Plain English -podcastin vetäjä Derek Thompson kertoo, että häntä olivat pitkään vaivanneet sellaiset kysymykset kuin ”miksi media päivästä toiseen keskittyy kertomaan maailman olevan ihan perseestä”, ”miksi niin monet keskittyvät pakkomielteen omaisesti harhautuksiin ja huomion ohjailun hallintaan”, ”miksi on niin vaikeaa olla vertaamatta itseämme aina toisiin ihmisiin” ja ”miksi kaikki designissa ja taiteessa tuntuu olevan yhdenmukaista”.
Thompson sanoo vielä viikko sitten ajatelleensa, etteivät nämä häntä piinaavat kysymykset liity toisiinsa. Mutta sitten hänellä oli ollut tilaisuus keskustella filosofi Agnes Callardin kanssa, joka toimii professorina Chicagon yliopistossa.
Thompson sanoo uskovansa, että kun on tutustunut Callardin teoriaan, voi olla vaikeaa ajatella mitään muuta.
Agnes Callard on kehitellyt teorian siitä, miten nykymaailma eroaa entisestä, mistä se johtuu, miksi se saa maailman tuntumaan oudolle ja mihin se mahdollisesti johtaa. Teorian nimi on Uni-context.
Uni-context, Uni-konteksti eli ”yhtäläis-viitekehys” tarkoittaa tilannetta, jossa kaikki elämän eri osa-alueet ja sosiaaliset ympäristöt sulautuvat digitaalisen maailman vuoksi yhdeksi laajaksi kokonaisuudeksi.
Eräs tapa valmistella mieltään ymmärtämään Callardin teoriaa, on ajatella paremmin tunnettua konseptia nimeltään Viitekehys-romahdus, Thompson ehdottaa. ”Jos postaat jotakin sosiaaliseen mediaan, postauksesi on yhtä aikaa näkyvillä pomollesi, vanhemmillesi, exällesi ja ventovieraille. Joten: vaikka verkon ulkopuolinen off-line -elämäsi saattaa olla erillisissä lokeroissa — saatat olla kunnioittava pomoasi kohtaan ja mukautua pomosi tahtoon, lapsellinen vanhempiesi kanssa ja huuliveikko kaveriporukassa — nuo erot katoavat internetissä.”
Toim. huom. Danah Boydin ja Alice Marwickin Context-collapse -teoria, ”Viitekehys-romahdus -teoria”, kuvaa ilmiötä jossa internet-teknologia sulauttaa useat eri yleisöt, sosiaaliset piirit ja elämänpiirit yhdeksi ainoaksi tasaiseksi tilaksi. Tämän seurauksena ihminen ei voi enää hallita viestinsä vastaanottajia, jolloin yhdelle ryhmälle tarkoitettu asia päätyy aivan ”väärän porukan” silmille. Normaalielämässä ihminen elää sosiaalisissa lokeroissa, joissa hän muuttaa käytöstään seuransa ja tilanteen mukaan. Internetissä Julkaise-napin painamisen jälkeen nämä eri yhteisöt ”romahtavat päällekkäin.” Kun tieto irtoaa/irrotetaan alkuperäisestä historiastaan, yhteisöstään ja huumorintajustaan, vieras yleisö tulkitsee sitä omien oletustensa kautta. Seuraa someraivoa, kanselointia, väärinymmärryksiä, nimittelyä ja ajojahtia.
Annan esimerkin. 1980-luvun alkupuolella minulta kysyttiin Kouvolan juna-asemalla sarvipää-merkin, siis paholaisen merkin, merkitystä. Vastasin selittämällä merkin historiaa, kertomalla sisältömerkityksen muuttumisesta pahan silmän torjumiseksi osoittamalla sormia horisontaalisesti. Samalla säestin esitystä näyttämällä miten merkki tehdään ja miten sen merkitys muuttuu. — Olin ärsyttävä überbesserwisser jo tuolloin 😉
Joka tapauksessa noin 30 vuotta myöhemmin törmäsin Punk in Finland -sivustolla viestiin, jonka kirjoittaja uskoi aivan vakaasti minun olevan satanisti koska oli nähnyt minun tekevän 1980-luvulla Kouvolan asemalla sarvipää-merkin. Todellinen tapahtuma oli irronnut viitekehyksestään ja muuttunut ko. henkilön ”tiedoksi”. ”Tietonsa” hän jakoi edelleen toisiin ryhmiin.
Muistan ajatelleeni suunnilleen: ”Mielenkiintoista. Hän on jäänyt jumiin tuohon hetkeen. Jos oikeasti olisinkin ollut satanisti, hän tuntuu uskovan ettei minulle 30 vuoteen ole voinut tapahtua mitään, mikä olisi muuttanut minua, etten olisi oppinut mitään mikä toisi muutoksen. Millaistahan hänen elämänsä muuten on? Onko hän muissakin asioissa jumiutunut 80-luvulla syntyneeseen väärinymmärrykseen?”
”Voit pitää Viitekehys-romahdus -teoriaa vastauksena kysymykseen ”Kuinka informationaaliset normit muuttuvat kun me kaikki elämme samassa universaalissa huoneessa?”, Thompson sanoo.
Callard vie idean paljon pidemmälle, hän kysyy ”Kuinka kaikki muut normit — moraalimme, etiikkamme, käsityksemme siitä mikä on hyväksi meille ja muille — muuttuu, kun jatkuvasti kuvittelemme elävämme samassa universaalissa huoneessa kaikkien muiden kanssa?” Kytkennät, joita Callard tekee ovat yllättäviä, usein hauskoja ja lopulta tajunnan räjäyttäviä, Thompson ylistää.
Alla Thompsonin Substackissa olevaan transkriptioon pohjaava käännös Thompsonin ja Callardin keskustelusta. Koko haastattelun voi katsoa osoitteessa Plain English with Derek Thompson: A Philosopher’s One-Word Theory for Why the World Feels So Weird | Plain English
Mitä tapahtuu, kun me kaikki globaalisti elämme pakosta yhdessä ja samassa huoneessa?
Derek Thompson (DT): Mikä, mitä on Uni-context?
Agnes Callard (AC): Aloitetaanpa sanasta konteksti. Konteksti on joukko olosuhteita, jotka kertovat sinulle, kuinka sinun tulisi toimia. Suurimman osan ihmiskunnan historiasta kontekstit olivat paikallisia ja moninaisia. Jos halusit tietää, kuinka sinun tulisi toimia, katsoit ympärillesi. Olenko pellolla? Olenko kotini sisällä? Olenko kirkossa? Olenko baarissa? Sait välittömästi ohjausta katsomalla sekä fyysistä ympäristöäsi että ympärilläsi olevia ihmisiä ja sitä, kuinka he toimivat.
