Luin täältä sosiaalisesta mediasta, että on suunnitteilla parvekkeella tupakoinnin kieltäminen.
Tähän alkuun oma kokemukseni asian tiimoilta. Tässä jokin aika sitten, kun tupakanpoltosta keskusteltiin, niin eräs henkilö kommentoi: kun minä poltan omalla parvekkeellani tupakan, niin ”naapuritalossa mummo saa keuhkosyövän” että niin kamala ihminen olen.
Tästä on hyvä jatkaa:
Tupakanpolton demonisointi?
Tuntuu siltä, että tupakoinnista on Suomessa tullut paljon enemmän kuin terveyskysymys. Siitä on tehty moraalinen kysymys. Tupakoitsijaa katsotaan helposti kuin hän olisi automaattisesti häiriöksi ympäristölleen, vaikka kyse on edelleen laillisesta tuotteesta ja aikuisen ihmisen omasta valinnasta.
Tupakoinnin terveyshaitoista ei tarvitse kiistellä. Ne tunnetaan. Mutta tässä keskustelussa alkaa olla jotain pahasti pielessä. Tupakoinnin vähentämisestä on siirrytty siihen, että tupakoivaa ihmistä itsessään pidetään ongelmana
Tupakointi oli vielä muutama vuosikymmen sitten aivan normaali osa elämää. Sitä tehtiin kodeissa, työpaikoilla, ravintoloissa ja monissa muissa paikoissa. Kukaan ei siitä samalla tavalla meteliä pitänyt kuin nykyään.
Jopa sairaaloissa tupakoitiin. Se oli aivan tavallista, eikä kukaan kitissyt.
Tupakoinnin terveyshaitat olivat olemassa silloinkin. Niitä ei vain käsitelty samalla tavalla kuin nykyään. Tupakoitsijaa ei kuitenkaan määritelty hänen tupakointinsa perusteella samalla tavalla kuin nyt.
Nykyään sama ihminen, joka on voinut tupakoida vuosikymmeniä täysin normaalina pidetyllä tavalla, saattaa yhtäkkiä olla taloyhtiössä se mörkö, jonka takia pitää tehdä uusia kieltoja ja rajoituksia.
Tämä muutos on tapahtunut todella nopeasti.
Se, että yhteiskunnan suhtautuminen on muuttunut, ei tarkoita sitä, että vuosikymmeniä tupakoinut ihminen olisi muuttunut yhdessä yössä huonoksi ihmiseksi.
Hän on edelleen sama ihminen.
Miksi pitäisi pakottaa lopettamaan?
Tätä minä en ymmärrä. Toki se on nykyään kallista, kun puolet askin hinnasta on veroa.
Jos ihminen on polttanut 30, 40 tai jopa 50 vuotta, miksi yhteiskunnan pitää jatkuvasti muistuttaa, painostaa ja rajoittaa häntä. Kyllä aikuinen ihminen tietää, että tupakointi ei ole terveellistä. Ei sitä tarvitse enää joka vuosi kertoa uudestaan. Ei 40 vuotta tupakoinut ihminen ole yhtäkkiä unohtanut, mitä tupakka tekee terveydelle vain siksi, että uusi kampanja tai uusi sääntö keksitään.
Jos hän haluaa lopettaa, hänelle pitää tarjota apua. Mutta avun tarjoaminen on aivan eri asia kuin jatkuva painostaminen.
Nuori on eri asia. Nuorelle pitää kertoa seurauksista ennen kuin riippuvuus ehtii syntyä. Nuoria voidaan valistaa ja heitä pitääkin valistaa, mutta meidät aikuiset voisi jo välillä jättää rauhaan.
Aikuinen ihminen saa tehdä elämässään muitakin valintoja, jotka eivät ole terveellisiä. Syödä epäterveellistä ruokaa, juoda viinaa, valvoa yökaudet, olla liikkumatta tai tehdä vaikka mitä muuta, mitä terveydenhuolto ei suosittele.
Tupakoitsijasta on kuitenkin tehty erityinen syntinen.
Häneltä viedään yksi paikka toisensa jälkeen, jossa tupakointi on mahdollista. Ensin työpaikat, sitten ravintolat, sitten julkiset tilat, pihat, sisäänkäynnit ja lopulta oma koti alkaa olla seuraava taistelutanner. Missä vaiheessa tämä demonisointi loppuu?
Minusta tässä keskustelussa unohtuu yksi hyvin yksinkertainen asia: koti on koti.
Parveketupakointia voidaan perustellusti rajoittaa silloin, jos savu aiheuttaa toisille mahdollista, haittaa. En minä väitä, että toisen ihmisen pitäisi joutua hengittämään savua omassa asunnossaan.
