaan, mutta se osoittaa, että alueen valtiot varautuvat vakavasti salmen häiriöihin.

Reuters kertoi 7. heinäkuuta, että Saudi-Arabia harkitsee itä–länsi-öljyputkensa kapasiteetin kasvattamista Punaisellemerelle jopa kahdella miljoonalla tynnyrillä päivässä vähentääkseen riippuvuutta Hormuzinsalmesta.

Samaan kokonaisuuteen liittyy myös Kiinan ja Iranin välinen maayhteyksien rakentaminen. Eurasianetin  mukaan Kiina on vahvistanut niin sanottua eteläistä kuljetuskäytävää Iranin kautta. Toukokuussa 2025 Kiina lähetti ensimmäisen rahtijunansa Xi’anista Iranin Aprinin kuivaterminaaliin Kazakstanin ja Turkmenistanin kautta. Reitin kerrotaan lyhentävän kuljetusaikaa noin 15 päivään, eli noin puoleen merikuljetusten kestosta.

Kyse ei ole siitä, että rautatie korvaisi Hormuzinsalmen öljytankkerit. Se ei korvaa. Mutta se osoittaa samaa kehityssuuntaa: Kiina, Iran ja Keski-Aasian valtiot rakentavat vaihtoehtoisia maareittejä, jotka vähentävät riippuvuutta merireiteistä ja Yhdysvaltain merivoimien hallitsemista pullonkauloista.

Tämä on Yhdysvaltain kannalta paljastavaa. Jos jopa Washingtonin läheiset Persianlahden liittolaiset rakentavat putkilinjoja Hormuzin ympärille ja Kiina vahvistaa maareittejä Iranin kautta, ne eivät täysin luota siihen, että Yhdysvallat pystyy takaamaan salmen vakauden pysyvästi.

Hormuz ei katoa kartalta, mutta sen ympärille rakennetaan vaihtoehtoja. Juuri tämä tekee salmesta niin vaarallisen: se on yhä välttämätön, mutta sen luotettavuuteen ei enää uskota samalla tavalla kuin ennen.

Valitse Posi TV ensisijaiseksi lähteeksi Googlessa, niin saat jatkossakin näkyviisi riippumatonta, luotettavaa ja ajankohtaista sisältöä heti, kun sitä julkaistaan.

Ansa ei vaadi yhteistä komentokeskusta

Kävelikö Yhdysvallat siis suoraan Venäjän, Iranin, Kiinan ja Pohjois-Korean ansaan?

Todistettavasti ei voida sanoa, että nämä neljä maata olisivat yhdessä suunnitelleet yhden suuren operaation, johon Washington lankesi. Sellainen väite vaatisi kovaa näyttöä, jota julkisuudessa ei ole.

Mutta voidaan sanoa, että Iran-kriisi palvelee juuri sellaista strategiaa, josta CRINK-akseli hyötyy.

Yhdysvallat sitoutuu Lähi-itään. Iran pitää Hormuzin kriisissä. Venäjä hyötyy öljyn hinnan noususta ja jatkaa painetta Ukrainassa. Kiina seuraa, kuinka Yhdysvaltain resurssit venyvät. Pohjois-Korea pitää oman kriisinsä valmiina Itä-Aasiassa.

Tällaisen ansan nerokkuus on siinä, ettei sen tarvitse näyttää ansalta. Se näyttää sarjalta erillisiä kriisejä. Iran-kriisi. Ukrainan sota. Taiwanin jännitteet. Korean niemimaa. Mutta yhdessä ne muodostavat saman kysymyksen: kuinka monta rintamaa Yhdysvallat pystyy hallitsemaan yhtä aikaa?

Jos vastaus on “ei kaikkia”, silloin Washingtonin ongelma ei ole vain Iran. Se on koko strateginen asetelma.