Uni-konteksti on skenaario, jossa tavoista, joilla sinun tulisi toimia, tulee samat kaikissa eri konteksteissa. On vain yksi joukko normeja, joita sinun tulisi noudattaa kaikkina aikoina, kontekstista riippumatta.
DT: Onko Uni-context puhtaasti teknologinen ilmiö?
Kirjoitin hiljattain artikkelin siitä, millainen Amerikka oli vuonna 1926 perustuen sosiologiseen tutkimukseen nimeltä Recent Social Trends, joka julkaistiin vuonna 1933. Kirjoittajat väittävät, että radio oli tuhoamassa yksilöllisyyden, koska ihmiset olivat tottuneet asumaan erillisissä huoneissa, joten radio räjäytti heidän aivonsa olemalla läsnä kaikkialla maailmassa samanaikaisesti. Radio oli romuttamassa ajatusta paikallisesta yksilöstä, koska yhtäkkiä meistä kaikista tuli maailmankansalaisia.
Joten yksi tarina, jonka voisi kertoa, on se, että viimeiset 150 vuotta tietoliikenneteknologiaa ovat ottaneet yhden huoneen kerrallaan miehittäneet ”paikalliset” yksilöt, ja tehneet meistä globaaleja olentoja, jotka ovat samanaikaisesti jokaisessa huoneessa, samalla kertaa. Onko Uni-konteksti vain teknologiaa vai onko se teknologiaa plus jotain muuta?
AC: Se on teknologiaa plus jotain muuta. Se, mitä teknologinen determinismi -näkökulma jättää huomiotta on: Miksi nämä teknologiat löivät itsensä läpi alun perinkään? Miksi radio oli suosittu? Miksi keksimme uusia asioita — television, älypuhelimet — ja miksi nekin löivät itsensä läpi? Kaikki ihmisten keksimät teknologiat eivät ole lyöneet itseään läpi samalla tavalla kuin nämä. Ne löivät itsensä läpi suurelta osin siksi, että ihmisillä on tämä impulssi elää yhtäläis-viitekehyksessä.
DT: Virtaako Uni-konteksti tästä inhimillisen hengen seikkailunhalusta tulla suuremmaksi kuin itse olemme, olla kaikkialla ja tietää kaikki?
AC: Kyllä, ehdottomasti niin. Näiden teknologioiden ja niihin vuorovaikutuksessa olevan inhimillisen impulssin välillä on keskusteleva suhde. Ne helpottavat impulssin ilmaisemista; jos ne eivät tekisi niin, ne floppaisivat teknologioina. Meidän täytyy selittää, miksi ne olivat suosittuja; miksi niistä tuli pakonomaisen käytön kohde; ja mitä niiden suosio paljastaa, ihmisen kärsimättömyys siitä, että on loukussa pienessä maailmassa, joka esittää olevansa koko todellisuus, vaikka tiedät ettei se sitä ole.
On olemassa pyrkimys olla suurempi kuin itse olet. Se johtaa ihmiset seikkailuun, mutta seikkailu vain vie sinut toiseen paikkaan. Uni-konteksti vie sinut toisenlaisiin normeihin, paljon radikaalimpaan muutokseen, sysäykseen elää jossakin sellaisessa kuin täysin avoin todellisuus.
DT: Haluan paneutua joihinkin Uni-kontekstin seurauksiin. Jos laitan päähäni Uni-context -lasit, mikä sellainen muuttuu järkeenkäyväksi, mikä ei aiemmin ollut sitä? Yksi niistä asioista on negatiivisuusvinouman nousu. Kun menet verkkoon, siellä painotetaan niin paljon sitä, että ihmiset postaavat siitä, mikä on huonosti. Miksi tämä teoria selittäisi maailman, jossa ihmiset ovat keskittyneet enemmän huonoihin asioihin kuin hyviin asioihin?
AC: Yleisesti ottaen hyvyys on kontekstisidonnaisempaa kuin pahuus. Ei ole oikeastaan mitään sellaista, mikä olisi hyvää koko ajan kaikille kontekstista riippumatta. Onnellisuus riippuu kontekstistasi ja siitä, kuka olet. Ei ole mitään sellaista, mikä tekisi ihmisen aina onnelliseksi. Mutta on olemassa varmoja tapoja tehdä ihmiset onnettomiksi. On olemassa joukko pahoja asioita, jotka ovat lähes universaaleja: kuolema, kipu, sairaus, väkivalta. Vaikka joku olisi hyvinkin erilaisissa olosuhteissa kuin sinä, niin jos näet heidän joutuvan alttiiksi jollekin näistä, tulkitset sen kärsimykseksi ja voit ymmärtää sen.
Toim. huom. Universaaleihin pahoihin asioihin kuuluu politiikka. Tarkoitan tässä yhteydessä siinä mielessä, että ihmiset puhuvat sosiaalisessa mediassa politiikkaa, keskustelevat maiden rajojen yli asioista, ja vertailevat kukin oman maansa tilannetta siihen, mitä muut kertovat oman maansa tilanteesta. Ajatellaan vaikka terveydenhuoltoa, politiikan seurausta; se on aihe joka kiinnostaa useimpia — ja josta jokseenkin kaikilla on mielipide. Ajatellaan ruoan ja energian hintoja. Ajatellaan oikeuslaitoksen tilaa. Ajatellaan median luotettavuutta. Ajatellaan sitä, kokevatko ihmiset tilanteensa hyvänä vai pahana maksaessaan poliittisen päätösten kuluja ja muita seurauksia.
Tietojen vaihtaminen tällaisista asoista on lisääntynyt somen ansiosta. Samalla ihmiset ovat alkaneet tuntea myötätuntoa toisiaan kohtaan vaihtaessaan ajatuksia ja tietoja vertaistensa kanssa. Heillä on nyt jotain yhteistä. Tämä on hyvä asia. Sotaa on vaikeampi saada lietsottua, jos sitä yritetään saada aikaan ”tuttujen välille.”
Eri maista käsin ihmiset ovat alkaneet myös keskustella erilaisista mahdollisista ratkaisuista, joilla voisi korjata poliitikkojen aiheuttamat ongelmat. Sekin on hyvä asia. Ruohonjuuritason ratkaisujen voi edes toivoa olevan realistisia, kustannustehokkaita ja käytännöllisiä.