Mutta ratkaisuksi ei pitäisi automaattisesti tarjota totaalista kieltoa. Jos parvekkeella tupakoiva ihminen ei häiritse ketään, miksi hänen pitäisi olla kielletty tekemästä sitä omalla parvekkeellaan? Ja ennen kaikkea: miksi kaikkien tilanteita pitäisi kohdella samalla tavalla?
Taloyhtiöt ovat erilaisia. Asunnot ovat erilaisia. Parvekkeet ovat erilaisia. Ihmiset ovat erilaisia.
Yksi sääntö ei ratkaise kaikkia tilanteita.
Uusi savuton taloyhtiö on eri asia kuin vanha taloyhtiö. Silloin savuttomuus on asukkaan oma valinta. Tämä on minusta jäänyt keskustelussa aivan liian vähälle huomiolle.
Jos rakennetaan uusi taloyhtiö ja päätetään alusta asti, että siellä ei tupakoida parvekkeilla, piha-alueilla tai muualla yhtiön määrittelemällä alueella, asia on melko selvä. Ihmiset voivat tietää säännöt ennen kuin muuttavat sinne. Mutta vanha taloyhtiö on eri asia. Siellä ihmiset ovat voineet asua vuosikymmeniä. He ovat ostaneet tai vuokranneet kotinsa aikana, jolloin yhteiskunnan säännöt ja suhtautuminen tupakointiin olivat aivan toisenlaisia.
Sitten vuosien jälkeen aletaan muuttaa sääntöjä ja asumisen ehtoja.
Pitäisikö ihmisen vain hyväksyä se, että hänen omaa kotiaan koskevat oikeudet kapenevat pala palalta, koska yhteiskunnan asenne tupakointiin on muuttunut?
Minusta tätä pitäisi edes kysyä
Sanotaan, että taloyhtiössä on sata asuntoa ja näistä asunnoista muutamassa asuu tupakoiva ihminen. Joten miten ihmeessä näistä muutamasta ihmisestä tulee koko taloyhtiön mörköjä?
Miksi heidän olemassaolonsa nähdään yhtäkkiä ongelmana, joka pitää ratkaista kielloilla?
Jos 95 tai 97 asunnossa ei tupakoida, eikö silloin pitäisi pystyä etsimään järkevä tapa sovittaa nämä muutamat tupakoitsijat samaan taloyhtiöön muiden kanssa?
Tupakoitsija ei muutu hirviöksi sillä hetkellä, kun hän sytyttää savukkeen. Hän on edelleen naapuri.
Hän maksaa vastikkeensa. Hän käy kaupassa. Hän tervehtii rappukäytävässä. Hän vie roskat, maksaa laskunsa ja elää omaa elämäänsä siinä missä muutkin.
Silti keskustelussa tuntuu välillä siltä, että nämä muutamat tupakoitsijat ovat taloyhtiön suurin uhka joka pitää saada hävitettyä.
Entä jos heitä kohdeltaisiin ihmisinä eikä ongelmana?
Jos joku aiheuttaa jatkuvaa savuhaittaa toiselle, asiaan pitää tietenkin puuttua. Lisäksi tarvitaan asiallista keskustelua ja kompromisseja. Mutta jos muutama ihminen tupakoi eikä konkreettista haittaa synny, miksi koko ryhmä pitää leimata?
Minusta siinä on jotain pahasti pielessä.
Entä liikuntaesteiset?
Tässä kohtaa koko keskustelu muuttuu vielä hankalammaksi.
Kaikille ihmisille ulos lähteminen ei ole yhtä helppoa.
Jos ihminen liikkuu pyörätuolilla, käyttää rollaattoria tai tarvitsee muuten apua liikkumiseen, ei ole välttämättä mitään yksinkertaista ”mene vain ulos tupakalle” -ratkaisua.
Muille parvekkeella tupakointi voi olla vain yksi vaihtoehto monien joukossa. Liikuntaesteiselle se saattaa olla ainoa käytännöllinen tapa. Miksi tämän ihmisen pitäisi menettää mahdollisuus tupakoida itsenäisesti omassa kodissaan vain siksi, että yleinen suhtautuminen tupakointiin on muuttunut?
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö mahdollisiin savuhaittoihin pitäisi puuttua. Mutta tässäkin suurta osaa näyttelee asiallinen keskustelu jossa tunteet on siirretty syrjään. Tai ainakin pitäisi auttaa,.
Tarkoitan vain sitä, että sääntöjä tehdessä pitäisi muistaa myös ihmiset, joiden arki ei ole samanlaista kuin terveellä ja helposti liikkuvalla ihmisellä.
Kaikki eivät voi noin vain lähteä pihalle. Ainakaan kaatosateella tai talvipakkasella.
Ehkä kaikkein eniten tässä nykyisessä kehityksessä ärsyttää se, että keskustelu on muuttunut. Ennen puhuttiin tupakoinnin haitoista. Nyt puhutaan yhä useammin tupakoitsijoista itsestään ongelmana.
Siinä on iso ero.
Tupakansavu voi olla haitallista ja ärsyttävää ja joku voi olla savulle allerginen. Se on tosiasia. Mutta tupakoiva ihminen ei muutu tämän vuoksi huonommaksi ihmiseksi.
Hän voi olla aivan yhtä hyvä naapuri, ystävä, vanhempi, työntekijä tai puoliso kuin tupakoimatonkin. Tupakointi ei kerro ihmisen koko elämästä.
Silti tupakoitsijoita tuntuu olevan yhä helpompi kohdella ryhmänä, jonka oikeuksia voidaan rajoittaa ilman suurempaa keskustelua. Ja koska kyse on tupakasta, sitä pidetään helposti hyväksyttävänä.
Tähän minä haluaisin jonkinlaisen muutoksen. Savuttomuus ei tee kenestäkään parempaa ihmistä.
Valistus kyllä, holhous ei
Minä kannatan valistusta.
Kertokaa nuorille tupakoinnin riskeistä. Kertokaa riippuvuudesta. Kertokaa, mitä pitkäaikainen tupakointi voi aiheuttaa. Antakaa ihmisille oikeaa tietoa ja mahdollisuus tehdä päätöksiä sen perusteella.
Mutta valistuksen ja holhouksen välillä on ero. Kun aikuinen ihminen on tehnyt oman valintansa vuosikymmenten ajan, jatkuva painostaminen ei enää ole valistusta. Se on holhousta.
Jos haluan lopettaa, auttakaa minua, mutta jos en halua lopettaa, älkää kohdelko minua rikollisena.
Jos joku tupakoi niin, että savu kulkeutuu toisen asuntoon ja aiheuttaa mahdollista haittaa niin siihenkin löytyy ratkaisu kun asioista keskustellaan ja jätetään tunteet pois – molemmin puolin.
Mutta jos olen omassa kodissani enkä aiheuta toiselle haittaa, olisi syytä miettiä tarkkaan, tarvitseeko yhteiskunnan tulla vielä siihenkin väliin. Se herättää vain turhaa vihaa ja ihmisestä voi tulla ihan oikea rikollinen vaikka vielä vanhoilla päivillään, kun kiellosta huolimatta, polttaa omalla parvekkeellaan. Onko se reilua peliä. Minusta ei ole.
Missä menee kohtuuden raja?
Tämä on lopulta koko asian ydin.
Tupakointia voidaan vähentää ilman, että tupakoitsijasta tehdään yhteiskunnan vihollista. Mahdollisia savuhaittoja voidaan torjua ilman, että kaikki tupakoitsijat laitetaan samaan muottiin. Sekä asioista voidaan keskustella. Kompromisseja tarvitaan molemmin puolin.
Nuoria voidaan suojella ilman, että vuosikymmeniä tupakoinut aikuinen menettää vähitellen kaikki mahdollisuutensa päättää omasta elämästään.
Minusta taloyhtiöissä pitää ottaa huomioon sekä savuttomien että tupakoivien ihmisten oikeudet.
Ei kaiken tarvitse olla kiellettyä vain siksi, että joku ei pidä siitä. Eikä jokaisen aikuisen elämäntapaa tarvitse säätää viranomaisen mieleiseksi.
Minä en tarvitse yhteiskuntaa kertomaan minulle, että tupakointi on epäterveellistä. Tiedän sen itsekin. Enkä tarvitse uutta julistusta, uutta kampanjaa tai uutta kieltoa kertomaan asiaa, jonka olen tiennyt vuosikymmeniä.
Jos haluan lopettaa, lopetan.
Jos tarvitsen apua, pyydän sitä,
Mutta siihen asti olisi mukava, jos minut nähtäisiin ihmisenä eikä pelkkänä tupakoitsijana.
Valistetaan nuoria ja annetaan aikuisille vastuu omista päätöksistään. Puututaan mahdollisiin savuhaittoihin, mutta jätetään ihmisten koti ja ihmisarvo rauhaan.
Jossain kohtaa meidän tupakoitsijoiden pitää pystyä sanomaan: nyt riittää holhous!
Marjaana Virtanen