Joten on ennustettavissa, että se mitä näemme internetissä — sikäli kuin ihmiset yrittävät olla ymmärrettäviä suurille ryhmille — on se, että he kohdistavat huomionsa asioihin, jotka näyttäytyvät kaikille. Ota kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä internetissä yrittämässä puhua toisilleen. Mikä on se aihe, josta he aikovat löytää yhteisen sävelen ja josta he molemmat voivat välittää? Se on todennäköisesti jotain pahaa.
DT: On melkein kuin sanoisit, että pahuuden yleisöllä on taipumus olla globaalimpi kuin hyvyyden yleisöllä.
Otetaan esimerkiksi ruoka. Jos mielestäni kana-enchiladat ovat todella herkullisia, se saattaa olla mielenkiintoista vaimolleni tai naapurilleni kotimme kontekstissa. Mutta se tosiasia, että mielestäni kana-enchiladat ovat herkullisia, on uskomattoman tylsää postattavaksi Twitteriin, paikkaan, joka leikkaa halki kontekstien. Minulle on mielenkiintoisempaa sanoa, että valkoiset amerikkalaiset, jotka syövät kanakääröjä, ovat rasistisia meksikolaista kulttuuria kohtaan, koska rasismin käsite naksahtaa pahuuden globaaliin normiin.
Joten kun ihmiset menevät verkkoon, kun tilanne on yhtäkkiä yhdestä miljoonaan [osallistujaa], on olemassa tarve ja taipumus tehdä noista postauksista negatiivisia. Tuomitseminen saa laajemman levikin, koska se leikkaa halki kaikkien näiden kontekstien. Onko se reilu tapa kuvata, kuinka Uni-konteksti ennustaa, että nykyajan viestintä on enemmän fiksoitunutta kritiikkiin ja pahuuteen?
AC: Se vaikuttaa oikealta. Salli minun tehdä yksi korjaus ja lisätä yksi kohta. Voit sanoa, että se sinun kanakäärö-juttusi ei vain ole niin tärkeä tai hyvä. Mutta sanotaanpa, että jotain todella hyvää tapahtui. Joku Iranissa kirjoitti hämmästyttävän runon. Silloinkin, no, he kirjoittivat sen kielellä, jota monet meistä eivät puhu, ja tarvitsemme aikaa sen arvioimiseen ja kulttuuriseen sulattamiseen. Joten jopa melko merkittävien hyvien asioiden kyky saavuttaa huomattava yleisö tulee olemaan tukahtunutta. Kana-enchiladoista suuriin taideteoksiin, meillä on sama ongelma.
DT: Kun puhuimme puhelimessa Uni-kontektista, kerroit minulle tarinan professorina olemisesta, mikä vaikuttaa loistavalta esimerkiltä tästä periaatteesta. Voitko kertoa sen tarinan?
AC: Yksi tapa, jolla havainnollistan tunnuksenomaisesti yhtäläis-viitekehyksellisiä (uni-kontekstuaalisia) normeja, ja vertaan niitä vanhempiin moni-kontekstuaalisiin normeihimme, on miettiä tapoja, joilla saatan korjata opiskelijaa. Oletetaan, että he tulevat myöhässä tunnille, tai keskeyttävät toisen opiskelijan, tai nostavat kätensä sanoakseen jotain, millä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä edellinen henkilö juuri sanoi. Ne ovat kaikki tapoja, joilla opettajan ominaisuudessani voin korjata opiskelijaa. Muut opiskelijat eivät voi tehdä noita korjauksia.
Mutta kuvittele nyt, että opiskelija esittää seksistisen tai rasistisen kommentin. Voin korjata senkin, mutta niin voi tehdä myös luokan toinen opiskelija. Muut opiskelijat ovat täysin rinnastettavassa asemassa minuun nähden, kun kyse on uni-kontekstuaalisista normeista. Ne eivät ole roolisidonnaisia.
Anna minun lisätä jotakin siitä ajatuksesta, että yleisö on globaali. Haluan tehdä eron sellaisen tilanteen, jossa paljon ihmisiä eri kulttuureista pääsevät käsiksi samaan informaatioon, ja sellaisen tilanteen, jossa ihmiset pääsevät käsiksi tietoon eri viitekehyksissä. Kuvittele, että vain newyorkilaisia olisi internetissä. Nuo newyorkilaiset pääsisivät internetiin eri paikoista, erilaisissa mielialoissa, eri aikoihin päivästä. Yksi saattaisi olla baarissa, samaan aikaan toinen puhuisi lapsilleen. Onko jossain jotain mikä olisi hyvää kaikille newyorkilaisille samaan aikaan, riippumatta heidän iästään, missä hyvänsä olisivatkaan, ja mihin aikaan päivästä tahansa. Ei. Sama sääntö pätee. He myös aikovat keskittyä negatiiviseen.
Toim. huom. EU esti eurooppalaisten pääsyn — tai ainakin koetti estää — venäläisille sivustoille ”propagandaa lukemaan ja näkemään.” Joidenkin kohdalla se onnistui, toisten ei. Sosiaalisessa mediassa jaetaan paljon huhuja, tietoja ja kokemuksia, joita ihmisillä on venäläisistä ja Venäjästä. Usein joku siirtää tahattomasti keskustelun politiikkaan alkamalla nimitellä jotakuta muuta keskustelijaa Putinistiksi; ihmiset alkavat taas vaihtaa kokemuksia ja vertailla eri maiden poliittista johtoa. Silloin myös aina joku mainitsee EU:n olevan tekopyhän, koska EU itsekin propagoi. Jokainen maa propagoi. Jolloin poliittinen keskustelu jatkuu, mutta eri näkökulmasta.
Parhaimmillaan some auttaa ihmisiä hahmottamaan suurempia kokonaisuuksia.
DT: Toinen viite on tapa, jolla Uni-konteksti tekee identiteetistä luonnetta tärkeämmän. Voitko selittää miten ja miksi?
AC: Ensin määritellään, mitä luonne on. Se tosiasia, että minun täytyy kertoa sinulle, mitä luonne on, on itsessään paljastavaa; tuo sana on meille vieraampi. Jokainen tietää, mitä identiteetti on, mutta emme ehkä ole enää varmoja siitä, mitä luonne on. Luonne viittaa joukkoon taipumuksia, jotka muovaavat sitä, miten ohjaat tunne-elämääsi erilaisten olosuhteiden halki. Rohkea ihminen ohjaa tunne-elämäänsä suhteessa pelkoon. Voisit olla vihastumisaltti tai antelias. Luonteesi on joukko taipumuksia, jotka määrittävät, miten vastaat monenlaisiin olosuhteisiin.
Luonteessa on kyse siitä, että se näyttäytyy eri tavalla erilaisissa olosuhteissa. Sanotaan, että olen äkkipikainen, helposti vihaan yllytettävä. Äkkipikainenkaan ihminen ei ole vihainen koko ajan. Saattaa olla olosuhteita, joissa jokainen vihastuu, ja silloin et voi nähdä minun äkkipikaisuuttani, koska vaikka olen vihainen, niin ovat kaikki muutkin. Luonteen käsittäminen vaatii paljon kontekstia. Ymmärtääksesi joidenkin luonteen sinun täytyy tuntea heidät hyvin ja olla kokenut heidät [ja heidän reaktionsa] erilaisissa viitekehyksissä, ennen kuin voit yleistää.
Identiteettikategorioiden, kuten nainen, vammainen, homoseksuaali, juutalainen tai amerikkalainen, kohdalla silmiinpistävä asia on se, että olet kyseisten kategorioiden jäsen jokaisessa olosuhteessa. Ei ole olemassa sellaista olosuhdetta, jossa lakkaan olemasta nainen. Identiteetti on hattu, jota et koskaan ota pois. Joten identiteetti sopii hyvin uni-kontekstuaaliseen maailmaan.
DT: Tämä muistuttaa minua vasemmiston ja oikeiston poliittisesta diskurssista, jolla on taipumus keskittyä identiteettiin luonteen sijaan. On näitä väittelyitä siitä, mitkä identiteetit ovat hyviä, mitkä identiteetit ovat voimakkaita ja alistavia, mitkä identiteetit ovat voimattomia ja alistettuja, kenellä on suojelua, kenellä on liikaa suojelua. Kyse ei ole siitä, etteivätkö nuo kategoriat olisi tärkeitä. Ne ovat. Mutta pohdin nyt kuilua, joka on sen välillä kuinka usein puhumme identiteetistä ja kuinka harvoin puhumme luonteesta kansallisessa diskurssissa.
AC: Kyllä, kahdellakin tapaa. Se, mikä kulkee käsi kädessä yhtäläis-viitekehyksellisen identiteettilogiikan kanssa, on tietty etiikan muoto, joka määrittää sen, miten puhumme identiteetistä, ja se kattaa sen, kuka on voimakas ja kuka tarvitsee suojelua, nimittäin inkluusion etiikka. Ensisijainen huolemme identiteettiin liittyen on se, että on olemassa identiteettejä, jotka saattavat tulla suljetuiksi ulkopuolelle. Riippuen siitä, missä olet poliittisesti, tähtäimesi on asetettu eri identiteettikategorioihin, mutta kaikki ovat huolissaan siitä. Se on Uni-kontekstin etiikan perustavanlaatuinen muoto, koska se yksi asia, mitä yhteinäis-viitekehyksen täytyy olla, on tila kaikille. Sen täytyy olla inklusiivinen tavalla, jolla aiemmat yhteiskunnat melkein kaikkialla eivät ole olleet. Tuo sana, inkluusio, sisällyttäminen, ei ollut asia, josta ihmiset puhuivat. Se tulee Uni-kontekstin mukana, ja tapa, jolla etiikka fokusoituu, tapahtuu identiteettikategorioiden kautta.
Ja sitten on hyve. Ajattele Aristotelesta, koska hän on ensisijainen esimerkkini hyve-eetikosta. Luonteensa vuoksi hyve on käsite, joka etuoikeuttaa hyvän pahan sijaan. Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka kertoo sinulle, mitä on olla rohkea ja viisas ja oikeudenmukainen ja antelias. On olemassa vastaavia [moraaliohjeellisia] keskusteluja siitä, kuinka saatat mennä vikaan. Mutta ne perustuvat sille, että ensin ymmärretään tietynlaisen käyttäytymisen positiivinen arvo. Joten hyve-etiikalla on luonnostaan positiivisuusvinouma, joka on täsmälleen päinvastainen kuin se vinouma, joka meillä on nyt.
DT: Kerro minulle onko tämä rehellinen kertaus keskustelustamme tähän asti.
Suurimman osan ihmiskunnan historiasta ihmiset arvioivat normeja paikallisen kontekstin perusteella: kodilla, katedraalilla, luokkahuoneella, baarilla tai hautajaiskappelilla oli kullakin omat sääntönsä. Nykyään elämme kuin universaaleissa huoneissa, joiden oletetaan sisältävän universaalit arvot ja normit, mikä johtaa negatiivisuuteen keskittymiseen sekä luonteen korvautumiseen identiteetillä.
On olemassa kolmas seuraus, josta meidän pitäisi keskustella. Jos kaikki ovat samalla vertailukelpoisella tasolla, samalla arviointikentällä, silloin vertailusta itsestään tulee erottamattomampi osa elämää.
AC: Täsmälleen.
DT: Selitä minulle kuinka Uni-konteksti johtaa maailmaan, jossa on enemmän vertailua ja enemmän kilpailua.
AC: Kuvittele kaksi koulupiiriä, joissa on kaksi lukiota, jotka tekevät asiat hieman eri tavalla. Jos olet piirissä A, menet kouluun A, ja jos olet piirissä B, menet kouluun B. Saattaa olla paljon tietoa siitä, mitä ne tekevät, mutta ihmiset suhtautuvat siihen näin: olen tässä piirissä, joten menen tähän kouluun. Sitten he muuttavat sääntöä: voit mennä kumpaan tahansa kouluun riippumatta siitä, missä asut. Yhtäkkiä on olemassa motivaatio vertailla. Sinulla oli tieto aiemminkin, mutta ei motivaatiota vertailla, koska koulut eivät olleet samassa valinnan tilassa, samalla arviointikentällä.
Nyt ne ovat, joten löydät tapoja vertailla niitä: valmistumisprosentit, mihin korkeakouluihin ihmiset pääsevät, kuinka monta AP-kurssia (Advanced Placement) ne opettavat. Ja se vaikuttaa kouluihin. Oletetaan, että toisesta tulee vähemmän suosittu, koska se ei opeta monia AP-kursseja. Ne tarjosivat yksilöllistä opetussuunnitelmaa, mutta nyt kaikki menevät siihen toiseen kouluun, joten ne sanovat: ”Meidän täytyy myös opettaa AP-kursseja.” Prosessi yhtenäistää, homogenisoi nämä kaksi koulua, jotta ne voivat kilpailla. Se ei ole ainoa mahdollinen tulos. Ne voisivat erikoistua siten, että toisesta tulee koulu ensimmäiselle ja toiselle vuosikurssille, toisesta koulu kolmannelle ja neljännelle vuosikurssille. Mutta jos ne eivät luo uudelleen normatiivista estettä, saat yhtenäistymistä, yhdenmukaistumista vertailun seurauksena.
Toim. huom. AP-kurssit ovat Yhdysvalloissa ja Kanadassa käytössä oleva järjestelmä, jossa lukiolaiset voivat suorittaa yliopistotasoisia kursseja ja tenttejä jo lukioaikanaan. Kurssit ovat huomattavasti tavallisia lukiokursseja haastavampia ja vastaavat sisällöltään yliopiston ensimmäisen vuoden opintoja. Jos opiskelija saa kokeesta hyvän arvosanan, useimmat amerikkalaiset ja monet kansainväliset yliopistot hyväksyvät sen suoritetuksi kurssiksi. Tämä säästää opiskelijalta aikaa ja lukukausimaksuja yliopistossa.
Kun enemmän asioita siirtyy samalle arviointikentälle, kykenet tekemään vertailuja joita aiemmin et pystynyt tekemään.
Toim. huom. Mainitsin aiemmin somessa politiikasta käytävän keskustelun. Some on mahdollistanut moninaisemman tiedon saannin median ulkopuolella. Nyt voi vertailla poliittisen johdon eri maissa tekemien päätösten seurauksia kuulemalla vertaisryhmiä eri maista, ilman mediaattorina, tulkitsijana ja hallituksen strategisen kommunikaation välittäjänä toimivaa mediaa. Maailman poliitikot on siirretty samalle arviointikentälle, arvioijina toimivat politiikkojen seurausten maksumiehet. Tämä on yksi syy hallitusten haluun sensuroida somea. Media kannattaa sensuuria, koska sen luotettavuus on sekin nyt samalla arviointikentällä.
DT: On kolme osatekijää, joita yritän pitää linjassa.
Yksi, Uni-kontekstin alkupään ilmiö. Kaksi, loppupään ilmiö, jossa on enemmän vertailukenttiä. Kolme, vieläkin enemmän loppupäässä oleva yhtenäistymisen ilmiö.
Tässä kohtaa teoria alkaa todella soida minulle, koska ajattelen urheilua. Kun analytiikan vallankumous tuli baseballiin, oli kaikki nämä joukkueet hallussaan samat tilastot, joiden avulla ne voivat vertailla pelaajia. Aikaisemmin sinulla oli 30 joukkuetta, jotka käyttivät omia yksityisiä pelaajatarkkailijoitaan, joten heidän analyysinsä oli enemmän kontekstisidonnaista. Mutta kun helposti laskettavasta tilastosta, kuten pesällepääsyprosentista tai WAR-arvosta, tulee tavanomainen tapa arvioida, onko pelaaja hyvä, kaikista pelaajista tulee saman vertailujoukon osia. Voit sijoittaa heidät järjestykseen yhdestä 250:een helposti taulukkolaskentaohjelmassa.
Toim. huom. WAR on lyhenne sanoista Wins Above Replacement. Se on baseballin edistynyt tilastomuuttuja, joka mittaa pelaajan kokonaisvaltaista arvoa joukkueelleen. Se laskee yhteen numeron, joka kertoo, kuinka monta voittoa enemmän kyseinen pelaaja tuo joukkueelleen kauden aikana verrattuna vapaasti saatavilla olevaan perustason korvaajaan kuten alasarjasta nostettavaan pelaajaan.
Mutta analytiikka ei johtanut vain lisämatematiikkaan tai lisääntyneeseen vertailuun, vaan se johti strategian laajempaan yhtenäistymiseen. Baseball-kritiikin mukaan joukkueet käyttävät samoja strategioita syöttäjille ja lyöjille, mikä johtaa kolmeen todelliseen lopputulokseen ja kaikille yhteiseen pelityyliin.
Toim. huom. Ajatelkaa tuotemerkkejä. Menestyneitä tuotemerkkejä kopioidaan. Tulee piraattikopioita, väärennöksiä, matkijoita ja karvalakkimalleja. Periaatteessa sama tuote mutta eri tasoisina lopputuotteina. Silti ne ovat yhdenmukaisia kuosiltaan, homogenisoituja.
AC: Se, mitä sanoit, muistutti minua siitä, että minulla on teoria Uni-kontekstin taitekohdasta. En usko, että se alkoi viisi tai kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin se todella ilmestyi, oli noin vuonna 1910.
Noin vuosisata sitten täällä oli joukko ihmisiä katselemassa ympärilleen maailmaa ajatellen: Mitä ihmettä on tapahtumassa? Menikö kulttuuri rikki? Monet noista ihmisistä olivat romaanikirjailijoita, ja he kirjoittivat uudenlaisen romaanin, jota kutsutaan modernistiseksi romaaniksi. Modernistinen romaani on romaani siitä, kuinka elää maailmassa, jossa Uni-konteksti on juuri syntymässä. Sen ajan teoreetikot — kuten Georg Simmel, Max Weber ja Martin Heidegger — he huomasivat, että jotain outoa oli meneillään. Heillä oli taipumus kuvailla sitä termeillä, jotka kuulostavat melkein Uni-kontekstin vastakohdalta. He kuvailivat sitä kaiken fragmentaationa, pirstoutumisena. Yhtäkkiä, he sanoivat, kaikki hajoaa palasiksi. Se oli ensimmäinen vihjeeni.
Syy, miksi ajattelin tätä, on se, että sanoit kaiken olevan muuttumassa homogeeniseksi, ja ajattelin: ”tavallaan kyllä, mutta se on myöhempi vaikutus.” Ensimmäinen asia, mikä tapahtuu, kun joukko asioita yhdistetään yhdeksi ainoaksi arviointikentäksi, on se, että tunnet itsesi valintojesi lannistamaksi. Tuntuu siltä, että asiat ovat pirstoutuneita, koska et tiedä, miten vertailla näitä asioita, koska et ole vielä kehittänyt teknologioita niiden vertailemiseksi.
Joten, Uni-kontekstin varhainen tunne oli tunne siitä, että maailma on pirstoutunut. Jos olit keskiaikainen talonpoika tekemässä taidetta, olit taiteen normatiivisessa maailmassa. Jos olit kirkossa, olit kirkon normatiivisessa maailmassa. Mutta 1900-luvulla, ensimmäisen maailmansodan aikoihin, alat miettiä: Miten sovitamme yhteen koulunopettajan, josta tuli murhaaja ja sotilas? Miten ajattelemme taiteen ja uskonnon välistä suhdetta? Yritämme yhtäkkiä vertailla kaikkia näitä eri arvoja yhden ainoan kontekstin sisällä, ja maailma tuntuu epäyhtenäiseltä. Lopulta saamme yhteismitallisuuden teknologioita. Se, mitä pirstoutuminen todella tarkoittaa — ja se osa oli näille kirjailijoille näkymätön — on, että yhtäkkiä kaikki on osa samaa arviointikenttää. Siksi koet moninaisuutta siellä, missä ennen koit yhden asian kerrallaan.
DT: Minulla on tässä Georg Simmelin essee The Metropolis and Mental Life, johon kehotit minua tutustumaan. Essee julkaistiin varhaisella 1900-luvulla. Tässä yksi sitaatti esseestä:
”Raha ottaa kaiken asioiden moninaisuuden paikan ja ilmaisee kaikki niiden väliset laadulliset erot sen erona, kuinka paljon. Siltä osin kuin rahasta voi tulla kaikkien arvojen yhteinen nimittäjä, siitä tulee pelottava tasoittaja. Kaikki asiat lepäävät samalla tasolla ja erottuvat toisistaan vain määriensä perusteella.”
Georg Simmel siis esittää, että modernissa maailmassa paikalliset normit sulavat, ja niiden tilalle nousee rahan psykologia, jonka itse kehystän uudelleen markkinoiden psykologiaksi.
Missä markkinat ovat erittäin hyviä? Luomaan yhden ainoan vertailukentän. Siten ne koordinoivat hintoja, kysyntää ja tarjontaa. On yksi asia, että on olemassa markkinat porkkanoille ja kananmunille. Mutta deittailumaailmassa on nykyään sinkkujen markkinapaikka. Urheilussa on pelaajien markkinapaikka, joita voidaan vertailla erityisen analytiikan avulla, ja mikä yhtenäistää ja tasoittaa strategian.
Joten on olemassa tapa, jolla teoriasi yhtenäis-viitekehyksestä on tapa sanoa, että moderni kokemus on tietoisuus siitä, että olemme kaikki osallisia globaalilla markkinapaikalla, jolla emme aikaisemmin olleet. Kun postaan jotain Twitteriin, tiedän, että ihmisten universumi voi nähdä sen, ja minua tullaan äänestämään ylös ja alas suhteessa muihin ihmisiin, jotka postaavat noilla samoilla huomion markkinoilla. Kun elämme rinnakkain useammilla markkinapaikoilla, se muuttaa tapaa, jolla ajattelemme itsestämme ja arvoistamme.
Etäännyttääkö tämä markkinakieli meitä teoriastasi?
AC: Tavassasi muotoilla asia on jotain intuitiivista. Mutta sinun täytyy tuoda mukaan Simmelin rahateoria jotta tuo lainaus tulisi ymmärretyksi.
Simmelillä on teos nimeltä The Philosophy of Money, ”Rahan filosofia”, jossa hän selittää, mitä raha todella on, eikä vastaus ole markkinat. Tuo kirja määrittelee rahan luultavasti sata kertaa, mutta valitsen yhden: Raha on abstraktio arvon tilassa. Raha on abstraktia arvoa. Jokainen muu arvokäsite on jollakin tapaa sidottu konkreettisesti esineisiin. Simmelin ymmärryksen mukaan on olemassa asteittainen siirtymä kohti kykyä ajatella arvosta yhä enemmän ja enemmän abstraktisti, mikä liikkuu rahan suuntaan. Mutta se ei vain liiku rahan suuntaan, se muuttaa rahaa.
Toim. huom. Rahan filosofia -teoksessaan Simmel määrittelee ja analysoi rahan suhdetta vaihtokauppaan, persoonallisuuteen, naisten asemaan ja yksilön vapauteen tutkien kuinka raha muovaa sosiaalisia suhteita, persoonaa ja modernia kaupunkielämää, ja miten se vieraannuttaa, etäännyttää. Simmelille raha on modernin yhteiskunnan peili; raha tasoittaa laadulliset ja persoonalliset arvot yhdeksi ainoaksi abstraktiksi arvomitaksi, joka samaan aikaan mahdollistaa henkilökohtaisen vapauden mutta myös synnyttää perustavaa laatua olevan yhteiskunnallisen vieraantumisen, kylmän laskelmoinnin ja kulttuurisen asioiden itseisarvon katoamisen.
”Subjektiivinen kulttuuri” eli yksilön henkinen kasvu ja luovuus jäävät jälkeen, jolloin ihminen tuntee itsensä voimattomaksi koneiston osaksi. Samaan aikaan ”objektiivinen kulttuuri” — kaupungit, instituutiot, teknologia — monimutkaistuu, laajenee valtavaa vauhtia, ja rikastuu.
Muinaisissa yhteiskunnissa, jos jokin oli suuren rahasumman arvoinen, sitä edusti pakosta suuri esine, joka edusti sitä rahaa. Sitten saadaan [pelkkään luottamukseen perustuva] fiat-valuutta. Rahassa tapahtuu kaikenlaisia muutoksia, jotka vastaavat kasvavaan kykyyn abstrahoida arvoa.
Mitä Simmel sanoisi, on että perustavanlaatuinen muutos on abstraktion nousu. Elämme elämäämme niin abstraktisti nykyään. Jos haluat sanoa, että olemme markkinapaikalla, se sopii vertauskuvaksi ajatukselle, että olemme sitoutuneet abstrakteihin arvolaskelmiin, jotka sallivat kaiken vertaamisen kaikkeen muuhun. Meillä on taipumus käyttää rahaa ja markkinoita vertauskuvana tuolle toiminnalle, mutta viimeisen sadan vuoden aikana jopa se, mitä raha ja markkinat ovat, on muuttunut tämän abstraktioprosessin myötä. Syvempi juonne on, että elämme erittäin abstraktisti. Hallitsemme itseämme ja kokemuksiamme hyvin ”ylhäältä alas” -tavoilla.
DT: Mennään syvemmälle tähän ideaan että hallinnoimme itseämme hyvin ylhäältä-alas -tavoilla. Ajattelet, että Uni-konteksti selittää suhteemme huomioon ja sen harhailuun. Selitä.
AC: Inhimillisten olentojen normi on tarkkaavaisuuden alhaalta ylös -hallinta. Kiinnität huomiota siihen, mikä on silmiinpistävää, olennaista, ympäristössäsi. Kyky tulla harhautetuksi siitä, mihin olet keskittymässä, on tärkeä olennolle, joka saattaa millä hetkellä hyvänsä kohdata murisevan eläimen tai tulipalon. Joten oletusarvo on se, että kiinnität huomiota siihen, mikä vaatii tarkkaavaisuuttasi.
Se, mitä Uni-konteksti tuo mukanaan, on vastalöydetty tarkkaavaisuuden ylhäältä alas -hallinta; tunnemme jatkuvasti, että meidän täytyy tehdä päätöksiä siitä, miten hallitsemme tarkkaavaisuuttamme. Tunnemme jatkuvasti, että annamme itsemme tulla harhautetuiksi, mikä on toinen tapa sanoa, että epäonnistumme hallitsemaan tarkkaavaisuuttamme tarpeeksi rautaisella nyrkillä. Meillä on tuotteita, jotka auttavat meitä taistelemaan juuri niitä esineitä vastaan, joita ostamme, kuten puhelimiamme. Olemme sodassa itsemme kanssa. Tuo sota on yritys harjoittaa ylhäältä alas -hallintaa sellaisen psykologiamme puolen kanssa, joka kehittyi olemaan homeostaattisempi, herkemmin ympäristöön reagoiva.
Yksi havainnollistus: On paljon 1800-luvun romaaneja, joissa joku lukee romaania, kuten Emma Bovary tai Anna Karenina. Lukeva on aina nainen. Tällä naisella on myrskyisä tunne-elämä, koska hänen rakastajansa on ongelmallinen, joten hän harhautuu romaanista ja laskee sen kädestään. Mutta asia, mitä ei koskaan tapahdu, on se, että hän sanoisi itselleen: ”Ei, minun täytyy selvittää vielä 20 sivua.” Sellainen tarkkaavaisuuden hallinta-ajattelu, että ”luen tätä kirjaa ja minun täytyy keskittyä siihen!” ei vain ollut asia, jota ihmiset tekivät 1800-luvulla. Se osoittaa sinulle, kuinka erilainen olento nykyajan ihminen on.
DT: Uni-konteksti asettaa meidät universaaliin huoneeseen, jossa tulemme tietoisiksi useammista ideoista, useammista ihmisistä, useammista asioista, joihin voisimme kiinnittää huomiota, mutta emme kiinnitä. Vastauksemme tähän on kehittää tarkkaavaisuusteoria, joka kohtelee sitä hallittavana resurssina. Ajattelemme: ”Minun täytyy keskittyä vain täydellisiin asioihin!” Ja tämä tekee meistä pakonomaisesti kiinnostuneita häiriötekijöistä ja tekee meistä niitä kohtaan pelokkaita tavalla, joka on historiallisesti ainutlaatuinen.
AC: Se on merkki tarkkaavaisuuden ylhäältä alas -hallinnasta. Kysymys, ”mihin minun pitäisi kiinnittää huomiota?” ei ole minkään paikalliseen ympäristööni liittyvän tekijän funktio. En voi käyttää paikallisen ympäristöni vihjeitä kertomaan minulle, mihin kiinnittää huomiota, koska melkein jokaisessa ympäristössä nykyään on näyttöruutu. Se on siellä mistään riippumatta. Se antaa minun valita. Se asettaa minut tälle jättimäiselle arviointikentälle sen suhteen, mihin voisin kiinnittää huomiota, kuten kaukana olevien ihmisten kärsimyksiin, jos niin valitsisin. Joten asun tässä valintasuhteessa tarkkaavaisuuteeni.
Se alkoi jo toteutua sanomalehtien ja radion myötä. Itävaltalainen kirjoittaja, eräs Uni-kontekstin profeetoista, Robert Musil kirjoitti:
”Todennäköisyys sille, että oppii jotain epätavanomaista sanomalehdestä… on paljon suurempi kuin että kokisi sen omakohtaisesti; toisin sanoen kuuluu abstraktin maailmaan että tärkeämmät asiat tapahtuvat näinä aikoina, ja että vähemmän tärkeät asiat tapahtuvat todellisessa elämässä.”
Hän siis sanoo, että olemme jollain tapaa irtautuneet paikallisesta viitekehyksestämme. Siitä on tullut epäoleellista meille. Elämme abstraktilla alueella, joka vaatii meiltä huomiomme hallinnoimista.
DT: Onko Uni-konteksti hyvä vai paha?
AC: En tiedä. Suosittelin sitä Simmelin esseetä tietystä syystä, sen päättymistavan vuoksi, missä hän sanoo, että suurkaupunkilainen mielentila on erilainen elämänvire kuin mikään, mitä ihmiset ovat koskaan ennen tunteneet, mutta emme voi tuomita sitä, koska olemme sen tuotteita. Se on me. Ajatus siitä, että voimme erottaa itsemme ja asettua johonkin suhteeseen siihen ja sanoa, että tämä on hyvää tai pahaa, on hieman illuusio. Se on yksi tapa ajatella tätä, ei ole ilmeistä, että olemme sellaisessa asemassa että kykenisimme tuomitsemaan sitä. Oma ajatukseni on, etten tunne olevani valmis tuomitsemaan sitä. Se, mikä Uni-konteksti on, kuten minä sen ymmärrän, on vastaus kysymykseen, ”Missä me olemme?”
Viimeiset muutamat vuodet olen katsellut ympärilleni ja nähnyt, että kaikki on muuttumassa hulluksi; missä minä olen siten ja siinä, että kaikkea tätä hullua tapahtuu? Uni-konteksti on tapa vastata siihen. On järkeenkäyvää, että näin tapahtuu, jos tämä on se, missä minä olen. Luulin olevani Chicagossa, istumassa työpöytäni ääressä yliopistolla. Ei, koko ajan olin yhtäläis-viitekehyksessä. Ensimmäinen asia, mikä meidän täytyy tehdä, on ottaa suuntamme ennen kuin alamme tuomita, koska yhtäläis-viitekehys on erittäin tuomitseva paikka. On olemassa universaali moralismi, joka on sovellettavissa jokaiseen tilanteeseen, ja siihen mukaan temmatuksi tuleminen vetää sinut pois siitä, että yrittäisit ymmärtää, missä olet.
DT: Haluan tietää, mitä meidän tulisi tehdä tälle?
Yksinkertainen vastaus saattaisi olla: Kun olet päivällisellä perheesi kanssa, voit olla todella läsnä perheesi kanssa ilman puhelinta, tai voit olla puhelimellasi, mikä on se universaali huone, joka tekee sinusta kaikkialla samanaikaisesti olevan. Joten laita puhelin pois. Mutta se tuntuu halvalta ja ennalta-arvattavalta vastaukselta. Onko sinulla jotain ohjeellista, mikä ei ole vain ”laita puhelin pois perhepäivällisellä”?
AC: Kysymys siitä, onko yhtäläis-viitekehys hyvä vai paha, on latautunut, pohjustettu, koska yhtäläis-viitekehys kamppailee hyvien asioiden näkemisen kanssa. Se on parempi näkemään pahoja asioita. Melkein jokainen, joka kuulee minun puhuvan Uni-kontekstista, vastaa välittömästi, että se on paha. Minulle ei ole koskaan kukaan sanonut: ”Uni-konteksti kuulostaa upealta!” Mutta asia on niin, että tämä oletettavasti paha asia on asia, jota me olemme luomassa. Valitsemme sen uudelleen ja uudelleen. Jopa se, että minä puhun sinulle täältä kaukaa abtraktista asiasta, on yhtäläis-viitekehystä.
Uni-konteksti on kurittomuuden ja säännöttömyyden tila. Se on tila, jossa tietty asia ihmisyydestä tulee ilmaistuksi, nimittäin syvä inhona ”maailman sulkeutumista” kohtaan. Melkein koko ihmiskunnan historian ajan olemme eläneet suljetuissa pienissä maailmoissa, ja nuo maailmat esittivät itsensä ainoana maailmana. Sarja konteksteja tarjosi ihmiselle suunnan — tässä on se, mitä sinun tulisi tehdä. Se, mitä kohti olemme liikkumassa, on ”maailman avoimuus”, jota me nälkäisesti tavoittelemme, missä en vain aio tehdä asioita tietyllä tavalla siksi, että niin me teemme asioita tai koska synnyin siellä.
Toim. huom. Ja siinä se haastattelu. Yhtäläis-viitekehyksen teoria Uni-context kuvaa siirtymää paikallisista, erillisistä sosiaalisista säännöistä globaaliin, digitaalisen teknologian mahdollistamaan yhtenäiseen tilaan. Monokulttuuriin. Kennostomieleen, jossa yksilöt lakkaavat olemasta.
Callardin teoria selittää modernia negatiivisuusvinoumaa ja identiteettipolitiikan nousua, mutta se aliarvioi digitaalisten kuplien muodostumista ja teknologian determinististä luonnetta.
On hyvä silti muistaa, että joka ainoassa ryhmässä on kaksi ääripäätä. Mikään kuplaryhmä ei ole totaalisen yhdenmukainen. Jossain vaiheessa yhteisen asian vuoksi sivuun pannut erot kärjistyvät niin, että ryhmä alkaa hajota, kun erottavia tekijöitä on enemmän kuin koossa pitäviä voimia.
Teknologiaa itsessään voi ajatella neutraalina, käyttäjä määrää sen luonteen so. onko teknologia hyvä vai paha. Teknologiayritykset ovat nekin käyttäjiä, ja ne toimivat voittoa maksimoidakseen. Jos voiton maksimointi vaatii kontrolliyhteiskunnan rakentamista, se tehdään. Jos voidaan.
Pakotie saattaa olla identiteeteissä. Identiteetit muodostuvat elämän aikana hankituista tavoista, uskomuksista, mielipiteistä ja kokemuksista (ja tietenkin tietoisesta toiveminäksi rakennuttamisesta kuten plastiikkakirurgiaan addiktoituneet tekevät) so. miten kukin tulkitsee kokemuksensa ja missä viitekehyksessä. Some-keskustelussa näkee hyvin neutraalin, asiassa pysyvän keskustelun vaikeuden monille. Mikä tahansa, mikä koetaan hyökkäyksenä omaa uskomusmaailmaa, identiteettiä, kohtaan saa aikaan rajujakin vastareaktioita. Sitä on vaikea murtaa yhtäläis-viitekehyksessäkään.
Ajatellaan vaikka EU:ta. EU on yrittänyt vuosikymmeniä rakentaa eurooppalaisuudesta narratiivia, joka yhdistäisi erilaisista etnisistä taustoista ja erilaisista kulttuureista tulevien, eri kieltä puhuvien unionin jäsenmaiden kansalaisista Euroopan kansalaisen. Se projekti on edelleen ns. vaiheessa. Sen voi tehdä. Venäjän ja Kiinan federaatiot ovat pidemmällä sillä tiellä. Mutta niillä on ollut aikaa satoja vuosia eri kehitysvaiheiden kautta. EU:lla ei ole, eikä EU:n liittovaltioiminen ratkaise pohjimmaisia ongelmia so. jäsenmaiden kansalaiset eivät koe olevansa ”samaa kansaa”, eivät edes ”samaa ryhmää” eurooppalaisina. Jäsenmaista Italia on hyvä esimerkki: pohjois-italialaiset eivät koe ole samaa ryhmää etelä-italialaisten kanssa — eivätkä muuten etnisesti ja kulttuurisesti olekaan.
Toisaalta EU:n jäsenmaiden kansalaiset kokevat olevansa samaa ryhmää tavallisina ihmisinä, joilla on samat ilon, murheen, huolen ja pelon aiheet. He kokevat tämän tunteen koko maailman tavallisten ihmisten kanssa. Murheiden, huolten ja pelkojen aiheuttajatkin ovat samat: poliitikot ja instituutiot.
Yhtäläis-viitekehys -teoria ei tarjoa ratkaisuja kuvailemiinsa ongelmiin. Ratkaisujen keksiminen jää tavallisille ihmisille. Ensin on keksittävä, miten ohitetaan tavallisia ihmisiä vastaan samassa tiimissä pelaavat teknologia- ja finanssiyritykset, hallitukset, kansainväliset instituutiot ja media, ja levitettävä tieto keinoista mahdollisimman laajalle.
Hallitusten ja muiden taustavaikuttajaryhmien innostus palkata salaa some-vaikuttajia levittämään palkanneiden tahojen agendallista sanomaa vähenee some-vaikuttajan seuraajien jokaisen poistumisen myötä…
Lähde:
Derek Thompson (14. 7 2026): A Philosopher’s One-Word Theory to Explain Why the World Feels So Weird
Artikkelikuvana kuvakaappaus Derek Thompsonin podcast-haastattelusta Agnes Callardin kanssa
Tilaamalla tuet kotimaista riippumatonta journalismia ja saat rajattoman pääsyn sisältöihin.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Rajaton pääsy tilaajien sisältöihin. Tuet kotimaista riippumatonta journalismia.
Tilaa — alkaen 8,25 €/kk